torstai 30. heinäkuuta 2009

Sydänpuoli säätä vasten

Lupasin kirjoittaa joka päivä, mutta tässä sitä taas ollaan kirjoittamattomien päivien kanssa.

Tiistaina ja tänään kohtasin yllättävän tuoksumuiston kaukaa lapsuudesta. Kumpanakin päivänä olin ajamassa sähkärillä kaupunkiin, kun huomasin tien vieressä rakennustyömaan. Jollekin perheelle rakennetaan uutta kotia ja aivan tien vieressä siinä, mihin on ollut helppo tuoda rakennustarvikkeita, oli lautapino eli -taapeli. Lautataapelin tuoksu kuljetti minut täysin yllättäen kauas lapsuuden kesiin ja aikaan, jolloin isä ja äiti rakensivat meille kesämökkiä. Kun isä ja äiti rakensivat mökkiä, paistoi aina aurinko ja niin paistoi tänäänkin. Minun oli aivan pakko jäädä siihen tien kinkamalle nuuskimaan ilmaa ja sitä lautataapelin tuoksua silläkin uhalla, että saatoin vaikuttaa hölmöltä tai jopa tungettelevalta.

Siinä nuuskiessani saatoin aivan kuin kuulla sahan sihinän ja vasaran paukkeen. "Miten se vieras setä, joka ei ikinä ollut meidän tontillamme käynyt, muka tiesi minkälainen meidän kesämökistämme tulisi?" Ihmettelin silloin 5-vuotiaana. Vasta myöhemmin hoksasin, että vieras setä oli rakennusmestari, jonka piirtämistä rakennuspiirustuksista isäni katsoi, miten "Rantahoippula" piti rakentaa.

Muistin myös, kuinka pyysin isältä laudanpaloja ja nauloja leikkeihini, ja ainahan niitä sen verran sain, että opin vasaraa ja puukkoa käyttämään. Opin myös, ettei nauloja saanut hakata eläviin puihin eikä saanut itkeä, jos vuolaisi sormeensa.

Sitä vaan en vieläkään tiedä mitä tarkoittaa, kun Kari Tapio laulaa "Sydänpuoli säätä vasten". Mistä sen tietää, kumpi puoli laudasta on se sydänpuoli?

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Ilo pitää mykkäkoulua

Tänään olen oppinut, että ocicat-rotuiset kissat aikuistuvat noin neljän ja viiden ikävuoden välillä. Meidän Ilomme, jolla on maailman rumin ääni, on vähän yli 4-vuotias ja se on ollut melkoisen hiljaa nyt parisen viikkoa. Kun oikein muistelen, niin 6-vuotias Ossi vaikeni melko samanikäisenä. Tai siis kissat ovat nykyään lopettaneet turhasta höpöttämisen. Kyllä ne silloin naukuvat, kun nälkä on. Eli, kun niillä on silkkaa asiaa.

Molemmat kissat ovat terveitä ja voivat hyvin. Paitsi, että Ilo kyllä vähän tuntuu arkailevan Noppaa - tuota suurta vaaleata vöyhäkettä. Onkohan nyt tullut joku eläinlajien välinen viestintäkatkos? Voihan olla kyllä niinkin, että Noppa on murjaissut Ilon mielestä liian härskin vitsin, mokomakin blondi. Seuraan tilannetta.

Melkein kaipaan jo sitä ääntä. Karin kannalta Ilon mököttäminen ei ole myöskään oikein hyvä juttu. Mistä hän nyt erottaa, kumpi kissoista on Ilo ja kumpi on Ossi? Ocicathan on äänekkyydessään oikein näkövammaisystävällinen kissarotu

sunnuntai 26. heinäkuuta 2009

Kirjoittamisesta

Vaikka varsinaista asiaa ei aina olisikaan, niin ainahan voi raapia tikkuja ravistuneesta puupäästään ja tehdä tikusta asiaa. Eilen luin Valituista Paloista elämän tarinoiden kirjoittamista käsittelevän artikkelin. Koska se liittyi - joskin erittäin löyhästi - graduuni ja sen metodologiaan, päätin ottaa jutusta onkeeni. Artikkelissa kehoitettiin harjoittelemaan kirjoittamista. Joten yritän nyt kirjoittaa blogiani mahdollisimman säännöllisesti. Tästä blogista voi siis tulla jonkinlainen tutkimuslaboratorio omasta päästä tai ajatushautomo. Otan sen riskin, että menetän lukijoita, eikä tänne kommentteja tulvi. Kyllähän minä kirjoittamisesta pidän, ja olen siin aika hyväkin, mutta tarinat ja varsinkin ne autoetnografiset graduun liittyvät tarinat ovat aivan eri juttu.

Olen taas alkanut henkisesti valmistautua tulevaan kuntoutusjaksooni Pääskynpesässä. Olisi ihanaa löytää jotakin sellaista uutta, jonka voisi ottaa mukaan arkeen. Jokatapauksessa kuntoutusjakso, mitä se sitten tarjoaakaan, on hyvä latautumisjakso ennen opiskelun alkamista ja pimeää syksyä. Joku vinkki uuteen liikunta- tai tekemisharrastukseen, joka ei olisi pelkkää terapiaa, olisi tervetullut. En tykkäisi huonoa siitäkään, jos syksyllä kansalaisopistosta löytyisi joku vaikka viikoittaiseen iltamenoon riittävästi kannustava harrastus, johon olisi liikkumisesteetön osallistuminen.

keskiviikko 15. heinäkuuta 2009

Kaustisella tavattiin

Pääsin pitkästä aikaa Kaustisen Festivaalille kuulemaan ja kuuntelemaan todellista musiikkia, katsomaan soittamisen ja laulamisen iloa ja haltioitumaan ITEn ja elämän kauneudesta. Kummallisesti Kaustisella tulee tällainen totaalisesti soittotaidotonkin musiikista osalliseksi ja osallistuvaksi soittamatta tai laulamatta nuottiakaan. Kaustisella ei esiintyjien ja yleisön välinen hierarkiaraja ole tarkka. Toki jotkut julkkistähtiesiintyjät, joille esiintymisistä paljon maksetaan, tuntevat oman arvonsa ja pitävät kai itseään muita ihmisiä parempina.

Parhaimmalta Kaustinen kuulostaa soittosalissa, missä musiikki on ihan sitä kansan musiikkia. Kaikki esiintyjät soittavat ja laulavat sydämeltä syvälle kuuntelijan sydämeen saakka. Minun mielestäni soittosali on Kaustisen festivaalin paras osa ja voisin viettää siellä kaiken juhlilla oloaikani. Tietenkin iso osa soittosalin tunnelmaa on soittosalissa juontavan Vuokko Kivisaaren osoittama ystävällinen lämpö, kun hän aina ohjaa minut eturiviin, kuin olisin joku tärkeä arvovieras tai kunnioitettu mestaripelimanni. Vuokolla on hyvä muisti, koska hän muisti minut näin monen poissaolovuoden jälkeen. Olimmehan me Karin kanssa Kaustisella ja soittosalissa edellisen kerran todella monta vuotta sitten.

Ystävällisyys on kuin aurinko, joka lämmittää muistoissa kauas marraskuun kaamokseen ja arjen harmauteen saakka.

Koska Karilla oli keikka museoviraston suojelemassa pelimannitalossa, joka on rakennettu 1800-luvulla, meinasi aviomiehen fanittaminen tyssätä hirsikynnyksiin. Onneksi pelimannitalon omistajan olivat ymmärtäväisiä, ja pelimannitaloon rakennettiin siirrettävät ja melko esteettiseen silmään pistämättömät luiskat, jotka helpottivat varman monen muunkin osallistumista ainakin pelimannin penkillä pidettävään musisointiin. ISO KÄSI SIIS PELIMANNITALOLLE!

torstai 9. heinäkuuta 2009

"Minun mieleni on niin kummallinen..."

Eipä ole tullut blogia taas pitkään aikaan kirjoitettua, kun olen vain "notkunut" tuolla facebookissa sen ajan, mitä olen tietokoneella istunut. Siis jatkuvalla syötöllä.

Pääni on aika sekaisin. Ilomantsissa Pääskynpesän ympärillä on ollut kesän aikana aikamoista kuohuntaa. Olen siihen itsekin osallistunut kirjoittamalla Pogostan Sanomiin. Pääskynpesässä on tapahtunut suuri organisaatiomuutos ja talon johto vaihtuu. Näin yhteisöviestinnän näkökulmasta asian voisi nähdä jopa pienimuotoisena stakeholder vallankumouksena, kun Ilomantsin kunta on ottamassa itselleen valtaa jopa Kelan ohi.

No joo. Eihän tämä taida minulle kuulua? Mutta kun, se on sekoittanut minun graduni! Nyt olen graduni kanssa täysin sekaisin. En tiedä miten Pääskynpesä asettuu tutkimuskohteena muiden tutkittavanani olevien kuntoutuskeskusten rinnalle nyt, kun mielenkiintoni on kokonaan Pääskynpesässä. Pitääkö minun keskittyä tutkimuksessani vain Pääskypesään, vai pitääkö se jättää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle? Mieli tekisi heittää koko gradulla vesilintua, mutta kun minuun luotetaan.

Sopipa siis hyvin tuo radiosta kuultu Petri Laaksosen laulu: "Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla." Pitäisiköhän päässäni tehdä suursiivous? Edelleenkin kaipaisin jotakin TEKEMISTÄ. Mutta toisaalta kaikki, mitä vammainen tekee (eli surkeasti äpöstää) tulkitaan terapiaksi, eikä se ole oikeaa tekemistä. Joten en ala! Muutama päivä sitten sain sentään 5-kielisen kanteleeni viritettyä. Se on jo saavutus.