Norsu rullatuolissa

Muistokirjoitus käyttäjätunnukselle

2011-10-25T00:29:00.000+03:00

Kun viime kesänä päätin lopettaa opiskeluni yliopistossa, enkä ilmoittautunut tälle lukuvuodelle opiskelijaksi, menetin ison osan omasta identiteetistäni. En voi enää sanoa itseäni opiskelijaksi. Koska opiskelu - iästä riippumatta - kuuluu nuoruuteen, olen minä nyt siis oikeasti vanha.

Yliopiston oven sulkeutuminen todellistuu torstaina, kun yliopiston sähköpostiosoitteeni ja käyttäjätunnukseni poistetaan käytöstä. Kummallista, miten johonkin merkkijonoon voi kiintyä. Eihän sähköpostiosoite ole edes olemassa missään muualla kuin virtuaalisuudessa. Kuitenkin minulla on nyt ihan oikeasti vähän surullinen olo. Kyllähän jyu sitäpaitsi näyttää komeammalta kuin gmail. Gmaileja mahtuu 13 tusinaan, mutta on vain yksi jyu.

Yliopiston sähköpostiosoitteeni oli minun ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Se oli enemmän kuin pelkästään sähköpostiosoite, koska siihen tullut yksi lyhyt sähköpostiviesti avasi minulle monta uutta mahdollisuutta. Tuossa kohta 15 vuotta sitten tulleessa sähköpostiviestissä Koikkalaisen Riitta ehdotti minulle ehdokkaaksi asettautumista JYY:n edustajistovaaleissa. JYY:n hallituksesta ja myöhemmistä JYY:n luottamustoimista tulleet kokemukset ovat taas osaltaan muovanneet tätä minun nykyistä minuuttani esimerkiksi politiikassa. Pitäisi kai sanoa, että ilman ensimmäistä sähköpostia minulla ei olisi näin montaa kaveria, tuttavaa tai kontaktia kuin minulla on nyt.

Kiitos ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Sinä palvelit hyvin, etkä juurikaan sortunut turhuuteen. Sinä et koskaan haukkunut etkä panetellut, missä suhteessa olit paljon parempi kuin käyttäjäsi. Lepää rauhassa.

Käyttäjätunnuksen poistumisesta on koitumassa minulle ainakin yksi todellinen ongelmakin. Jostakin syystä gmail-sähköpostiosoitteeni ei käy blogieni sähköpostiosoitteeksi, enkä täydellisenä tietotekniikan tumpelona tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa blogini lakkaavat torstaina olemasta. Toivottavasti joku tämän blogin lukija, joka paremmin osaa tietotekniikkaa, osaisi minua tässä pulmassa neuvoa,

Ukin tuoli ja parkettipöytä

2011-10-06T19:02:00.012+03:00

Minua on tänä syksynä puraissut "sisustuskärpänen", joka on ulkonäöltään aika vanhanaikainen. Olen verhoiluttanut ukkini vanhan nojatuolin. Ukki oli ostanut tuolin joskus 1940-luvulla ja siinä oli ennen verhoilua jäljellä vielä alkuperäiset kankaat ja jouset. Nyt tuoli on melkein kuin uusi. Vain pienet naarmut sen jaloissa kertovat, että se on ollut minulla jo kymmenen vuotta.

Muistan, miten minulta hajosi eräs "kevytnojatuoli", ja kuinka silloinkin vähävaraisena soitin isälleni ja kysyin, oliko Koivulan vintillä vielä ukin iso, harmaa, nojatuoli, ja voisinko saada sen itselleni. Muutaman tunnin päästä isä soittikin ovikelloamme ja hänellä oli tuo nojatuoli mukanaan. Vaikka yritinkin suojata tuota nojatuolia erilaisilla peitteillä, löysivät kissani Neko sekä myöhemmin Ossi ja Ilo tiensä aina peittojen alle. Ukin tuoli oli niiden mielestä varmasti maailman paras raapimapuu. Tuolissa oli kissojeni jäljiltä ainakin kaksi reikää etureunassa ja selkänojan oikea takasauma oli revennyt pitkältä matkalta. Suojapeitteestä sen sijaan oli katkennut vain pari kiinnitysnauhaa.

Noin kuukausi sitten silmäilin paikallista ilmaisjakelulehteä ja löysin sieltä samantyylisen tuolin kuvan erään verhoiluliikkeen ilmoituksesta. Tuo tikkakoskella oleva verhoiluliike on nimeltään Runotuoli. Soitin sinne ja sovimme kotikäynnistä. Sekä ukki että isä siellä pilven reunalla varmaan tykkäävät, että annoin tuolin Tikkakoskella asuvalle yrittäjälle tehtäväksi. Varmasti oli oma tarkoituksensa, kun en verhoiluttanut aikaisemmin tuota nojatuolia.

Toisena sisustuskärpäsen puremajälkenä minulla on uusi kirjoituspöytä. Tai no, uusi ja uusi, miten senkin nyt ottaa, kun pöydän kansi on tehty vanhoista parkettilaudoista kaikkine kulumineen ja koiran kynnenjälkineen. Juuri noissa laudoissa on kuitenkin tämän pöydän "sielu". Minä tiedän aika tarkasti, missä kohtaa Koivulan lattiassa nuo laudat olivat. Katsoin melken vierestä, kun isä naulasi parkettia Koivulan olohuoneeseen vuonna 1983.

Kun Koivulan nykyiset omistajat sitten purkivat olohuoneen parkettia, pyysin muutamaa parkettilautaa muistoksi. Sainkin lautoja enemmän kuin yhtä pannunalustaa varten. Joten otin yhteyttä erääseen artesaaniin, jonka tunsin ennestään ja jonka töistä olin nähnyt kuvia, ja kysyin, mitä muuta kuin lattiapinnoitusta parketista voi tehdä. Päätin teettää kirjoituspöydän, koska vanha kirjoituspöytäni oli ollut jo pitkään hajoamaisillaan. Olin etsinyt uutta kirjoitus- tai ATK-pöytää sekä toimistokalusteliikkeistä että antiikkikaupoista, mutta en löytänyt mielestäni sopivaa tai kaunista. (Sen vuoksi kävin jopa vähän mieheni hermoille.) Hyvä oli, ettei löytynyt. Nyt sain takuulla uniikin ja hyvin tehdyn kirjoituspöydän, jonka kanteen pyysin veistämään ristin siunaamaan tekemisiäni. Tämän pöydän ääressä on hyvä kirjoittaa blogia ja ehkä vielä joskus jotakin muutakin. Kukapa sen tietää? ;)

Tietoteknistä taistelua ja muita syksyajatuksia

2011-09-24T20:42:00.004+03:00

Minulla on vaikeuksia aloittaa tämä blogipäivitys positiivisesti, mutta ehkäpä tämän päivityksen päätteeksi olen jo plussan puolella.

Lukijani, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka täydellisen tumpelo olen kaikessa tietotekniikkaan vähänkin liittyvissä asioissa. Viime päivät ovat olleetkin minulle melkein sietämättömiä, koska Facebook otti käyttöön suuren uudistuksen "Uutisnauhan". Minä tunnustauduin heti uutisnauhan vihaajaksi. Tuo Facebookin uutisnauhauudistus sitten veikin minut tietotekniikan loppumattomalle suolle tänne erilaisten selainten ja Facebookin kanssa kilpailevien sosiaalisten medioiden sekaan.

No, minäpä vaihdoin selainohjelmani Mozilla Firefoxiksi ja nyt olen Facebookin lisäksi Google+ -käyttäjä. Selvisinpä asennuksesta vielä verrattain vähillä ärräpäillä, enkä edes yhtään karjunut miehelleni, joka varmaankin aivan aiheesta mittasi minulta kuumeen. ;) Normaalioloissa tällaisten taistelujen jälkeen katsoisin ansainneeni lasillisen vanhan vammaisen portviiniä eli Old Invalid Portia, mutta nyt juuri päättyneen antilooppikuurin vuoksí joudun tyytymään makeisiin.

Kohta saapuu lokakuu. Siitä huolimatta minulla on vieläkin onnellinen olo, koska minulla ei ole enää opiskelustressiä. En vaihtaisi tätä syksyä viime syksyyn, vaikka timanttisormus onkin nyt vähän "ansiottomasti" sormessani. Oloni on kuin kruunusta luopuneella Miss Suomella.

Kivi sykkii elämää

2011-08-29T20:27:00.003+03:00

Minun kalenterini ei ole tänä syksynä tyhjä. Luottamustoimieni lisäksi syksyyni kuuluu taiteellisia harrastuksia. Olen ensi viikolla menossa kansalaisopistoon kokeilemaan teatteriryhmässä näyttelemistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus pääsisin ésittämään esimerkiksi siirtolohkareen vaativaa luonneroolia. :) Minua hiukan jännittää, miten muu ryhmä ja ohjaaja suhtautuvat minuun, ajattelevatko he ehkä, että muuten hyvä mutta mikä tuo on. Eli pelkään vetäväni roolia ilman näytelmääkin. Onneksi saan tuon teatteriryhmän ensimmäisen kerran pelkästään kokeilla ja tunnustella omaa olotilaani.

En ole koskaan harrastanut näyttelemistä. Melkein kaikissa koulun juhlissa jouduin esiintymään, vaikka en olisi halunnut. Tähän teatteriryhmään ilmoittauduin kuitenkin täysin omasta tahdostani. Olen siis päättänyt rikkoa rajojani oikein isolla lekalla ja uudistua oikein kunnolla, kun nyt olen uudistumaan ryhtynyt. Saa nähdä, menenkö koskaan uudistumisessani niin pitkälle että jonkin tanssiharrastuksen aloittaisin. Minusta ei ehkä ole niin suuriin muutoksiin.

Jotakin vanhaa sentään säilyy ja jotakin vanhaa tulee takaisinkin. Minä jatkan sukututkimusta ja aloitan maalausharrastukseni uudestaan. Tuossa maalauksessa olen suorastaan utelias näkemään, miten nämä kuluneet malaamattomat vuodet ovat kuvalliseen ilmaisuuni vaikuttaneet. Toivottavasti en nyt mikään puupökkelö ole.

Keräilyharrastuksesta

2011-08-12T20:42:00.005+03:00

Sehän on varmasti kaikille lukijoilleni tuttua, että minä kerään norsuja ja pieniä maljakoita. Norsuja olen kerännyt noin viitisentoista vuotta aktiivisemmin. Norsujen tarkkaa lukumäärää en tiedä, mutta luulisin niitä olevan tällä hetkellä noin 250 - 300 kappaletta.

Vanhimman norsuni hankin jo niinkin aikaisin kuin 6.12.1988. Muistan sen ostopäivän noin tarkasti, koska opiskelin tuolloin Viittakiven opistossa ja ostin tuon norsun Helsingistä, Setlementti Kalliolasta, jossa meillä oli itsenäisyyspäivään liittyvä Viittakiven perinteinen International bazaar.

Pieniä maljakoita minulle on kertynyt vähitellen ja niitä on noin 75.

Norsujen ja pienten maljakoiden lisäksi keräsi yhteen aikaan pinssejä, joita kiinnitin musta-keltaiseen lippalakkiin. Tuo lippalakki ja siinä olevat pinssit varastettiin minulta vuonna 2001 ollessani Kaustisen festareilla. Mitäs lähdin lakki päässä?

Uusin kokoelma on alkanut muodostua rullatuoleista. Tosin niitä on minulla vasta kaksi. Rullatuoleissa minua viehätti alunperin oikeastaan se, mitä ne eivät ole. Nehän eivät ole pyörätuoleja. Nyt olen todella kiinnostunut rullatuoleista itsenään ja niistä esineinä sinänsä. Minua viehättävät myös niihin mahdollisesti liittyvät tarinat. Kuka ne on veistänyt ja kenelle? Tänään sain uuden rullatuolin. Sen pohjassa on vuosiluku 1833 ja luultavasti sen veistäneen henkilön nimikirjaimet sekä muita kirjaimia, jotka voivat olla rullatuolilla lankoja kerinneiden nimikirjaimia. Ennen omaa työtä pidettiin niin suuressa arvossa, että tekijä kirjoitti omat nimikirjaimensa sekä vuosiluvun. Eivät he varmaankaan ajatelleet meitä "hurahtajia", mutta heidän ylpeydestään on meille suurta iloa.

Siivousta

2011-08-06T16:19:00.006+03:00

Siivosin äsken hiukan tämän blogini ulkoasua. Nyt se vastaa paremmin elämääni ja tuntuu enemmän omaltani. Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kokonaan uusi blogi ja sulkea tämä unohduksen ullakolle kaikkine itsekkäine ja epäeettisine pohdintoineen. Mutta eihän tätä ole pakko lukea kenenkään. Kiitos kuitenkin, että luet. Minä taidan olla vihainen keski-ikäinen nainen, kun en voi olla nuori, vihainen, mies.

Viime aikoina on puhuttu paljon suvaitsevaisuuden tärkeydestä ja erilaisuuden sietämisestä. Omassa elämänmuutoksessani minusta tuntuu, että on helpompi suvaita ja sietää sellaista erilaisuutta, joka on jollakin tavalla etäällä tai koskettaa jotakin tuntematonta, mutta jos joku jonka tunnen osoittautuu jotenkin erilaiseksi, vaikka se erilaisuus sinänsä olisikin aivan "vaaratontakin", niin koira heti älähtää pehmustetustakin kalikasta.

Lähinnä itseäni muistuttaakseni liitän tähän muualta internetistä löytämäni Abbedissan rukouksen.

Keski-ikäisen Rukous

Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.

Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä.

Aamen

Elämä muuttuu!

2011-08-04T18:13:00.004+03:00

Olen tehnyt erään suuren päätöksen. Lopetan opiskeluni Jyväskylän yliopistossa. Minusta ei tule Filosofian Maisteria enkä vietä valmistujaisiani 50-vuotispäivieni yhteydessä. Suurella äänellä julkihuutamani suunnitelma ei siis toteudu. Silti mieleni on pitkään kestäneen ja harkitun päätöksentekoprosessin jälkeen rauhallinen. Uskon voivani fyysisesti paremmin tulevaisuudessa, koska stressiä on vähemmän ja voin sen määrään itse vaikuttaa.

Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto

Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.

Kesävieraita kylässä

2011-08-02T18:01:00.002+03:00

Vaikka nyt on elokuu, ja siltä se totisesti tuntuukin, on kesää vielä jäljellä lähes kolmannes. Vielä tälle kesälle mahtui vieraitakin, kun serkkuni tyttärensä ja tyttärenpoikansa kanssa kävi aamupäivällä meillä kylässä. Vaan kylläpä heitä oli kiva nähdä todella pitkästä aikaa.

Tuo sukulaisvierailu sai minut ajattelemaan omaa sosiaalisuuttani ja suhdettani sukulaisiini, ystäviini ja niihin muihin ihmisiin. Vanha sanonta, jonka mukaan veri on vettä sakeampaa, osoittautui taas pitävän minun kohdallani paikkaansa jopa niin paljon, että vieraiden lähdettyä kun ajoin sähköpyörätuolillani fysioterapiaan, yllätin itseni miettimästä jonkinlaista sukukokouksen ja syntymäpäivän yhdistelmää. Olin ajatuksen pulpahdettua hyvin hämmästynyt omasta itsestäni. Syntymäpäivä olisikin oiva mahdoillisuus tavata sukulaisia ja, jos äitini puolelta olevilla sukulaisilla riittäisi mielenkiintoa, perustaa vaikka Reding-Paasio -sukuseura. Tätä miettiessäni tunsin taas selvän eron oman suvun ja puolison suvun välillä. Oma suku on sukua sydämessä, kun taas puolison suku on ainakin englanninkielisissä kulttuureissa sukua "laissa".

Minä viihdyn hyvin yksin ja omassa seurassani. Vaikka pidänkin yksin viihtymistä merkittävänä erityistaitonani, niin välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi arvostaa vähän enemmän muiden ihmisten seuraa ja olla sillä tavalla suvaitsevaisempi. Saattaahan olla, että joku (kummallisuus) haluaisi jopa olla minun seurassani. Kyllähän minullakin on opittavaa lähimmäisiltäni. Ehkä minun ei kannattaisi itse mihinkään erinomaisuuden pulloon tai kuplaan sulkeutua, kun en ole ihmistä kummempi. Varsinkin, kun näin vammaisena joudun pakostakin olemaan joskus muiden ihmisten "armoilla", olisi suvaitsevaisuuden opetteleminen jo tässä vaiheessa suotavaa.

Nyt saatan vaikuuttaa aiheellisesti paskiaiselta. Kyllä minulla on ystäviä ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. En vain pysty jakamaan itseäni kovin monelle ihmiselle enkä halua käyttää ystävyyttä hyväkseni tai haavoittua.

Kiitos siis sinulle ystäväni, joka siedät omituisuuttani. Tykkään sinusta hurjan paljon!

Ei mikään yhden illan juttu eikä yhden kesänkään!

2011-07-19T19:39:00.004+03:00

Tätä kirjoittaessa on tiistai ja kuuntelen radiosta kansanmusiikki-iltaa. Lauantaina olin Karin kanssa taas Kaustisen festivaaleilla, josta on tullutkin melkein jokavuotinen kesäperinteemme. Kesä ei tunnu enää kesältä, jos ei Kaustiselle pääse kansanmusiikkia kuuntelemaan ja muikkuja syömään.

Tänä kesänä Karilla, jolla on äänite tekeillä, oli siellä kaksi pientä keikkaa. Toinen oli lastenteltassa ja toinen soittosalissa. Minä olin jonkinlainen "roudari" tai, niin kuin pääsylipussani luki, huoltaja. Karin esiintymiset menivät hyvin, vaikka yleisö tuntuikin aluksi olevan aika ujoa, eikä vuorovaikutusta Karin ja yleisön välille aluksi lastenteltassa alkanut muodostua. Soittosalin keikallaan kantaesityksenä laulunsa Soittosalin Vuokko, joka on tehty soittosalin juontajalle Vuokko Kivisaarelle. Tuo laulu olikin sitten todellinen menestys. Koko soittosalin yleisö antoi Karille raikuvat ablodit ja Vuokolla oli tippa silmässä, mutta niin oli kyllä minullakin. Myöhemmin kuulin, ettei kukaan ollut tätä ennen tehnyt Vuokolle, joka on juontanut soittosalin tilaisuuksia vuodesta 1968, laulua. Vuokko Kivisaari olisi ansainnut useammankin laulun. Koska paitsi että hän on osa soittosalin tunnelmaa, hän on joka vuosi vastannut myös soittosalin koristelusta.

Karin esiintymisiä lukuun ottamatta etukäteen tekemämme kuuntelusuunnitelmat eivät toteutuneet, mutta kuten Karille sanoin, pitää Kaustiselle mennä avoimin mielin ja valmiina muuttamaan suunnitelmia. Normaalisti minä otan tehdyt suunnitelmat melko orjallisesti, mutta nyt ei harmittanut, että Heikki Salo ja Samuli Putro jäivät näkemättä.

Nyt pitää alkaa jo säästää rahaa ensi vuoden Kaustiselle.

Mielikuvitusmatkailua

2011-07-09T11:18:00.003+03:00

Mielikuvittelen eli kuvittelen niitä kaikkein mieleisempiä kuvituksia. Minunkin unelmaani liittyy raha. Vammaisena en vaan maitomies Tevjen tapaan haaveile portaista - en ylös-, alas- tai ei minnekään johtavista. Voi että, kun minulla olisi niin paljon rahaa, että voisin invataksilla matkustaa pitkin Suomen rajoja ja käydä kaikissa Suomen rajakunnissa.

Matkan voisi aloittaa vaikka Helsingistä ja kiertää sieltä Vantaan, Porvoon, Loviisan, Pyhtään, Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän kautta Lappeenrantaan, jossa voisi yöpyä.

Seuraavana aamuna matkaa voisi jatkaa Lappenrannasta Imatralle, Ruokolahdelle, Rautjärvelle, Parikkalaan, Punkaharjulle, Kesälahdelle, Kiteelle, Tohmajärvelle ja yöksi vaikka tuttuun Pääskynpesään Ilomantsissa.

Itä-Suomessa matkan ovat sen verran pitkiä, että kolmannelle päivälle riittäisi matka Ilomantsista Lieksan kautta Kuhmoon.

Kuhmosta jatkan matkaani mielikuvituksen invataksilla Suomussalmelle, Kuusamoon, Sallaan ja Savukoskelle, jossa taas yöpyisin.

Nyt olisi jo viides päivä alkamassa. Viidentenä aamuna tie veisi Suomen poikki Inarin kautta Enontekijöön, jossa illan tullen majoittuisin.

Sitten olisi jo kuudennen päivän aamu ja nyt matka veisi alaspäin Enontekijöstä Muonioon, Kolariin, Pelloon, Ylitornioon, Tornioon, jossa nukkuisin yön yli.

Seitsemäs matkapäivä alkaisi Torniosta Keminmaahan ja Kemiin, Oho, taas näkyy meri! Kemistä seuraava rajakunta on Simo, josta matka jatkuisi Iin kautta Haukiputaalle ja Ouluun. Oulussa on sukulaisia, mutta kuljettaja ei varmaankaan haluaisi vielä Oulussa yöpyä, vaikka Ouluun olisikin matkan ensimmäinen viikko hyvä lopettaa. Kuski pitää puhua ympäri.

Suomen rajakuntakiertomatkani toinen viikko eli kahdeksas päivä saa alkaa Oulusta. Ensin mennään Kempeleelle, jonka lapsena samaistin rumaksi sanaksi. Kempeleestä matka jatkuisi Liminkaan, Siikajoelle, Raaheen, Pyhäjoelle, Kalajoelle ja Kokkolaan, jossa kai pitäisi yöpyä.

Matkan yhdeksäntenä päivänä ja sitä seuraavina päivinä pitäisi sitten pärjätä kouluruotsilla ja puhua sitä vähän enemmän ja sujuvammin kuin ekstra lite. Kokkolasta ajelisin Kruunupyyhyn, Pietarsaaren, Pedersören kuntaan, Vöyriin, josta illalla ehtisi Vaasaan nukkumaan seuraavaa yötä.

On jo kymmenes matkapäivä. Vaasasta lähtisin edelleen invataksilla Maalahteen, Korsnäsiin, Närpiöön, Kristiinankaupunkiin, Merikarvialle ja Poriin.

Yövyttyäni Porissa lähtisin matkan yhdentenätoista aamuna edelleen pitkin pohjanlahden rannikkoa kohti Turkua. Matkareitti kulkisi Luvian, Eurajoen, Rauman, Uudenkaupungin kautta Maskuun. Maskun jälkeen olisimmekin jo Turussa, jossa yöpyminen olisi paitsi soveliasta myös äärimmäisen suotavaa.

Olisikohan sitten edessä jo matkan viimeinen päivä? Viimeisenä matkapäivänä edessä olisi enää Länsi-Turunmaa, Kemiönsaari, Hanko, Raasepori, Inkoo, Kirkkonummi, Espoo ja Helsinki, josta sitten matkustaisin takaisin tänne kaiken olevaisen keskipisteeseen eli kotiin Jyväskylään.

Olisipa tuossa matkaa kerrakseen. Rahaa siihen uppoaisi varmasti yhtä paljon kuin tavikset maksaisivat matkasta maailman ympäri. Jos toteuttaisin tuon matkan oikeasti, niin rahoituksen lisäksi riittävän "hullun" matkaseurueen, johon kuuluisi myös invataksinkuljettaja ja esteettömien yöpymispaikkojen löytäminen olisivat matkan toteutumisen suurimmat haasteet. Vaan kylläpä tuo matka tuntuu huimaavalta jo tässä tietiokoneen ruudullakin.

Elämää elokuvissa

2011-06-24T22:44:00.003+03:00

Tänään kirjoitan elokuvista. Aiheen tai motiivin tähän kirjoitukseen sain kahdesta viime aikona näkemästäni elokuvasta, jotka ovat koskettaneet nyt vallitsevaa elämän tilannettani. Nämä elokuvat ovat "Paratiisin värit", joka tuli televisiosta muutama viikko sitten, ja "Maailman nopein intiaani", jonka näin tänään.

Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.

Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.

"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.

Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.

Ilmojen pitelyä

2011-06-06T21:15:00.002+03:00

Nyt on kesä! Jo muutaman päivän on säätila ollut ulkoilun kannalta sopiva. Sähköpyörätuolilla ajelu onkin ollut ihanaa, kun ei ole takkia tarvinnut pukea käsineistä tai kaulahuivista puhumattakaan. Tosin kesäinen lierihattu on ollut päänsäryn välttämiseksi tarpeen. Olen siis "aito ja oikea" kukkahattutäti. Näitä hyviä ilmoja ei vain taaskaan kestä kovin kauaa. Huomiseksi ja siitä eteenpäin on jo luvattu tukalaa hellettä. Joten tärykalvot osoittautunevat taas tarpeellisiksi, kun ne estävät sulaneita aivoja valumasta korvista lattialle.

Vaan ei sitä politiikassakaan tunnu juuri nyt olevan hyvän sään aika. Suomella ei ole toimintakykyistä hallitusta, vaikka pääministeriksi kyllä on halukkaita useammassa kuin yhdessä puolueessa. Eduskuntavaaleissa tullut "ISO JYTKY" (miten se haiskahtaakaan minun nokkaani "yssyltä") on kihahtanut yhdellä hattuun. Toinen taas on halunnut niin kovasti muutosta, että vaalitappion jäätyä pienemmäksi kuin ykkösvastustajalla, kurkottaa kuusesta käsin kuun kuvajaista taivaalta, isottelee ja sanelee. Hallituksen muodostamisen tehtäväkseen saaneella Jyrki Kataisella ei ole kadehdittava osa. Hänestä on tehty sylkykuppi ja syntipukki, mutta sehän se tuntuu olevan vaalivoittajan osa. Hallitus pitäisi muodostaa, mutta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Elämme vaikeita aikoja, eivätkä ne tästä helpommiksi muutu. Tilanne näyttää eräällä tavalla jopa koulukiusaamiselta. On tässä tilanteessa sentään yksi hyvä puoli: oikeisto ja vasemmisto puolueet erottautuvat toisistaan ja värit näkyvät kirkkaasti. Toivon kuitenkin, ettei pahoinvointia kaadeta paremminvointia haluavan niskaan, vaikka tokihan hän on Itä-Suomalaiseen kateuteen, siihen että menestyvältä liikenneyrittäjältä puhkotaan linja-autosta renkaat, tottunut.

Rakas Taivaan Isä, Anna meille hallitus.

Auttamisesta ja antamisesta mukavuusalueilla

2011-05-25T23:47:00.004+03:00

Tämän blogipäivityksen innoitus lähti eilisestä Suomen Punaisen Ristin tilaisuudesta, jonka aiheena oli maailman katastrofit ja niissä annettava apu. On hyvä tietää siitä kutsumuksesta ja ammattitaidosta, jonka varassa niin monet ovat valmiita auttamaan silloin kun hätä on jossakin todella suuri.

3. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. 1. Kor 13:3

Rahan antaminen on minulle helpoin tapa auttaa. Toisaalta minä kärsin riittämättömyyden tunteesta ja tunnen syyllisyyttä, jos ja kun en jostakin syystä voi lahjoittaa johonkin tärkeään kohteeseen. Maailmassa on niin paljon tarvitsevia, joita se "lesken ropo" vähäkin auttaisi. Miten usein ja helposti sitä nykyään tuleekin annettua suomatta ainoatakaan ajatusta avun saajalle. Se myös voi olla Paavalin tarkoittamaa rakkauden puuttumista.

Niin hyvä minä en sentään ole, että viitsisin nähdä kovin paljoa ylimääräistä vaivaa. Auttamisen pitää mielellään mahtua minun oman mukavuusalueeni sisälle. Kuukausittain tehtävä lahjoitus tai hyväntekeväisyystuotteen ostaminen jonkun järjestön verkkokaupasta on niin helppoa pelkällä hiiren klikkauksella. Käteisen antaminen kadulla lipaskerääjälle tai rahan antaminen kerjäläiselle on jo paljon vaikeampaa, koska se vaatii toisen ihmisen suoran kohtaamisen kuitenkin jollakin tasolla. Jo tästäkin syystä minusta ei ole kriisialueille lähtijäksi. Nyt tämä vamma on aika luonnollinen "sumuverho" eli tekosyy, kun oikein suomeksi sanotaan.

KÄH ja IT

2011-05-09T15:28:00.006+03:00

Tämä ei ole yhtään positiivinen blogipäivitys. Olen tällä hetkellä hieman masentunut, kun kaunein kevät on menossa ohi ja minulla jatkuu flunssa jo toista viikkoa. Voiko jonnin joutavampaa olla kuin kevätflunssa? Viime viikon koleuksissa tämä vielä menetteli, mutta nyt, kun ulkona kuulemma radion ja lämpömittarin mukaan on lämmintä niin, voi räkä ja KÄH!

Viime tiistaina sain palautteen gradustani ja siinähän kävi niin kuin olin pelännyt. Ei ole hyvä eikä tuollaisena mene läpi. KÄH toisen kerran! Motivaationi opiskeluun ja graduun on kokonaan kadonnut, eikä tämä flunssa ole mikään motivaation kohottaja.

Ehkä minun pitäisi selittää tuo otsikossa oleva ja moneen kertaan toistuva KÄH. Minun ukkini ei kuulemma kiroillut ainakaan lastensa kuullen, mutta pitihän sitä vasaran osuessa peukaloon jotakin sanoa. Pahassa paikassa ukin suusta kuuluikin pidätelty KÄH. Minä kyllä luulen, että ukin mielessä silloin kyllä vihtahousut taisivat vilistä, mutta mumin pelossa hän tiedosti itsehillintänsä esimerkillisesti. Ehkä ukki oli aikaansa edellä, kun tuo IT-lyhenne keksittiin vasta monta vuosikymmentä ukin poismenon jälkeen. Jolloin se alkoi merkitä informaatioteknologiaa.

Kun minä joskus tästä toivun, niin ehkä minun pitää ottaa lusikka käteen, jonka kauneudesta en tiedä, ja palata omaan iiteeheni eli graduun, mutta kyllä siinä sitten taitaa monta kähiä päästä.

Yllätyslahja

2011-04-29T18:25:00.004+03:00

Tulinpa tänään totisesti yllätetyksi, kun sain postissa runokirjan. Kirja on nimeltään Tuulisia unikoita ja sen on kirjoittanut Sanna Yrjänäinen. Koska en tunnistanut runoilijaa enkä edes muistanut käyneeni viime aikoina kenenkään kanssa runoista tai kirjallisuudesta, olin vähän aikaa täysin ymmälläni. Minua myös nolotti vähän aikaa. Sitten paljastui, että Karihan se näyttää tuntevan tuon runoilijan ja on pyytänyt tätä lähettämään minulle tuon kirjan.

Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.

Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.

Kylmä talvi pois on mennyt.

2011-04-21T22:13:00.004+03:00

Kevätsää lämmittää,
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa! Sulaa maa,
Puut jo silmut saa.

Tuo lastenlaulu on ainoa musiikkikappale, jonka olen oppinut soittamaan sekä 5-kielisellä kanteleella että panhuilulla. Siksi kai sen tuohon alkuun kirjoitin. Minulla oli panhuilu, mutta ajoin vahingossa sen päältä, eikä pajupillit kestäneet pyörätuolia. Siitä tuli siis parkuva panhuilu.

No, vielä eivät puut lehdi Keski-Suomessa, mutta kevät on tullut. Kevät on tullut, ja vaalit ovat menneet. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Sitähän se kevätkin on todistus elämän jatkumisesta.

Olkoon tämä se viimeinen blogikirjoitus, jossa on maininta gradustani. Lähetin nimittäin sen tiistaina esitarkastukseen. Luulen, toivon ja uskon, että siihen ei tarvitse esitarkastuksen jälkeen tehdä muuta kuin joitakin oikeakielisyys korjauksia. Vielä pitää jaksaa toukokuussa tehdä opiskelutehtäviä, mutta sen jälkeen MINULLA ON KESÄLOMA. En nyt kehu itseäni, mutta katson sen ansainneeni.

Toivotan tämän blogin lukijoille hyvää pääsiäistä

Vaalin äänioikeuttani

2011-04-07T22:33:00.004+03:00

Eduskuntavaalit lähestyvät ja ennakkoäänestyspäivät ovat parhaillaan menossa. Me kävimme tänään äänestämässä, koska olen vaalien varsinaisena äänestyspäivänä taas vaalilautakunnassa. Äänestäminen teki minut jopa onnelliseksi. Käytinhän taas oikeuttani äänestää. Minä itse tein äänestyspäätökseni samoin kuin itse valitsin sellaisen ehdokkaan, jonka uskon parhaiten edistävän minun itselleni tärkeiksi kokemiani asioita.

Muistan aloittaneeni äänestäjän urani varsin korkealta. Ensimmäiset vaalit, joissa äänestin olivat presidentin valitsijamiesvaalit vuonna 1982. Kävin silloin vanhempieni kanssa äänestämässä Tikkakosken Luonetjärven koululla. Taisi se äänestäminen silloin vähän jännittää varsinkin, kun isä hieman pelotteli että "mitäpä sitten sanot, jos ne sanovatkin että 'ei anneta'?". No onneksi kuului "annetaan".

Onpa äänestäminen lähes kolmessakymmenessä vuodessa jonkin verran muuttunut, kun enää ei sanota äänestäjälle "annetaan" tai "ei anneta". Nyt saa vaalilautakunnassa jopa hymyillä äänestäjille, mikä ei menneinä vuosikymmeninä tainnut tulla kuuloonkaan. Tosin on vaalipäivässä vieläkin jokin hyvin juhlallinen ja vakava pohjavire. Niin kuuluu tietysti ollakin.

Äänestäminen on hyvin suurta, joskin hetkellistä, vallan käyttöä. Ehdokkaan koko tulevaisuus riippuu ainakin pienen hetken äänestäjän äänestyspäätöksestä. Tähän liittyy myös suuri vastuu. Minun on äänestäjänä jokaisissa vaaleissa pystyttävä tekemään sellainen äänestyspäätös, jota minun ei myöhemmin tarvitse katua. Uskon, että taas tänään tein juuri oikean päätöksen.

Kirjamessuilla kesäkengissä

2011-04-02T20:33:00.005+03:00

Olin siis tänään Jyväskylän kirjamessuilla. Koska nyt on huhtikuu, minulla oli ensimmäistä kertaa minun vihreät kesäkenkäni jalassa.

Pääasiallinen tarkoitukseni oli auttaa kokoomusta ja omaa ehdokastani Aira Putkosta siinä arvokkaassa vaalityössä, jota ehdokkaiden ja vaaliorganisaatioiden nyt tähän aikaankin on Suomen hyväksi tehtävä. Silloin on taottava kun rauta on kuumaa, sanoo suomalainen sananlasku. Olipa taas mukavaa ahertaa hyvässä porukassa. Vaalit ovat todellakin "mun juttu" tai sitten minä olen todella omimallinen kumtuisuus.

Pääsin minä kirjoihinkin tutustumaan ja muutama tarttui mukaan. Kun olin jo lähdössä kotiin, löysin kauniin kirjan nimeltä "Maailman ihanin tyttö", joka on syntynyt kymmenen vuotta kestäneestä projektista, jossa valokuvattiin lastenkodissa kasvaneita tyttöjä. Tuon kirjan voisi hyvin ilmoittaa Tee Hyvä Työ -kampanjaan, koska noissa voimaannuttavissa valokuvissa kuvien maisemien ja kuvattujen tyttöjen ihanuus ja valokuvaajan hyvän tekemisen tahto tulee niin kauniisti esille. Kun kirja esiteltiin vielä kauniiksi satuluolaksi rakennetussa tilassa ja sain siihen vielä pitkän, minulle henkilökohtaiseksi tarkoitetun omistuskirjoituksen, koin itsekin voimaantuneeni. Tuskinpa kenellekään ihmiselle koskaan liian usein näytetään tai kerrotaan tämän ihmisen ihanuudesta.

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Eino Leino

Maailmassa tarvittaisiin uusia Eino Leinoja - sellaisia runoilijoita, jotka kertoisivat maailman kauneudesta ja ihmisen hyvyydestä mieluummin sellaisella vanhanaikaisella runomitalla. Kauneus, hyvyys ja Toivo pitää nykyisin kuvailutulkita tai selkokielistää ihmisille, kun kaikkialla tulviva rumuus, pahuus ja kyynisyys uhkaa sokaista ihmisen. Kunpa itse muistaisin, tahtoisin ja viitsisin kertoa jollekin ihmiselle, joka sitä näyttäisi erityisesti tarvitsevan, hänen olevan maailman ihanin...

Vaalityötä ja vaaleita villoja

2011-03-28T19:25:00.007+03:00

Jaahas, fontti muuttui ulkoasu-uudistuksessa, vaikka ei ollut tarkoitus. No, olkoon nyt sitten tällainen, ja "sotilaallisemmaltahan" tämä näyttää.

Eduskuntavaalit ovat jo lähellä. Vaikka en olekaan ehdokkaana, ja Luojan kiitos että en ole, riittää niissä minullekin paljon puuhaa. Minä nimittäin haluan olla kokoomukselle ja ehdokkaalleni avuksi. Toivottavasti siinä pienessä mittakaavassani olen sitä oikeasti. Minusta kaikki vaaleihin liittyvä, no, lukuunottamatta tyhjänpäiväistä jähnäystä ja, joissakin puolueissa harjoitettavaa, toisten mustamaalausta, on suorastaan kivaa. Vaikka minä olenkin tällainen erakko, niin virkistyn kummasti aina vaalien aikaan. Vaalipäivänä vaalilautakunnassa olen lähes parhaimmillani, etten sanoisi likipitäen ihana ihminen.

Minun mielestäni äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Oikeus valittamiseen lunastetaan vain äänestämällä. Lisäksi minä uskon lujasti, että Suomi olisi vielä parempi maa jos "nukkuvien puolueella" olisi vähemmän kannattajia. En voi ymmärtää tätä vaaleista toisiin vallitsevaa passiivisuutta. Vaalit eivät muka kosketa ihmisten arkea ja niissä muka päätetään liian kaukaisista asioista tai sitten on muka turha äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Sama laulu vaaleista toiseen - ja kissan villat!

Minä aion äänestää, koska ehdokkaani on sen verran hyvä ja pätevä nainen. Äänestän ennakolta, koska en vaalipäivänä ehdi. Samalla teen myös Pienen eleen itsenikin hyväksi tipauttamalla rahaa vaalikeräyslippaaseen.

Käy sinäkin äänestämässä ja tee se Pieni ele. 17.4. nähdään onko Suomen tuleva suunta kohti Paremminvointivaltiota.

Poliittista jurputusta osa 2

2011-03-19T13:41:00.004+02:00

Jatkan nyt tätä vammaispoliittista jurputusta kuljetuspalveluista. Lukekoon, joka kehtaa. Ehdokkaat saavat myös edelleen ottaa tästä torajyvän kuorensa alle, jospa siitä jollekin Keski-Suomalaiselle kansanedustajalle syntyisi helmi laki- tai lakimuutosaloitteen muodossa.

Maaliskuu on hädintuskin ohittanut puolivälinsä, mutta minulla ovat jo vammaispalvelujen mukaiset jokapäiväiseen elämään liittyvät matkat tämän kuukauden osalta lähes loppuneet. Tällainen tilanne on itselleni sikäli outo, että yleensä minulta jää kuukaudessa näitä matkoja käyttämättä, mutta tässä kuussa on ollut kokouksia enemmän kuin yleensä.

Lisäksi minulla on yksi keskellä kuukautta alkanut ja jo ensi kuun puolessa välissä päättyvä yliopistokurssi, jonka vuoksi en viitsi opiskelumatkoja hakea. Opiskelumatkat soveltuvat huonosti yliopisto-opiskeluun näin syventävien opintojen loppuvaiheessa, kun varsinaista lähiopetusta on vähän ja kurssit ovat lyhytaikaisia. Kunnissa myönnetään opiskelumatkoja tavallisesti koulumuotoista opiskelua varten, joka merkitsee opiskelua viitenä päivänä viikossa lukukauden ajan. Kenkä puristaa eniten siitä, että tällaisia opiskelumatkoja jää paljolti käyttämättä silloin kun luentoja opiskelijalla on lukuvuoden aikana vain yksi tai kaksi muutaman viikon kestävää kurssia ja kurssilla järjestetään vain yksi luento viikossa. Minusta tämä on tuhlausta.

Säästökeinokin minulla on. Jos vammaispalvelumatkojen jokapäiväiseen elämään liittyvistä matkoista purettaisiin matkojen kuukausikohtaisuus, ja siirryttäisiin vuosittaiseen matkamäärään, olisi matkojen käyttäminen järkevämpää. Eihän 216 matkaa vuodessa ole yhtään sen enempää kuin 18 matkaa kuukaudessa * 12 kuukautta. Silloin jossakin kuukaudessa käyttämättä jääneet matkat saisi käyttää jonakin toisena kuukautena. Itselläni matkoja säästyy jo nytkin lumettomina kuukausina, koska silloin ajan lähes kaikki matkani sähköpyörätuolilla. Nämä matkat menevät kuitenkin hukkaan, koska en saa käyttää niitä esimerkiksi syksyllä.

Tietenkin tästä ehdotuksesta kohoaa vanha itkuvirsi siitä, etteivät kaikki vammaiset osaisi hoitaa omia asioitaan, ja etteivät heidän matkansa riittäisi koko vuodeksi. Olenpa myös kuullut niin mielikuvituksellisen perusteen, että kunnat tähtäävätkin juuri säästöihin käyttämättä jäävien kuukausittaisten matkojen kautta. Näistä perusteista ensimmäisen kuittaisin sillä, ettei huonosti asiansa hoitavien vammaisten menettelyllä pidä rangaista asiansa hyvin hoitavia vammaisia. Sitäpaitsi, pystyyhän ne kuukaudenkin matkat hupuloimaan viikossa tai vaikka yhdessä päivässä, jos niikseen tulee. Vammaisten suojelu ja PUOLESTA AJATTELEMINEN edellyttäisi valvontaa 24/7. Tuo toinen mainitsemani peruste ei taas oikein kestä päivänvaloa. Päinvastoin - kustannuksia säästyisi, kun ei esimerkiksi jokaiselle lyhytkestoiselle kurssille tarvitsisi anoa opiskelumatkoja.

Tietenkin tämä edellyttäisi vammaispalveluasetuksen 6§ ja kuntien vammaispalvelujen soveltamisohjeiden muuttamista. Toivon totisesti, että poliittista tahtoa löytyisi ensin pian valittavalta eduskunnalta ja sen jälkeen kunnanvaltuustoilta.

Navigare necesse est - vivere non est necesse!

2011-03-12T08:45:00.007+02:00

Tänään olen lähdössä Tallinnaan suuntautuvalle risteilylle. Edellisestä matkasta onkin kulunut jo melkein seitsemän vuotta. Pidän laivamatkoista ja merellä olosta, vaikka laivojen invahytit eivät olekaan mitään tilaihmeitä. Tulevassa laivamatkassa minua jännittää, mahtuuko invahytin vessaan nostolaitteella, ja mahtuvatko ovet aukeamaan.

Ystäväni Johanna aloitti uuden blogin, jossa hän kirjoittaa lapsuutensa elämyksistään. Sen innoittamana muistelen tässä nyt elämäni ensimmäistä laivamatkaa Ruotsiin.

Pääsin Ruotsin matkalle yhdessä isäni ja tätini kanssa, kun heidän veljensä täytti 50 vuotta. Sekin matka tehtiin näin kevättalvella. Laivan reelingin yli oli hauska katsella ohi menevää jäämassaa. Mutta ennen kuin pääsimme laivaan oli selvitettävä, miten minä kätevimmin pääsen laivaan. Satamamiehen tiedusteltua ruotsiksi isältänä puhuiko tämä ruotsia, isäni vastasi "ekstra liten". Siitä saimme matkan ensimmäisen vitsin. Tuolla matkalla pyörätuolini runko halkesi kahtia. En jaksa muistaa, miten pyörätuolini väliaikainen korjaus tehtiin laivassa, mutta kyllähän setäni, joka oli metallialan ammattilainen, sai sen sitten Ruotsissa korjattua. Silloin oli vielä oman järjen käyttö näissä apuvälineasioissa sallittua, tai ainakaan emme tuosta korjauksesta mitään kenellekään kertoneet. Kun olimme syömässä laivan noutopöydän antimia ja siirtymässä jo jälkiruokaan, päätti isäni ehkä vähän pilailla kasvisruokavaliota noudattavan siskonsa kustannuksella valitsemalla omaksi jälkiruoakseen lihapullia ja paahtopaistia. "Kyllä ovat hyviä nämä ruotsalaiset perunat!", isä mussutti. Minua nauratti, mutta tätiäni ei. Laivamatka meni siis oikein hyvin.

Tuolla matkalla olisin mieluummin nähnyt enemmän Ruotsia, kuin ollut sisätiloissa ja kuunnellut sukulaisteni keskusteluja. Koska emme käyneet missään katsomassa mitään nähtävyyksiä, ei minusta oikein kunnolla tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkomailla. Myöhemmin tämä aukko on tullut täytettyä moneen kertaan ja 10 vuotta sitten tein Tukholmaan oikean turistimatkan, jossa tutustuin merkittäviin "turistirysiin".

Purjehtiminen on siis tärkeää, (eikä) eläminen ole (niin) tärkeää.

Jähmeää liikettä

2011-02-20T14:48:00.004+02:00

Nytpä kirjoitankin poliittisen tekstin, vaikka en olekaan eduskuntavaaliehdokas. Jos joku ehdokas näkee tämän ajattelun hyväksi ja omaan ehdokasagendaansa soveltuvaksi, niin nämä ajatukset saa lainata ja niistä mahdollisesti syntyvän idean esittää sitten aikanaan eduskunnassa omanaan. Eihän hyvä idea pahene, jos sen ottaa käyttöön.

Idea tähän kirjoitukseen lähti kokoomuksen ehdokkaan Sari Saarisen minulle Facebookin kautta lähettämästä vaalitilaisuuskutsusta. Jouduin torjumaan saamani kutsun, koska tuo vaalitilaisuus järjestetään Keuruulla, ja koska Keuruu ei ole Jyväskylään rajautuva naapurikunta, on tuo vaalitilaisuus vammaispalvelulain mukaisten kuljetuspalvelujen ulottumattomissa.

Suomen perustuslain 9§ 1. momentti sanoo, että Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Kuitenkaan vammaisen henkilön kohdalla tämä perusoikeus ei liikkumisen osalta toteudu, vaan meidän mahdollisuutemme liikkua rajoittuu asuinkuntaamme ja siihen rajoittuviin naapurikuntiin ja 18 yhdensuuntaiseen virkistys- ja asiointimatkaan kuukaudessa.

Toki sekin on parempi kuin ei mitään, mutta minua harmittaakin se, ettei meille ole laissa eikä sen kunnallisissa sovellusohjeissa ole jätetty minkäänlaista harkinta tai järjenkäyttöoikeutta sen suhteen miten matkoja käytämme, ja mihin niitä oikeasti tarvitsisimme.

Nyt voin VPL-matkoja käyttämällä ajaa invataksilla kotoani vaikkapa Jyväskylän matkakeskukseen, mutta en saa esimerkiksi Helsingissä käyttää VPL-matkaa mennäkseni rautatieasemalta laivaterminaaliin, oopperaan tai johonkin kokouspaikkaan, vaikka näiden kohteiden keskinäinen välimatka olisikin sama tai jopa lyhyempi kuin etäisyys kodistani Jyväskylän matkakeskukseen. En voi myöskään käyttää tässä kuussa säästyneitä VPL-matkoja ensi kuussa, enkä käyttää ensi kuun matkoja tässä kuussa. Matkojen määrissä siis noudatetaan kuukausikorttiperiaatetta, mutta matkojen omavastuuosuuksissa kertalippujen hintoja. Tässäkin on mielestäni perusteeton ristiriita. En myöskään saa yhdistää useita matkoja käydäkseni invataksilla jollakin kotikuntaani rajautumattomalla paikkakunnalla. Ei tämä ole perustuslaissa tarkoitettua vapaata liikkumisoikeutta!

Vammaispalveluissa noudatetaan tasa-arvoisuusperiaatetta. Tasa-arvoisuus on tietenkin hyvä ja tavoiteltava asia silloin, jos se merkitsee ja tuottaa hyvää. Vammaispalveluissa se vain usein tuntuu tarkoittavan sitä, ettei ole tärkeää että kaikilla menee hyvin, vaan että kaikilla pitää mennä yhtä huonosti. Valitettavasti tämä ajattelutapa näyttää olevan vallitsevana etenkin vasemmalla olevissa puolueissa. Eli, jos jollakin tarpeet riittävät pelkkiin oman kunnan sisällä tapahtuviin matkoihin, ei muillakaan vammaisilla saa olla sen suurempia tai erilaisia tarpeita. Ei. En minä halua välttämättä enempää matkoja. Koska Suomessa on kuitenkin sama euro niin Jyväskylässä kuin Helsingissä, Nivalassa, Ilomantsissa, Utsjoella, Vaasassa ja muillakin Suomen paikkakunnilla, niin minusta olisi järkevää saada käyttää saman arvoisia VPL-matkoja paikkakunnasta riippumatta.

Perustuslain 9§ 1b momentissa tarkoitettu oikeus valita asuinpaikka toteutui myös vammaisille, kun kotikuntalaki uudistui 1.1.2011. Milloin vammaispalvelulaki ja asetus muuttuu niin, että myös tuo liikkumisvapaus toteutuisi? Asetan tässä toiveet 17.4.2011 valittavalle Suomen eduskunnalle.

Mikseivät lakeja säätävät ole luottaneet vammaisten järjenkäyttöön, vaan päätösvalta on vammaisten asemasta annettu kaikenmaailman "hyysäystieteiden desanteille"? Eivät kaikki vammaiset tarvitse edunvalvontaa emmekä me ole etujen väärinkäyttäjiä. Myös meille vammaisille kuuluu vastuu yhteiskunnasta ja meidän täytyy se myös kantaa.

The most spoken lanquage in the world is bad english

2011-02-11T23:00:00.004+02:00

Huomasin äsken, että blogiini on tullut uusi kommentti minulle tuntemattomalta virolaiselta henkilöltä. Aitäh!

Tuosta kommentista sain aiheen tähän blogikirjoitukseen. Minun, kuten kenenkään, ei pitäisi olla yllättynyt siitä, että jotakin blogia saatetaan lukea ympäri maailmaa ja että ajatteluni saattaa kiinnostaa ja koskettaa jotakuta tuntematonta. Huimaava ajatus ihmiselle, jolla on näin huono kielitaito. Kuinka paljon suurempi blogini vaikutus olisikaan, jos äidinkieleni olisi englanti. Nimittäin tällä huonolla kielitaidolla esimerkiksi englanniksi minun on vaikeaa ilmaista tunteita ja tunteistahan minä inspiraation tullessa usein kirjoitan. Joojoo, kielitaitohan tietysti paranee kieltä käytettäessä, väittää ainakin eräs opettajani, mutta silti. Blogini kautta tapahtuvan viestintäni vastaanottajajoukko rajoittuu siis väistämättömästi melko pieneksi. Englanniksi kirjoittaminen olisi kuitenkin helpompaa kuin englannin kielen puhuminen, koska kirjoitettaessa huono ääntäminen ei kuulu.

Olen yrittänyt jo muutaman päivän ajan kerätä rohkeutta, että uskaltaisin soittaa entiselle ja hyvin rakkaalle, nyt Suomessa olevalle, opettajalleni Gertille. Pelkäänpä ettei hän saa puhutusta englannistani selvää, koska englannin ääntämykseni on huonoakin kehnompaa. Tällä kielitaidolla en pystyisi lähtemään vaihto-opiskelijaksi. Saattaa siis olla onni, että olen vaihto-opiskelijaksi jo liian vanha.

Ikävä kirjoittaa näin negatiivisesti, koska en itsekään halua katkeroitiuneiden ihmisten vuodatuksia lukea. Onneksi tässä työpöytäni nurkassa on vanha ja kaunis peili.

Huimausta

2011-01-30T14:31:00.006+02:00

Tänään oli kirkossa seurakunnan luottamushenkilöiden tehtäviin siunaaminen. Minäkin olin mukana, koska marraskuun seurakuntavaalin vaalituloksen perusteella minut valittiin Palokan alueneuvoston varajäseneksi.

Koen tässä uudessa tehtävässäni olevani taas melkoisen vuoren juurella tai on aivan kuin olisin lentokoneen luukulla odottamassa omaa hyppyäni. Tuo jälkimmäinen metafora on tietysti vieras ja ehkä se on minun kohdallani täysin sopimatonkin, koska eihän sellainen, joka ei pysty edes kävelemään, tietystikään voi hypätä laskuvarjolla. Mistä lie tuollainen vertaus tuli mieleeni? Tarkoitan kuitenkin sitä, ettei minulla ole aavistustakaan sen paremmin minun osastani alueseurakuntaneuvoston varajäsenenä kuin tehtävän vaikutuksista elämääni ja tulevaisuuteeni. Riitänkö minä? Täytänkö paikkani? Onko minusta hyötyä? Nämä ovat isoja kysymyksiä. Pappi taisi saarnassaan puhua jotakin, että ei tarvitse kuin olla omalla paikallaan omana itsenään, että riittää, ja on riitettävä, kun riittää itselleen. Toisaalta ukkini elämänohje oli "Mikä tehdä kannattaa, se hyvin tehdä kannattaa".

Minun täytyy siis vain luottaa siihen, että laskuvarjo aukeaa, tai jos ei se, niin varavarjo. Jos ei varavarjokaan aukea, niin sitten tipahdan Taivaan Isän aina vastaanottaviin käsiin.

Hyvä sydän on toimeentulon tappio ja tyhmästä päästä kärsii nestekierto

2011-01-17T18:54:00.006+02:00

Lakikirjan alkuun on kirjoitettu tuomarin ohjeet. Yksi niistä kuuluu näin: "Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan". Kelaan tuota tuomarin ohjetta ei valitettavasti voi soveltaa. Päin vastoin. Tänään sain taas huomata, ettei ainakaan kohtuus kuulu automaattisesti Kelan noudattanaan käytäntöön.

Minun pitää vaihtaa lymfaterapian palveluntuottajaani aikaisemman lymfarini tekemän inhimillisen virheen vuoksi. Virhe ei koskettanut minua, vaan Kelaa. Joudun siis kuitenkin vaihtamaan lymfaria. Onnistuinkin löytämään uuden terapeutin, jonka kanssa sovimme lymfaterapiastani 30.4.2011 saakka. Tämä uusi lymfari suostui samanlaiseen järjestelyyn, kuin minulla oli ollut hänen edeltäjänsä kanssa yli kymmenen vuoden ajan. Eli lymfaterapiani olisi suoritettu samassa paikassa kuin avofysioterapiani ja fysioterapiani olisi ollut heti lymfaterapian jälkeen. Tämä järjestely sopi myös käyttämälleni fysikaaliselle hoitolaitokselle. Hetken verran jo uskalsin iloita asioiden järjestymisestä kunnes...niin...Älä nuolaise ennen kuin tipahtaa tai kuten meillä sanotaan, "Älä tipahda ennen kuin nuolaiset".

Tänään huomasimme, ettei minulle ole myönnetty lymfaan kotikäyntioikeutta, joka tarvitaan silloin, kun joku terapia toteutetaan jossakin muualla kuin palveluntuottajan toimitiloissa. Aikaisemmin tämä ei ollut ongelmana, koska entinen lymfarini ei laskuttanut Kelalta eikä minulta lainkaan kotikäyntilisää. Nyt uusi lymfarini tietysti laskuttaisi kotikäyntilisän. Sehän on aivan kohtuullista ja oikein. Kela ei kuitenkaan suostu mainittua kotikäyntilisää, joka on puolet terapiakerran hinnasta, maksamaan, koska kotikäyntilisää ei ole minulle myönnetty enkä ole itse sitä koskaan älynnyt anoa. Minulla ei Kelan virkailijan mielestä ole kotikäyntilisään lääketieteellistä perustetta. Kelalle ei riitä perusteluksi se, että minä pääsisin näin helpommalla. "Ei sitä kukaan muukaan sillä perusteella saa!"

Mediassa on puhuttu paljon siitä, että Suomella on paljon velkaa, eikä tuhlaamiseen ole kansantaloudellamme varaa. Minun avokuntoutuksessani Kela on kyllä valmis tuhlaamaan, jos se ei suostu ajattelemaan "jären kanssa".

Esitänpä pienen laskelman: Tähän saakka olen käynyt kuntoutuksessa siis 2 kertaa viikossa, joista toiseen on yhdistetty 2 eri terapiamuotoa. Oletetaanpa, että yksi kuntoutusmatka maksaa 35 euroa. Kuntoutusmatkoja on mennyt viikossa yhteensä 4 yhdensuuntaista matkaa eli 140 euroa. Jos oletetaan, että kuntoutusmatkojen hinta pysyisi tänä vuonna samana kuin viime vuonna, mutta kun en saisi lymfaterapialleni kotikäyntilisää, näitä viikottaisia kuntoutusmatkoja tulisi kuusi. Silloin Kela joutuu maksamaan kuntoutusmatkoistani yhteensä 210 euroa viikossa. Jos Kela maksaisi 25 euron kotikäyntilisän, säästyisi yhteiskunnan kustannuksia 55 euroa viikossa. Eihän se tietysti paljoa ole, mutta olisi sekin jo jotakin. Minäkin voisin paremmin, kun viikosta menisi kolmen päivän asemasta vain kaksi päivää harakoille. Minulla on nimittäin muutakin tekemistä kuin käydä kuntoutuksessa.

Ehkä tämä on taas niitä kirjoituksia, jotka olisi pitänyt jättää kirjoittamatta, mutta menkööt nyt.

Tylsyyksien tylsyys

2011-01-13T15:19:00.003+02:00

Vuosi 2011 on alkanut. Se tulee melko varmasti olemaan aika samanlainen, eli yhtä tylsä, kuin tämän keski-ikäni muutkin vuodet. Muutoksia ei ole näkyvissä. Opiskelussa gradu valmistuu nyt tammikuussa. "Virkavapaus" vammaisjärjestötoiminnasta, joka tarkoittaa osallistumattomuutta vammaisjärjestöjen hallitus- tai johtokuntatoimintaan jatkuu vielä ainakin seitsemän vuotta. Tämä on käytännön sanelema välttämättömyys. Uusia harrastuksia tänä vuonna tuskin tulee. Muuttaakaan en aio enkä miestä vaihda, kun en jaksa uutta opettaa.

Näin olen siis suunnitellut, mutta muuttuvat tekijäthän eivät ole itsestä kiinni.

Uutena haasteena on tullut Palokan alueneuvoston varajäsenyys. Eli saan olla mukana seurakunnallisessa päätöksen teossa vuosina 2011 - 2014.

Taidan olla aika urautunut tai kaavoihin kangistunut. Joskus huomaan olevani jopa itselleni aivan kuolettavan tylsää seuraa. Blogillani aion epäsäännöllisen säännöllisesti haukotuttaa tai hauskuttaa teitä rakkaita lukijoitani myös tänä vuonna.

Vanhasta uutta vuodesta vuotta

2010-12-31T14:17:00.002+02:00

Toivotin äsken Facebookissa kaikille kavereilleni "Mielenkiintoista ja merkityksellistä Uutta Vuotta 2011 kaikille ja jokaiselle."

En toivottanut alkavalle vuodelle onnea, koska onni tuppaa vaihtelemaan, eikä jatkuvaa onnea kai edes onneksi tunnistaisi. Sen sijaan, jos aivan tavallisen elämän lakeuksilla on riittävästi mielenkiintoisuutta ja merkityksiä, näkyvät ne onnen kukkulatkin tylsyyden sumun hälvettyä selvästi.

Näin vanhan vuoden viimeisinä tunteina kurkkaan olkapääni yli menneeseen aikaan.

Aluksi ei vuosi 2010 vaikuttanut alkavan hyvin. Tammikuussa Kari joutui sairaalaan. Onneksi kuitenkin selvisimme säikähdyksellä. Kaiken olevaisen hauraus tuli kuitenkin taas mieleen.

Helmikuussa opiskelin ja kirjoitin graduani. Lisäksi totuttelin uuteen tietokoneeseeni. Jouduin taas tunnustautumaan totaaliseksi tumpeloksi tietotekniikassa. Sain myös uuden manuaalipyörätuolin.

Maaliskuussa olin jälleen kuntoutuksessa Ilomantsin Pääskynpesässä. Nyt tunnustan, että siellä viettämäni syntymäpäivä oli suuri pettymys. Ehkä kuitenkin olin vielä enemmän pettynyt siihen, että en päässyt osallistumaan talvisodan päättymisen muistotilaisuuksiin. Talvisodan loppumisen muistoa ei Pääskynpesässä huomannut mitenkään. Onneksi kuntoutus sentään tehosi jonkin aikaa.

Huhtikuussa opiskelu ja gradun kirjoittaminen jatkuivat. Pääsiäisen pidin lomaa, ja olimme täällä kotona.

Toukokuussa graduni ei sittenkään ehtinyt valmiiksi vapuksi. Muuten toukokuu oli juhlien kuukausi, kun juhlimme Karin 50-vuotis syntymäpäiviä jopa kahdessa erässä, ensin Nivalassa ja sitten Jyväskylässa. Aina kannattaa juhlia, jos on aihetta.

Kesäkuussa oli kokoomuksen puoluekokous Jyväskylässä. Tein puoluekokouksen hyväksi talkootyötä. Työni hyödyllisyyden jätän muiden arvioitavaksi. Graduni ei valmistunut vielä kesäkuussakaan, vaikka viileähkö pikkukesä olisikin antanut sen työstämiseen heinäkuuta ja elokuuta suotuisammat sääolosuhteet.

Heinäkuun helteet paljastivat tärykalvoille toisen tarkoituksen. Ne ovat myös estämässä sulaneita aivoja valumasta lattialle. Heinäkuussa alkoivat näännyttävät helteet. Mistään järkevästä ei heinäkuussa tullut yhtään mitään. Graduni ei edistynyt yhtään. Kävimme sentään Kaustisella kuuntelemassa kansanmusiikkia.

Elokuussa helteet jatkuivat noin kuun puoleen väliin saakka. Elokuun toisen viikon alussa lähdin kuntoutukseen Pääskynpesään, jossa olin syyskuun alkuun saakka yhteensä neljä viikkoa. Nyt minulla oli myös tietokone ja kassillinen kirjoja mukanani, mutta gradun edistymisellä en silti voi kehua. Paitsi opiskelemalla hyödynsin kuntoutusjaksoani teatteriesityksellä ja tekemällä yksityisen omatoimi- ja omakustannusmatkan Hattuvaaran kylään ja EU:n itäisimmälle pisteelle. Ilomantsin invataksinkuljettaja osoittautui myös loistavaksi matkaoppaaksi.

Syyskuun ensimmäiset päivät menivät vielä Ilomantsin laulumailla Pohjoiskarjalassa. Syyslukukausi alkoi. Osallistuin myös puoluekokouksen palaute-, muistelu- ja kiitostilaisuuteen. Puhuipa eräs tunnettu suostuttelija minut ympäri, että huomasin suostuneeni seurakuntavaalien ehdokkaaksi. Suostumukseni johdosta jouduin käymään itseni kanssa jaakobinpainia koko vaaleja edeltävän ajan. Minulle ei ole koskaan ollut helppoa sopeutua kaikkeen, mitä ylhäältä odotetaan.

Lokakuu oli monenlaista opiskelua sekä seurakuntavaaliehdokkaana että graduntekijänä. Lokakuun lopussa ilmoittauduin "Kansalliseen graduntekokuukauteen".

Marraskuu oli tuo kansallinen gradukuukausi. Rutistin graduni valmiiksi. Palautin sen ohjaajalle marraskuun viimeisenä päivänä esitarkastusta varten. Graduuni sitoutumisesta johtuen minulla ei ollut oikein minkäänlaista sosiaalista seuraelämää ja kotimme oli välillä karvojen peitossa. Ainoa katkos gradun kirjoittamiseen oli 15-vuotishääpäivämme. Jolloin kävimme oikein ravintolassa syömässä. En tullut valituksi Jyväskylän kirkkovaltuustoon.

Nyt päättyvä joulukuu on mennyt silkassa laiskottelussa. Gradun voittamisen tunnelmat ovat jatkuneet. Joulukin tuli ja meni. Nyt olen sentään saanut joululahjakirjani luettua.

Mielenkiintoista ja merkityksellistä Uutta Vuotta 2011 kaikille ja jokaiselle.

Ja nyt on taasen joulu

2010-12-24T23:10:00.003+02:00

Jouluaattoillan blogipäivityksestä joulumusiikin soidessa radiossa on kai nyt tulossa perinne, kun minä jo toisena jouluna peräkkäin kirjoitan joulun tunnelmiani.

Kuitenkaan ei tunnu oikein jouluiselta. Pikemminkin tuntuu siltä kuin joulusta puuttuisi jotakin. Ainakin haudalla käynti puuttuu. Tänä jouluaattona on ollut niin kova pakkanen, että emme lähteneet käymään isän ja äidin haudalla Tikkakoskella. Haudalla käynnillä taitaa siis olla joululleni paljon suurempi merkitys, kuin olen aavistanutkaan.

Kuitenkin nykyisessä joulussani kaikkein oleellisin on edelleen olemassa. Saan elää yhdessä Karin kanssa omassa kodissani, ja kaikkea aineellista on aivan riittävästi.

Joulu ei ole yksin minun, mutta kuitenkin se on myös minulle annettu vastaanotettavaksi tässä ja nyt. 10. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: 11. teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. (Luuk. 2:10-11).

Hyvää joulua ja joulumieltä sinulle ja minullekin.

Outo ja omituinen olo

2010-12-06T23:28:00.002+02:00

Minua ei ole enää olemassa, jos facebookia on uskominen. Toisaalta nythän olisi sitten yksi salasana vähemmän muistettavana, jos naamakirja ei enää ala mua. Oli miten oli, kyllä virtuaalihylkääminenkin keljulta tuntuu. Tällaisessa tilanteessa kai blogikirjoituskin olisi pitänyt aloittaa fraasilla "Rakas päiväkirja".

Kyllä ennen oli kaikki helpompaa, kun ei ollut salasanoja, PIN-koodeja, käyttäjätunnuksia eikä avainlukulistoja. Silloin oli inhimillisyyttä, luottamusta, kohtaamista, aitoutta. No joo, toisaalta hitautta, vaivaa, jäykkyyttä, byrokratiaa, ja tiukat kellonajat ja vain käteinen raha kävisi. Voihan olla, etteivät virkistys ja asiointimatkat riittäisi mihinkään, kun kaikki matkat tarvittaisi pankkiasiointiin.

Mutta ei minun tästä edes pitänyt kirjoittaa, vaan Suomen itsenäisyyspäivästä. Minulle on tullut uusi itsenäisyyden merkitys, kun olen ollut kuntoutuksessa tuolla Ilomantsissa. Jopa Tuntematonta Sotilasta katsoin tänään uudesta näkökulmasta. Huomasin, ettei Tuntemattomassa Sotilaassa suomalaiset sotilaat näyttäydykään oikeastaan kunniassa. Siinä vetäytyminen on pelkkä pako, eikä torjunta puhumattakaan torjuntavoitosta. Koskelan sanoin "Kaikki on menetetty." Lauantaina nähty "Tali-Ihantala" kertoi torjuntavoitoista, jotka olivat tappioita, mutta joilla säilytettiin se tärkein eli itsenäisyys.

Ihan olisi sellainen olo kuin olisi jotain tehnytkin

2010-11-30T17:58:00.003+02:00

Voitte arvata, että olen puhki. Jätin tänään graduni esitarkastuksen esitarkastukseen. Eilen olin vielä ihan pilvissä ja onneni kukkuloilla, mutta nyt... Jonkun pitäisi kaivaa minut täältä ylös. Eikä se vielä mitään valmis ole, kun kyllästyin taistelemaan sivunumeroinnin kanssa. Takaisin se vielä tulee, kuin bumerangi huonon heittäjän omaan päähän vaikka kuinka tähtäisi sitä kengurua. No, nyt on muutama päivä aikaa tehdä jotakin muuta.

Seurakuntavaalitkin oli, enkä tullut valituksi. Tosin kaikki ehdokkaat pääsivät varavaltuutetuiksi. Joten jokin luottamustoimi sieltä sitten ensi vuonna tulee. Diakonia tai sairaalasielunhoito kiinnostaisivat, koska mikään ei liene tärkeämpää kuin olla kivussa rinnalla.

Muutenkin kuuluu ihan hyvää. Nyt voi jo antaa adventin tulla.

Erikoista tekemistä joskus aina marraskuussa

2010-10-30T22:04:00.005+03:00

Huomenna taas siirretään kelloja tunti kohti viime kesää. Alkaa siis talviaika, jota jotkut normaaliajaksi kutsuvat. Kesäajanhan se normaaliaika pitäisi olla, koska kesäaika on pidempi. Kaamea kaamos ja loskapaskakelit ovat jo alkaneet. Sekin tuntuu pöljältä ja idioottimaiselta, että kelloja siirretään huomenna, eikä vasta maanantaina kuukauden vaihtuessa lokakuusta marraskuuksi.

Marraskuussa on hääpäivämme, joka osui äidinisäni syntymäpäiväksi. Emme vain tienneet sitä tuona tragikoomisena päivänä 15 vuotta sitten, kun häissämme moni asia meni pieleen. Tämän blogikirjoituksen otsikko muuten tulee mieheni kosinnasta, kun hän kysyi, "Onko sulla marraskuussa mitään erikoista tekemistä?" Marraskuuhun siis liittyy myös hiukan romantiikkaa.

Tänä vuonna ei auta eikä ehdi kaamosta murehtia. Marraskuu on nimittäin se gradukuu. Voihan se juuri tänä vuonna olla hyväkin, että ulkona on tylsää ja ankeaa. Tulee ainakin gradu tehdyksi paniikin omaisessa mutta produktiivisessa viimetingassa. Vaihdoin näytön taustakuvaksi gradun tehtävälistan, joka on lähes aina silmieni edessä marraskuun ajan. Näytönsäästäjän "Gradu valmis 1.12." voi aina tärräyttää pois päältä, mutta taustakuvan vaihtaminen on jo isomman riesan tie.

Marraskuussa on myös seurakuntavaalit 14.-15.11. Pitää muistaa itsekin käydä äänestämässä.

Ripustimessa

2010-10-21T21:51:00.004+03:00

Kirjoitan tätä hiukan haikealla mielellä. Minun "akateeminen äitini", on pian lähdössä pois yliopistolta. Minun pitää saada graduni ennen hänen lähtöään valmiiksi. Tänään meillä oli gradunohjauskeskustelu, jossa itse pro gradu-tutkielma taisi jäädä elämän rinnalla sivuosaan, ja taisimme me vähän karhuista ja norsuistakin jutella. :) Mutta kuten sanoin, me olemme molemmat muutoksen edessä.

Nyt yllätän itseni miettimästä, mitä ihmettä teen sitten gradun jälkeen. Onhan noita opintoja senkin jälkeen vielä tekemättä, mutta ne loput (vajaa 40 opintopistettä) eivät tunnu oikein missään. Kai ne loput ovat sitten niitä "maapähkinöitä" ja siksi motivaation puute on uhkaamassa. Kuitenkin minun pitää määritellä itseni uudestaan elämän kartalle, kun minulta poistuu graduntekijän identiteetti ja yksi puheenaihe, jolla kyllästyttää lähimmäisiään. Jotenkin kummallisesti sitä elämänsä aina ripustaa joihinkin määritelmiin, ja sitten kun sen henkarin luovuttaa tai se otetaan tarpeettomana pois, tuntuu huteralta. Sitä vähän aikaa joutuu ajattelemaan, että kaatuuko.

Tänään olen ajatellut lämpimästi toistakin opettajaani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän opetti minua Viittakiven opistossa yli 20 vuotta sitten. Talvikurssin päättyessä hän antoi minulle kaulakorun, jossa luki "Those, who shed light, shall endure burning." Muutaman muunkin tuon opettajan ohjeen kuulen melkein korvissani: "Where is a will, there is the way." ja niin kuin hän kurssin päättäjäisissä kaikista muista poiketen sanoi: "On hyvä, että te lähdette pois. Teitä ei tarvita täällä. Ihmiset tarvitsevat teitä maailmassa teidän kotonanne."

Onneksi aikanani pääsin kouluun ja opiskelemaan, ja onneksi saan valmistua vajaan kahden vuoden päästä 50-vuotis syntymäpäivänäni kuten olen suunnitellutkin.

Päivän evankeliumista toinen näkemys

2010-10-10T12:17:00.004+03:00

Tänään oli evankeliumitekstinä Mark. 2:1-12. Eli kertomus, jossa katto puretaan ja Jeesus parantaa halvaantuneen. Tuo kertomus on kutkuttanut minua pitkään. Yleensähän kiitellään tuon passiivisen taakan kantajia. Mutta kuka kenetkin toi paikalle?

Totta kai halvaantunut tarvitsi kantajat päästäkseen Jeesuksen luo. Hänhän oli liikuntakyvytön. En kuitenkaan hyväksy sitä tästä tekstistä aina toistettua tulkintaa, että ajatus Jeesuksen luo menemisestä olisi ollut yksin kantajista lähtöisin. Minun mielestäni tapahtumat olisivat voineet mennä näinkin.

Neljä miestä on tullut kylään ystävänsä luokse, joka on halvaantunut. Nämä viisi käyvät tällaisen keskustelun:

Vieraiden isäntä: "Hei, kiva kun tulitte. Minulla olisi mielessäni yksi juttu, johon tarvitsisin apuanne."
Vieraaksi tulleet miehet: "No, mitä sinulla on mielessäsi? Kerro, miten voimme auttaa."
Isäntä: "Tiedättehän te sen Jeesuksen, josta kaikki puhuvat? Kuulin, että hän on tänään täällä Kapernaumissa. Minä..."
Yksi vieraista keskeyttää: "Ai se. No kaikkihan siitä kouhottaa. Mitä lie, akkojen puheita."
Isäntä: "Pitääkö sinun aina keskeyttää minut?"
Vieras: "Anteeksi."
Toinen vieras: "Anna nyt isännän puhua loppuun."
Isäntä: "Tämä Jeesus on kuulemma hyvä puhuja ja hän on kai parantanutkin joitakin. Haluaisin mennä häntä kuuntelemaan, kun olisihan se jotain vaihtelua tähän tavalliseen olemiseen. Viitsisittekö kantaa minut Hänen luokseen?"
Vieraat: "Sinnehän on pitkä matka. Onkohan se nyt sen väärti? Kyllähän noita pilipalipuhujia riittää... Ja kun sinä painatkin kuin synti!!!"
Isäntä: "Niinpä! Jeesuksen kuunteleminen tekisi siis teillekin hyvää. Hän kun kantaa maailman synnin."
Vieraat: "No hyvä on, jos sinä noin kovasti tahdot. Mutta lupaa, että et syytä meitä jos petyt."
Isäntä: "Heiheiheihei, vaikka olenkin halvaantunut, en ole viikuna!"
Vieraat: "No, sitten lähdetään Kapernaumiin."..."Onko kaikilla hyvä ote paareista?"
(Menevät)

Jonkin ajan kuluttua Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona,
2. väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa.
3. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä,
4. jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. (Mark. 2:1-4)

Kantajat: "Voi että noita ihmisiä, kun seistä töröttävät, eivätkä yhtään väistä."
Halvaantunut: "Joo taisin tyhjän saada pyytämättäkin, kun ei sinne pääse edes lähelle. Lähdetään kotiin."
Kantajat: "Eikä muuten varmana lähdetä, kun ollaan tänne saakka tultu! Nytpäs puretaankin katto."
Halvaantunut: "Olishan se hienoa, mutta voiko sitä, kun siitä on niin paljon vaivaa...ja mitä ihmisetkin sanovat?!
Yksi kantajista virnistää: "Hei, Viikuna, voisitko olla vähän aikaa hiljaa."
(Halvaantunut naurahtaa)

Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi.
5. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."
6. Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen:
7. "Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?"
8. Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: "Kuinka te tuollaista ajattelette?
9. Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse, ota vuoteesi ja kävele'?
10. Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" - hän puhui nyt halvaantuneelle -
11. "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi."
12. Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "Tällaista emme ole ikinä nähneet." (Mark. 2:4-12)

Parantunut olisi vielä voinut sanoa Jeesukselle: "Kiitos, kun paransit minut, ja sait nuo kaverit uskomaan. Tulemme kohta korjaamaan tuon katon ja siivoamaan."

Minä toivoisin, että seurakunnassa vammaiset olisivat toimijoita, eivätkä passiivisia toiminnan kohteita.

Puhdas ja vilpitön vaalikirjoitus

2010-10-07T22:22:00.004+03:00

Syksy on jo kulunut pitkälle siitä, kun viimeksi kirjoitin, ja seurakuntavaalit ovat lähestymässä. Tänään sain tietää äänestysnumeroni. Voit äänestää minua kirjoittamalla numeron 147 äänestyslippuun joko ennakkoäänestyspäivinä 1. - 5.11. tai seurakuntavaalien varsinaisina vaalipäivinä 14. ja 15.11,2010. Jos kuulut evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja yli 16-vuotias (olet täyttänyt 16 viimeistään 14.11.2010), muista äänestää - saat oikeuden valittaa. Käy äänestämässä, vaikka kotiseurakuntasi olisikin joku muu ev-lut seurakunta kuin tämä Jyväskylän seurakunta.

Tiedän, että vaalit ovat kova kilpailu. Meitä seurakuntalaisia on lähes 100000 ja ehdokkaita on kaikkiaan 232. Kirkkovaltuustoon valitaan kuitenkin vain 39 jäsentä.

Valituksi tuleminen on nyt Jumalan tahdosta ja äänestäjien antamista äänistä kiinni.

Ehdokkaana

2010-09-19T12:18:00.003+03:00

Olen ilmoittautunut ehdokkaaksi seurakuntavaaleihin Kuunteleeko kirkko - kokoomus ja sitoutumattomat -listalle. Olen hyvän listan turvallinen täytenimi ja vertausluvun kasvattaja. Minä toivon, että minun saamillani äänillä jotkut muut ehdokkaamme tulevat valituiksi.

En aio tehdä itselleni mitään erityistä kampanjaa. Olenhan edelleen konservatiivi ja perinteisen virkakäsityksen kannattaja, eikä se taida olla oikein sovelias ajatusmalli. Kokoomuksen seurakuntavaaliohjelmassa korostetaan suvaitsevaisuutta. Katson tai ainakin toivon suvaitsevaisuuden sisältävän myös oman kantani. Miksi sitten olen kokoomuksen ehdokas? Olen kokoomuksen ehdokas, koska olen kokoomuslainen. En halunnut muille listoille. Kannastani huolimatta en missään nimessä tule vahingoittamaan kokoomuksen vaalikampanjaa ja toivon, ettei minun omaa perusteltua kantaani, joka ei ole kodin perintöä, sellaiseksi koeta. Omatuntoni asettuu kuitenkin yksittäisten vaalien, vaalityön ja ehdokkuuden edelle. Joten taustailuni on vakain tuumin ja tarkkaan harkittua.

Ehdokkaana minä otan esimerkkini Raamatun vammaisista: sellaisista kuin Bartimaios Timaioksen poika, jota ei käskyllä vaiennettu ja joka oman aktiivisuutensa vuoksi sai avun, tai halvaantuneesta, joka päästäkseen Jeesusta kuuntelemaan sai mukanaan tuomansa kantajat purkamaan katon, kun terveet ihmiset tukkivat oviaukot. Mitään uutta ei todellakaan ole auringon alla. Samaa se on nyt Suomessa kuin Jeesuksen aikana Pyhällä maalla.

Samaistan itseni myös Betesdan lähteen 38 vuotta sairastaneeseen mieheen. Minulle Taulumäen kirkko ja Ilomantsin luterilainen kirkko ovat alttarille johtavine portaineen samanlaisia Betesdan lähteitä. Taulumäen ja Ilomantsin kirkoissa minä en odota veden kuohahdusta, vaan sitä että ehtoollisen asetussanojen myötä Kristuksen sijaiseksi muuttunut pappi tuo minulle minun edestäni annetun ja vuodatetun Kristuksen ruumiin ja veren. Nuo alttarin portaat virittävät minut samanlaiseen odotukseen yhdessä Betesdan lähteen halvaantuneen kanssa. Portaiden alla, Betesdan lähteellä tai Jeesuksen edessä oma aktiivisuus ei enää merkitse mitään. Vain odotus jää jäljelle.

Kesä kellahti syksyksi

2010-09-04T23:24:00.003+03:00

Tämä on minun viimeinen iltani Pääskynpesässä. Huomenna ilomantsilainen invataksi vie minut takaisin kotiin Palokkaan, ja maanantaina alkaa arki ja opiskelu. Kesä on vaihtunut syksyksi.

Menneessä kesässä oli unohtumatonta kolme kohokohtaa. Niitä oli sopivasti yksi kullekin kesän kuukaudelle. Niistä kaikista: kokoomuksen puoluekokouksesta Jyväskylässä, matkasta Kaustiselle ja omatoimiretkestäni Hattuvaaraan ja itärajalle olen jo blogissani kirjoittanut, ja ne rytmittivät kesäni mukavasti.

Joitakin asioita jäi kesällä tekemättä joko helteen tai oman saamattomuuteni vuoksi, mutta ehkä kaikkea ei ollut tarkoitettukaan juuri kesälle 2010. En kiertänyt Palokkajärveä enkä käynyt museoissa tai torilla. Myöskin sukulaisvierailut jäivät vähiin, vaikka ei se minua haittaa. Kuitenkin vuoden 2010 kesä oli hyvä kesä, ja nyt kuntoutusjakson jälkeen tunnen itseni voimaantuneeksi ja virkistyneeksi.

Katse on kuitenkin suunnattava jo alkaneeseen syksyyn. Tämä syksy menee tiiviisti gradun parissa. En ilmoittaudu nyt millekään muulle kurssille. En ilmoittautunut myöskään kansalaisopistoon. Jos syksyllä haluan jotakin harrastaa, niin minullahan on nyt kaksi viisikielistä kanteletta ja sukututkimusta voin jatkaa. Pääasia nyt on kuitenkin graduni, jonka edistyminen ei olekaan enää helteistä kiinni.

Pieni matkatarina

2010-08-29T21:48:00.004+03:00

Tein tänään mielenkiintoisen retken täällä Ilomantsissa, kun kävin EU:n itäisimmässä pisteessä ja Taistelijan talossa Hattuvaarassa. Näin myös Hukkalinjan sekä Ilomantsin kesän 1944 taisteluiden päämuistomerkin Palovaarassa. Kaikki nuo taistelupaikat, joiden ohitse ajoimme, vahvistivat kunnioitustani sodassa Suomen itsenäisyyden vuoksi taistelleita miehiä kohtaan.

Maantien varressa lähellä Taistelijan taloa oli myös 200 vuotta vanha Hattuvaaran tsasouna, joka valkoisena kuparinvärisine kupoleineen suorastaan loisti siinä sodan aikaisten tykkien lähettyvillä. Mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Sodan ja rauhan kontrasti oli niin suuri tuossa maisemassa.

Matka itse itäiselle pisteelle oli sekin hyvin mielenkiintoinen samoin kuin tuo itäinen piste pienessä saaressa keskellä Virmajärveä. Siinäkin oli rauhallinen ja koskematon tunnelma. Itse saareen ei nimittäin ole luvallista mennä, ja polku itäisimmästä pisteestä kertovalle paalulle oli keltaisilla varoitusnauhoilla ja sinisellä köydellä rajattu. Olisinkohan tehnyt rajaloukkauksen, jos olisin sormeni köyden ali työntänyt? En viitsinyt kokeilla sitä.

Matkan jälkeen tuntui hyvältä palata tänne Pääskynpesään päivälliselle.

"Otteita kulttuurista"

2010-08-25T20:16:00.006+03:00

Lainasin otsikon saman nimisestä kirjasta, jota olen tänään gradua varten lukenut. Muutkin tämän kuntoutuspäivän saavutukset liittyvät kulttuuriin ja ne ovat sitä ITEä.

Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:

ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:

Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.

Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.

Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.

Hiki lentää ja kunto kohoaa

2010-08-13T13:51:00.003+03:00

Maanantaina saavuin taas kuntoutukseen tänne Pääskynpesään ja hyvin on mennyt tähän saakka. Kuntoutusjakson ohjelma on tuttua ja turvallista, kun olen täällä jo niin monta kertaa ollut. On hyvin paljon omasta halusta ja viitseliäisyydestä kiinni, mitä kuntoutusjaksosta saa irti. Onneksi Pääskynpesän hoito- ja kuntoutushenkilökunta tietää jo aika hyvin tapani ja tarpeeni. Nyt on - ja on odotettavissa - ihan kunnon rääkki varsinkin, kun suosikkikääkänrääkkäjäni palaa ensi viikolla lomaltaan. ;)

Heinäkuun helteiden vuoksi jäi gradun tekeminen vähän huonolle hapelle. Siksi minun pitää kuroa menetetty opiskeluaika kiinni täällä. Minulla on mukanani tietokoneeni Astrid ja iso kassi kirjoja. Kuntoutuspäiväkirjaa en enää tällä kuntoutusjaksolla kirjoita, vaan analysoin jo edellisillä kuntoutusjaksoilla kirjoitettuja päiväkirjoja, ja luen lähdemateriaalia.

Ihanaa, kun on kesä. Voi olla ulkona, ja Ilomantsi näyttää parhaimmat puolensa. Nytpä taidan pompata sähkäriin ja painella pogostalle tallentamaan Pohjois-Karjalaisia maisemia kännykkäkameralla. Päivä on nimittäin kyläkyytiä vaille pulkassa.

Kyllä, kiitos, tarkenee

2010-07-28T17:33:00.007+03:00

Heti kärkeen pyydän lukijoiltani anteeksi sitä, ettei tässä kirjoituksessa taida olla paljon päätä tai häntää. Se johtuu tästä kuumuudesta. Koirakin tuossa makaa lattialla pitkin pituuttaan, mutta kissat nauttivat varmasti. Tuuletin on hyvä keksintö.

Minulla mielekäs ajattelu tuntuu edellyttävän viileämpää säätä. Mitään kummoisempaa ei ole viime aikoina tapahtunut, kun tuonne ulos kuumuuteen ei kertakaikkiaan kärsi mennä. Pitänee kai antaa itselleen lupa puhtaaseen oleskeluun. Pitää olla stressaamatta tekemättömistä töistä ja edistymättömästä gradusta, kun ei synny mitään valmista, ja jatkaa ilmojen viiletessä. Tietokoneen ja tarvittavat kirjat voi elokuussa ottaa mukaan kuntoutukseen pitkien kuntoutusviikkojen viihdykkeeksi. Olen Pääskynpesässä kuntoutuksessa neljä viikkoa ja ilman gradua saattaisin tulla siellä ns. täihini ja nähdä pikku-ukkoja.

Onneksi on sentään vielä valoisaa. Minä rakastan tätä kesäistä valoisuutta. Kunpa tätä kesän valoa voisi säilöä talven varalle. Pitäisi vaan saada tehdyksi suunnittelemani palokkajärven ympäriajo, ettei sen ajamatta jääminen jäisi talveksi kismittämään. Sitähän ei tiedä, minkälainen ensi kesästä tulee.

Rippikoulumuistelua

2010-07-18T22:18:00.008+03:00

Koska tämä saattaa sisältää jotakin hengellistä, niin ehkä en julkaise tätä Facebookissa. Joten lukijani saavat nyt kokea omatoimista löytämisen iloa.

Olen tänään muistellut omaa rippikouluaikaani. Kaksi asiaa herätti mieleeni näitä muistoja. Ensinnäkin erään ystäväni esikoispoika pääsi tänään ripille. Niskasen Ollille siis paljon onnea ja hyvän Jumalan siunausta elämään. Toinen muisteluperuste oli tämän aamun radiojumalanpalvelus. Vaikka en ollut noissa juhlissa Lapinlahdella tai Suomussalmella mukana, niin koin radiojumalanpalveluksen välityksellä konfirmaatiotunnelman voimakkaammin kuin sukulaisnuorten tai jopa oman kummilapsen rippijuhlissa. Joskus elämä kuljettaa tunteita ja muistoja aika hassusti.

Jokatapauksessa mieleeni palasivat nuo helteiset kesäpäivät kesältä 1977 Jyväskylän kristillisessä kansanopistossa. Rippikoulun oppitunnit pidettiin vanhassa kanalassa, joka oli helteellä mukavan viileä paikka. Tuo kanalan viileys saattoi olla Jumalan viisautta pitää levottomat ja uskon asioista kiinnostumattomat rippikoululaiset Sanan kuulossa. Siis Jumalahan on huumorintajuinen.

Rippileiriin liittyy myös muisto hyvästä ystävyydestä ja auttamisesta ainakin yhden ihmisen taholta, vaikka leirikokemuksessa oli minun puoleltani myös suurta osaamattomuutta ihmissuhdetaidoissa. Onneksi leirillä kuitenkin oli tuo yksi ystävä - Heikki.

Olin erityiskoulun oppilaana nyt rippikoululeirillä ensimmäistä kertaa ns. "normaalien" nuorten parissa, enkä varmasti osannut käyttäytyä, vaan olin kuin norsu posliinikaupassa. Vastoinkäymisiä ja kiusallisia tilanteita tuli tämän vuoksi paljon. Olenkin käyttänyt määritelmää, jonka mukaan synnyin CP-vammaisena, mutta vammauduin rippikoulussa. Tällä olen tarkoittanut sitä, että rippileirillä vammaisuus tuli osaksi tietoista minääni. Silloin opin, mitä kipua ja ulkopuolisuutta vammaisuus ja siihen liittyvä näkyvä erilaisuus ja poikkeavuus merkitsevät.

Jos Heikki luet tätä, niin kiitokseni tulee kovin myöhään, mutta se tulee sydämestä.

Lyhyt päivitys Kaustiselta

2010-07-14T00:16:00.003+03:00

Kesän 2010 kohokohta on taas eletty. Olimme siis Kaustisen kansanmusiikki festivaaleilla. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa jotakin niin itsestään selvää asiaa, kuin että olipa ihanaa. Soittosali ja Vuokko Kivisaari ovat aina pettämätön yhdistelmä. Soittosali on minulle aivan ehdoton Kaustisen kruunu. Kaikki ne pienet ja isot, vanhat ja nuoret pelimannit, musiikki ja tarinat. Kun vielä soittosalin jälkeen saa syödä paistettuja muikkuja ja lohkoperunoita, niin Kaustisen kokemuksella elää ainakin melkein marraskuun puoliväliin asti.

Lisäksi Noppa sai vettä juodakseen ihan pyytämättä, ja veden tarjoajat kysyivät Karilta luvan, eivätkä antaneet omapäisesti vettä Nopalle.

Kiitos Vuokko ja muut Kaustisen ihmiset!

Lukea halutaan Happy End

2010-07-01T18:54:00.004+03:00

Tänä kesänä olen kuunnellut Ritva Valkaman radioluentaa Kari Hotakaisen kirjasta Ihmisen osa. Valkama lukee sitä jokaisena arkipäivänä puoli kuuden aikaan illalla. Lähes aina olemme olleet silloin syömässä. Ihmisen osa on aika raaka kirja ja monta kertaa on mieleeni tullut, ettei se ole kaikkein parasta ruokailun taustaseuraa. Esimerkiksi tämän päiväisessä osassa siinä leikattiin ihmiseltä kieli irti. Ehkä en osta tätä Kari Hotakaisen kirjaa itselleni.

Olenkohan minä tullut vanhaksi siinäkin mielessä, että koen raakuuden ja väkivallan kirjoissa ja televisiossa ahdistavana. Edesmennyt tätini, joka olikin "nyyhkyromaanien" suurkuluttaja, oli samanlainen. Minä jätän väkivaltaisen kirjan kesken ja vaihdan kanavaa tai suljen koko TV:n, jos sieltä tuleva elokuva on K-15. En kestä enää verta ja suolen pätkiä, vaikka mm. kauhusarjakuvat minua lapsena kiehtoivatkin. Taisin lapsena lukea liikaa keskitysleirikuvauksia, koska luin kaiken mitä suinkin käsiini sain. Minulla ei ollut kesämökillämme juuri muutakaan tekemistä kuin lukea ja pelata pasianssia.

Kirjallisuuden tuon genren yliannostus ei suuremmin harmita. Onhan maailmassa paljon muuta luettavaa sitten, kun gradun teolta taas kirjallisuudelle aikaa liikenee. Omasta kirjahyllystänikin löytyisi lukemattomia lukemattomia kirjoja melkein pienen kyläkirjaston tarpeisiin. Siinäpä sitä olisikin kesäurakka, jos en sitten juuttuisi niihin vanhoihin ja monta kertaa luettuihin ihaniin kirjoihin.

Merimiehen housut

2010-06-27T16:53:00.003+03:00

Kesä on käännähtänyt taas niin kutsutun ison kesän puolelle ja kierähtänyt korkeimman kohtansa ohi laskusuuntaan. Pitihän se pessimismi taas päästää valloilleen.

Jos taivas olisi kangasta, siitä tulisi nyt housuja kokonaiselle laivastolle. Ison kesän myötä ilmat ovatkin käyneet sellaisiksi, kuin monet toivovat. Aurinko paistaa ja lämmin ilma hoitaa monia kylmälle arkoja, eikä ulos tarvitse ainakaan takkia pukea. Tästä auringonvalosta minä pidän kuitenkin eniten. Kesäpäivän seisauksen aika meni vähän "omasta eestään", kun vain jaksoi sataa ja oli niin pimeää, että piti pitää valoja päällä. Vaatisin pimeästä ja pilvisyydestä rahojani takaisin, jos voisin ja olisin auringosta jotakin maksanut, mutta säistäkään ei voi valittaa hovioikeuteen, mikä on hyvä asia.

Ostin viime viikolla uuden kännykän, koska halusin paremman kännykkäkameran mukana kulkevaksi kameraksi, kuin vanhassa kännykässäni oli. Vielä en sillä ole kovin montaa kuvaa ottanut. Joten vielä en tiedä, teinkö viisaan hankinnan vai en. Minun pitäisi myös oppia valokuvaamaan.

Siinä siis kesän harrastus, jos gradulta aikaa jää. Gradu on kuitenkin se kaikkein tärkein, koska sitä kuuta odottaa jo moni muukin nousevaksi.

Yhteisten asioiden hoitamisesta

2010-06-12T23:40:00.004+03:00

Tämä kirjoitus on nyt sitten puhdasta politiikkaa. Otan tietoisen riskin, että joku lukija saattaa vetää vihreän herneen nenäänsä. Eipä siinä mitään, kun sävyn saa valita itse.

Olin tänään - tai nyt julkaisuhetkellä vuorokausi on jo vaihtunut - Kansallisen Kokoomuksen puoluekokouksessa talkoolaisena. Tein siis työtä todellisesta tekemisen ilosta ja aatteen palosta ja nautin. Minä nautin siitä, kun sain olla samalla tavalla ajattelevien parissa tuottamassa reipasta ilmapiiriä ja hyvää kokousmieltä, jotta varsinaiset kokousedustajat voivat tehdä hyvinvointiyhteiskuntaa edistäviä ja uudistavia päätöksiä. Apu se on pienikin apu ja omalla paikallani koen onnistuneeni tänään. Tässä päivässä oli monia mielenkiintoisia keskusteluja. Toivottavasti ne olivat mielenkiintoisia myös keskustelukumppaneilleni.

Nyt kokoomuslaisena tunnen hengittäväni vapaasti ilman huonoa omaatuntoa tai epämukavaa olotilaa. Kokoomus on minulle se oikein puolue. Jollekin toiselle se on joku toinen. Jokaisen on hyvä päättää arvonsa itse, eikä ole pakko kuulua mihinkään puolueeseen. Liittymättömyyskin on arvovalinta.

Taidan pyöriä nyt vähän ylikierroksilla. Mieli tekisi mennä sinne vielä sunnuntaiksikin. Vielä yksi juttu. Keskustelin myös Jyrki Kataisen kanssa ja aivan samanlainenhan ihminen se on kuin muutkin. ;) (Lue kolmanneksi uusin blogimerkintäni.)

Taas kukkasilla kukkulat

2010-06-02T23:02:00.006+03:00

Nyt on kesä ja kesäkuu, vaikka ei kesälomasta ole vielä tietoakaan. Graduahan sitä pitää näin kesälläkin tehdä, että ensi syksynä saa sen pois käsistä ja että ensi lukuvuotena voisi syventyä vaikka johonkin sivuaineeseen. Gradun jälkeen olisi sitten jo kaksi kolmasosaa filosofian maisterin tutkinnosta tehty. No joo, näitä ehtii miettiä syksylläkin.

Taisin edellisessä kirjoituksessa kirjoittaa kesäsuunnitelmistani tai niiden olemattomuudesta. Olen ajatellut kiertää palokkajärven sähkärilläni, kun järven ympäri on rakennettu kevyen liikenteen väylät. Samalla tulisi testattua väylien esteettömyys ainakin siltä osin, miten väylälle pääsee sähkärillä. Eppäillä soppii, niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sanotaan.

Kun nyt kesälläkin muistaisi, että mikään ei ole este mihinkään. Eläminen on itsestä kiinni ja ihan lähelläkin on nähtävää. Ainakin paikallisissa museoissa pitää käydä.

Sen verran kiirettä pitää pitää, ettei kesä mene ohi liian pian. Niin ja sitten se gradu.

Kesäiloa

2010-05-29T18:18:00.005+03:00

Onpas aikaa kulunut viimeisimmästä blogipäivityksestäni. Kirjoittamattomuuteen on ollut hyvä syy, kun olen tuohon graduun paneutunut.Korjataanpa asiaa nyt edes hiukan. Mitään maata kaatavaa ei ole tapahtunut, kun gradu ei ole mahdollistanut mitään erityisempää tapahtumista. Harvat lukijani eivät näin ole menettäneet mitään. Mitäpä elämässäni ilman gradua ja opiskelua olisikaan? Siinä kai tyhjää kättä kääntelisin... Graduni on vieläkin kesken, mutta onneksi sain siihen lisäaikaa.

Kesä ei tuone isompia muutoksia. Uutena kokemuksena voin ottaa Kokoomuksen puoluekokouksen, johon heikkona hetkenä lupauduin talkoolaiseksi, täällä Jyväskylässä. Näen sitten varmasti tosi merkittäviä ihmisiä. Jännittää jo!

Toisaalta on helpotus tietää, ettei esimerkiksi Jyrki Katainen ole Paavi, vaan hän on oikeasti ihminen siinä missä muutkin. Sen saan nyt sanoa vaikka televisiokameroille, eikä sitä leikattaisi uutisista pois. Enköhän siis osaa puoluekokouksen aikaan käyttäytyä. (Vuonna 1989 vastaava kommenttini paavista leikattiin sammakkona uutisista kokonaan pois.)

Meidän Ilomme täyttää tänään 5 vuotta.

Keväthuumaa

2010-05-09T22:54:00.005+03:00

Nyt on tullut toukokuu ja ilmassa on vahvaa kevään - melkein kesän - tuntua. Perjantaina huomasin jäiden lähteneen lähijärvestä. Kohta on lehti puussa. Minun mielestäni hiirenkorvanvihreä on maailman kaunein väri. Lämpenisi nyt vain pian.

Toukokuu merkitsee tänä vuonna monia juhlia, joista Karin tasavuosisyntymäpäivät ovat suurimmat. Juhlia on myös pienemmillä tassuilla, kun Noppa täyttää 7 ja Ilo 5 vuotta.

Olen odottanut Kelalta kuntoutuspäätöstä ja äsken huomasin, että se on tehty. Iso kivi vierähti sydämeltä. Jään odottamaan kutsua Pääskynpesään, minne toivon pääseväni elokuussa. Pitkästä aikaa saan keskittyä pelkkään kuntoutukseen aivan tavallisena kuntoutujana. Lomaa ajattelusta siis.

Kunnioitettava koiran virka ei ole mikään turhan koiran koiranvirka

2010-04-28T14:27:00.005+03:00

Hyvää Opaskoirapäivää! Suomessa opaskoirat ovat olleet jo 70 vuotta apuna näkövammaisille. Talvisodassa sokeutuneille alettiin kouluttaa opakoiria vuonna 1940.

Viisi vuotta opaskoiran työskentelyä läheltä seuranneena voin ilokseni kertoa, että opaskoirakon yhteistoiminta on todella hienoa katsottavaa. Opaskoiralla on oma rauhoittava vaikutuksensa myös opaskoiran käyttäjän vaimoon, koska opaskoira on näkövammaisen turvana keväisten katu- ja rakennustyömaiden viidakoissa. Opaskoira tuntee tutut reitit ja kuljettaa isäntänsä tai emäntänsä varmasti kotiin.

En tiedä mitään muuta ammattia, tai työtä, jossa työntekijän nukkuminen ja peräti äänekäs kuorsaaminen synnyttää kanssaihmisissä pelkästään hyväksyvää hymyä ja ihailua. Kun on aikansa nukuttu, ollaan taas keskittyneesti opastustyössä ja silloin jostakin saattaa kuulua "Katsokaa kuinka iloisesti koira menee!"

Arkinen huokaus

2010-04-18T15:16:00.003+03:00

Sunnuntaina on kai sallittua kirjoittaa blogiaan. Eipä muuta ihmeempää kuulu, mutta sain kuukauden lisäaikaa kirjoittaa gradua. Esitarkastuksen esitarkastus on siis vasta kesäkuussa. Paniikkitunnelma on tilapäisesti väistynyt. Paniikki on kuitenkin kuin vuorovesi tai muuttolinnut. Sekin tulee aina takaisin.

Olisiko kuitenkin tapahtunut jotain mukavaa? Ihan äkkiä ei tule mieleen, kun elämässä on ollut vain opiskelua ja lautamiestointa, joka varsinkaan ei koskaan ole hauskaa. Pitää siis miettiä oikein kunnolla. Olen ollut terveenä, eikä taloudellista katastrofia ole uhkana. Mies voi hyvin,ja eläimet ovat nekin kunnossa. Kuntoutuspäätöstä odottelen, samoin kuin kuntoutusselostetta Pääskynpesästä.

Kaikki on "ihan hyvin", jos sen nyt uskaltaa tunnustaa. Eipähän sitä kai hyvään arkeen muuta tarvitakaan.

Juukelin kuukeli

2010-04-07T22:31:00.003+03:00

Nämä googlen systeemit vievät välillä hermot, kun blogger ja gmail eivät toimi yhteen, ja niiden välillä pitää pomppia. Voihan tietysti olla, että en vain osaa toimia täällä virtuaalisissa maailmoissa, ja ihan varmasti niin onkin.

Gradu etenee hitaasti, mutta kumminkin etenee. Olen yrittänyt kirjoittaa teoria osuutta. Kirjoittaminen on vain jotenkin niin itseni ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, etten ole varma omasta ymmärryksestäni enkä koko maisteriksi opiskelun mielekkyydestä. Minua vaivaa siis uskonpuute.

Kevät on kuitenkin tulossa, vaikka se tällä hetkellä näkyykin lähinnä järkyttävänä koiran tassuissa ja pyörätuolin pyörissä sisälle tulevassa kuran määrässä. Siivota saisi vaikka joka päivä, mutta minä en halua tänne avustajia, kun tuon gradun kanssa on niin kiire juuri nyt. Avustajat ovat nimittäin tavattoman innostuneita heidän tehokkaasta imuristaan, joka pitää aivan helvetillistä meteliä, ja on melutasoltaan. takuulla kaikkien työsuojelumääräysten vastainen laite. Siinä sitten pitäisi samalla kirjoittaa.

Parvekkeelle minun tekisi mieleni saada joku pallotuija tai muu vastaava, joka voisi talvella olla joulukuusena.

Pääsiäismietteitä

2010-04-05T15:19:00.004+03:00

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Nuo pääsiäistervehdykset ilahduttavat minua hyvin paljon, vaikka olenkin mutkan läntiseen kirkkoon tehnyt luterilainen. Mitään tuon riemullisempaa tervehdystä en tiedä. En vain taaskaan jaksanut laskea, montako kertaa eri kielillä tuo sanottiin tai laulettiin pääsiäisyön ortodoksisessa liturgiassa. Minä olen vahvasti sitä mieltä, etten tuohon "uutiseen" koskaan kyllästy.

Kappas vaan. Olisin voinut kopioida ja päivittää viime vuoden pääsiäiskirjoituksen tähän. No, jotkut asiat pysyy, mutta ensi vuoden pääsiäiskirjoituksesta on tuo gradu jo voitava jättää pois.

Kirjoista ja kirjoittamisesta

2010-03-28T21:29:00.004+03:00

Kävin tänään Jyväskylän kirjamessuilla, josta kirjoja tuli ostettua repullinen. Tosin Jyväskylän yliopiston PR-reppu on aika pieni, mutta kuitenkin. Isä olisi varmaan taas kauhuissaan, mutta onneksi muuttoa ei ole lähiaikoina edessä, ettei kenenkään tarvitse kirjoja pakkailla eikä kanniskella. Mielestäni en ostanut mitään hömppää enkä turhaa, vaan graduoppaan ja muuta sopivaa. Messuilla oli kiva myös tavata vanhoja tuttuja. Oikein onnistunut tapa viettää palmusunnuntaita.

Näin gradun ollessa pakkokirjoitusta, ja kun käytän tutkimusmenetelmänäni autoetnografiaa, olen miettinyt itseäni kirjoittajana. Mielestäni minä en ole kirjallinen ihminen, vaikka bloggaus onkin tällä hetkellä tärkeä harrastus, ja olen käynyt sekä lehtiavustaja- että kriitikkokurssin. Onko ristiriitaista? Joskus, kun kirjallisuustiede oli pääaineeni, sanoin, että en koskaan kirjoita elämän tarinaani, runoja tai romaania, vaan että minusta tulisi kriitikko.

En ole koskaan erikoisemmin pitänyt ajatuksesta kirjoittaa omaelämäkerta tai muistelmat, kun en ole pitänyt tähän astisen elämäni saavutuksia mitenkään maininnan arvoisina. Nyt kuitenkin gradua varten pitää kirjoittaa tarinoita. No, kirjoittamaan oppii tietysti kirjoittamalla.

Sellaisen havainnon olen autoetnografisesta graduaineistostani tehnyt, että kuntoutuspäiväkirjani sekä kuntoutusjaksoja tai kuntoutusta ylipäätään koskevat blogikirjoitukseni poikkeavat paljonkin toisistaan. On kuin niillä kirjoituksillani olisi eri yleisöt. Kuntoutuspäiväkirjani ovat jopa kuivan toteavia, ulkoa opitun oloisia niin, että ne varmasti täyttävät kaikki vaaditut muodollisuudet. Nämä blogikirjoitukset taas... No, joopa joo. Mieluummin luen itsekin näitä kuin kuntoutuspäiväkirjojani.

Toisenlainen graduahdistus

2010-03-25T19:21:00.003+02:00

Nyt olen päässyt graduni kanssa vauhtiin! Tänään päivitin Sisällysluettelon ja kirjoitin ensimmäisen luvun eli Johdannon. Valmista tekstiä tuli yhteensä 7 sivua. Helppoahan se nyt vielä on, kun johdantoon ei tullut lähdeviittauksia. Kyllä kai se pikkuhiljaa onnistuu valmiiksi saakka.

Mieskin on antanut kirjoitusrauhan. Kun vielä olisi joku tyhjä ja siisti pöytä, jonka ääressä voisi lukea, tehdä muistiipanoja ja tarkistaa sitten lopuksi lähdeviitteet. Toinen työhuone voisi olla ihan hyvä juttu. Tälle pöydällehän ei enää mitään mahdu.

Harakanpesiä hakkuuaukeilla

2010-03-23T22:00:00.008+02:00

Palailen graduni pariin, kun on kiire saada se valmiiksi kaiken suurisuisen kuuluttelun ja uhoamisen vastineeksi. Taas löytyi runo kuin graduni metaforaksi. Runo löytyi tällä kertaa tästä blogista pagistaan.blogspot.com.

Harakanpesä

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!

Lauri Pohjanpää

Kuntoutusjaksolla minulla oli mukanani Carolyn Ellisin autoetnografiaa käsittelevä kirja (The Ethnographic I), joka herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Minusta tuntuu, että en pysty tuottamaan mitään oikein kunnollista ja puhdasta tekstiä, vaan asialliseksi ja teorian vaatimukset täyttäväksi, analyyttiseksi tarkoitetusta tekstistä tulee minulta liian kevyttä, kun taas tunteita ja muistoja herättävästä narratiivista tulee sitten taas vastaavasti liian kuivaa ja kuolettavan tylsää. Soveltuuko oman tarinan vuodatus yhteisöviestintään? En halua, että gradustani tulisi sairauskertomus, kun se ei hyödyttäisi kuntoutuskeskuksia.

En tiedä, kun taas on hirveä paniikki ja riittämättömyyden tunne koko gradua kohtaan. Miksi en voinut tyytyä olemaan evp Humanististen tieteiden Kandidaatti?

Tämä Astrid rouva tietokone on muuten hirveän herkkähipiäinen ja "itteottonen, kun Pillin Jussin tamma" noin niin kuin oululaisen äitini sanontaa lainatakseni. Aina välillä, kun käteni osuu hänen numeronäppäimistöönsä sanat katkeavat monelle riville ja sitten on teks
issä avaraa kuin aukkohakkuussa. Hermot me
nee.

Kotini mun

2010-03-22T23:05:00.004+02:00

Kuntoutusjakso on taas tältä erää ohi. Olin kotona n. klo 20:00. Matka meni hyvin ja kesti melko tarkkaan tasan 4 tuntia. Täällä ei mikään ole muuttunut ja vessanseinän reikäkin on yhä korjaamatta.

Huomenna uusin voimin kohti yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Gradun pariin palaan täydellä teholla vasta keskiviikkona. Tosin muukin opiskelu vaatii osansa viikoilla 13 ja 14. Kohtalaisen suuri, vanhanaikainen kirje- ja lehtipostipino pitäisi myös selvittää lähipäivinä.

Kuntoutuksessa oli hyvä, mutta nyt on aika ja voimaa elää taas, normaalia, omaa elämää.

Vaikka sielu on vielä matkalla ja laukut purkamatta, mieli helisee Eino Leinoa

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.

Ei aina voi onnistua (ei edes joka kerta)

2010-03-19T09:05:00.004+02:00

Luontokuntoutus oli iso pettymys. Kyllähän sitä kakarana oli jännää mennä eväiden kanssa "retkelle" ison kiven taakse tai, niin kuin minä kaadetun keinutuolin alle tai veljien kerrossänkyyn, josta äiti oli tehnyt teltan.

Mutta vastaavan tyylinen retki täällä - voi herrajjestas ja anna mun kaikki kestää. Luontokuntoutus on Pääskynpesän tähtituote meille kuntoutujille. Sen mukaan Pääskynpesä on profiloitunut, mutta nyt profiili sukelsi pahemman kerran. Tosin nyt on talvi, ja kylmä, ja henkilökuntapula, mutta eikö nyt jotakin muuta kuin takapihan rantakota? Minä sitäpaitsi inhoan makkaraa.

Taitaa rullatuolin norsu olla tulossa 2-vuotiaan uhmaikään, kun näin urputtaa.

Olen siis kirjoittanut kaksi vuotta tätä blogia. Onnea minulle!

Kuntoutuskuulumisia

2010-03-16T21:06:00.006+02:00

Kirjoitan nyt blogipäivityksen tällä Pääskynpesän asiakkaiden käytössä olevalla tietokoneella. Kuntoutusjakso on täällä sujunut tähän saakka ihan kivasti (siis ilman "hipsuja") ja, uskoakseni sujuu niin ihan jakson loppuun saakka. Olkapää alkaa jo olla parempi. Muutenkin on hyvä olo. Parempi kuin viime kerralla - elokuussa.

Iltaisin olen lukenut mukaan ottamaani metodikirjaa ja mielessäni on monia graduun liittyviä ajatuksia, jotka pitää testata yhdessä Kajan kanssa. Gradulaskuria en uskalla katsoa, mutta tiedän että aikaa on jo liian vähän.

Torstaina on taas luontokuntoutus. Saa nähdä, minkälainen se on. Suolle ei tähän aikaan vuodesta pääse. Tuskin pääsee pilkillekään, vaikka mieli tekisi. Kunpa se luontokuntoutus olisi jotakin unohtumatonta!

Pako teknologiasta eli retki ikivanhoihin

2010-03-07T22:45:00.005+02:00

Huomenna lähden Ilomantsiin. Joten tämä blogikirjoitus saattaa jäädä viimeiseksi kirjoitukseksi yli kahteen viikkoon. En nimittäin ota mukaani kumpaakaan tietokonettani, vaan aion paastota tietokoneista ja sosiaalisista medioista, joihin blogitkin lasketaan kuuluviksi. Näin teen, vaikka gradunohjaajani Kaja vaatii jo tuloksia, enkä ole uskaltanut vilkaistakaan tuohon aikalaskuriin. Kyllähän sitä toki voisi jättää nettipiuhat ja -mokkulat kotiinkin... Facebookissa notkuminen veisi kuitenkin suurimman osan tuottavasta tietokoneajasta niin, ettei se mitään hyödyttäsi. Olkoon siis koko tietokone ja bittiavaruus. Otan mukaani englanninkielisen metodologiakirjan ja keskityn sen lukemiseen. Tai siis ainakin aikomukseni on vakaa, mutta pelkään tuntevani itseni tässäkin asiassa.

Tänään tein jotain ihan muuta ja jotain yllättävän spontaania. Olin Palokan pelimannitalossa järjestetyssä kalevalaisessa juhlassa. Juhlan ohjelmassa oli kanteleen soittoa sekä Pekka Kivikkään pitämä, vaikuttava, kalliomaalausesitelmä. Tunnen oppineeni tänään hyvin paljon.

Kalevalaisessa juhlassa oli tietenkin myös kalevalaista runonlausuntaa, joka jälkeen päin aiheutti minulle mieleisen yllätyksen. Lausuja oli nimittäin opettanut minulle peruskoulun yläasteella kauppaoppia. Olin kuulemma saanut luokan parhaimman koenumeron jostakin kokeesta. Niinhän se on, ettei apina tunne ketään, mutta apinan tuntevat kaikki.

Minähän nautin koko olemuksellani sekä kantelemusiikista että kalliomaalauksista. Nyt on hyvä mieli pitkäksi aikaa, kun tuli lähdettyä. Tänään otin taas esteettistä kuntoutusta ja huomenna alkaa se virallinen lääkinnällinen ja psyko-fyysis-sosiaalinen "oikea" Kelan tarjoama kuntoutus.

Tuumasta toimeen ennen kuntoutusjaksoa

2010-03-04T14:45:00.007+02:00

Palautin eilen sen roikkuneen esseen, ja nyt on sitten aika korjata gradustani tähän saakka tehdyt virheet sekä palauttaa mieleen, mitä oikeastaan olenkaan tutkimassa ja tekemässä. Se on viime kuukausien aikana päässyt aika tehokkaasti unohtumaan. Vielähän tässä on kolme päivää aikaa opetella ennen kuin lähden Pääskynpesään kuntoutukseen.

Vaikka tässä tuleekin kiire gradun kanssa, olen päättänyt ottaa tietokoneista kahden viikon ajaksi täydellisen paaston. En siis ota mukaani tietokoneitani en Amaliaa enkä Astridia. Kuntoutusjakso on siis olkapään parantamisen aikaa, että saan sen gradun edes jotenkin kirjoitettua.

Olkapääni (se ainoa toimiva palloniveleni) on siis taas kipeä, enkä tiedä, mikä sen on taas ärsyttänyt. Jos se ei Pääskynpesässä parane, hakeudun vaikka OMT-fysioterapiaan.

Epäilen sinne joutuvanikin, koska en usko enää laitoskuntoutusjaksoihin. Sorry vaan.

Liian paljon liikkuvia osia

2010-02-20T18:53:00.005+02:00

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitus tällä uudella tietokoneella, jonka ostin torstaina. Onneksi Internet Explorer toimii uudessakin tietokoneessa kuten vanhassakin. Uudessa käyttöjärjestelmässä ja sen opettelussa onkin sitten ollut oikein kunnolla miettimistä, kun mikään ei tunnu toimivan totutulla tavalla eikä mikään asia löydy entisellä logiikalla. Kaikkea pitää etsiä melkein "kissojen ja koiran kanssa".

Siis minähän en mitenkään erityisesti rakasta koneita tai teknologiaa. Voin kuitenkin nostaa omaa nokkaani, kun sain tulostimen ajureineen asennettua ilman, että kysyin apua mieheltäni. Se on melkoinen saavutus täystumpelohumanistilta.

"kerta kaikkiaan:
koneella on koneen tahti.", sanoo Kirsi Kunnas lastenrunossaan Herra Pii Poo, ja niin se on.

Tämän uuden tietokoneen kutsumanimeksi tuli Astrid, ja juhlimme sen kotiintuloa laskiaispullilla. (Kerrottakoon siis, että meidän kaikilla tietokoneillamme on nimet.) Kunhan ensin löydän tästä kaikki tarvittavat ohjelmat ja opin niitä käyttämään, jatkan kesken olevaa graduani. Onneksi on se yksi roikkuva essee.

Aikaa on enää 70 päivää. Tulee kiire.

Mayday, mayday, mayday!

2010-02-16T19:19:00.005+02:00

Tänään minulle määrättiin viimeinen määräaika, johon mennessä gradu on jätettävä esitarkastuksen esitarkastukseen. Vappu - tuo ylioppilaiden juhlapäivä - sai siis uuden konkreettisen merkityksen. Koska kuulun perseelle potkittavaan ihmistyyppiin, on tuo asetettu tiukka määräaika minulle hyväksi. Gradun valmistumista kannustamaan asensin blogiini aikalaskurin, jonka asentamisessa tietysti tumpeloin.

Hetken tunsinkin jo innostusta tutkia, pohtia ja kirjoittaa kunnes tämä armas Asseri tietokoneeni tai Microsoft Office word menivät epäkuntoon. En siis saa graduohjaajalleni, Kajalle, tänään lupaamaani viittä kirjoitussivua. Ongelma tuli, kun olin muokkaamassa kahdesta jo melkein valmiiksi kirjoitetusta luvusta uutta lukua. Välitallennukset onnistuivat hyvin, mutta tehdessäni viimeistä tallennusta sain ilmoituksen, ettei tiedostoa voi tallentaa, jonka jälkeen tallennettavasta tiedostosta hävisi teksti lähes kokonaan. Se, mikä jäi jäljelle olikin sitten jotakin kummallista vinkuraa tai noin 40 tyhjää sivua. Jo toisen kerran minulle kävi näin ja edelliselläkin kerralla kyseessä oli opiskeluun liittyvä tehtävä. Sekin tehtävä roikkuu tällä hetkellä. EN TYKKÄÄ!

Miksiköhän muuten tietokoneet eivät koskaan mene epäkuntoon silloin, kun pelaa pasianssia, tai jotakin muuta turhanpäiväistä peliä tai kuluttaa aikaa facebookissa? Eipä sekään paljoa haittaisi, jos laite menisi epäkuntoon blogia kirjoittaessa. Tuskinpa tänne mitään tärkeää tai "kuolematonta" kirjoitan. Tietysti, jos kirjoittaisin gradua blogiin ja käyttäisin blogia yhtenä autoetnografisena tutkimusmenetelmänä, niin silloin, tottakai, myös tietokone hajoaisi.

Ei auta itku markkinoilla ja akka tieltä kääntyköön. Pitää huomenna mennä tietokonekauppaan, vaikka silläkin rahalla voisi tukkia monta reikää mm. hampaissa. Nyt ei tästä vanhasta rakkineesta tule edes verkonpainoa.

Vaadin oikeutta tehdä virheitä

2010-02-04T17:29:00.006+02:00

Lähtökohta tähän kirjoitukseen on se, ettei opiskelua avoimessa yliopistossa kaikissa kunnissa katsota tarpeeksi todelliseksi, jos olet sinne ominpäin hakeutunut. Tilanne "ottaa koteloon", vaikka se ei kosketakaan minua omakohtaisesti juuri nyt.

Olisin halunnut otsikoida tämän blogikirjoituksen latinankielisellä fraasilla, jonka suomennos olisi ollut "Erehtyminen on inhimillistä, mutta se ei kuulu vammaisille". En löytänyt netistä latinan sanakirjaa enkä siten myöskään termille "vammaisuus" latinankielistä vastinetta. Tämä selittely olkoon prologi eli esipuhe tälle kirjoitukselle.

Minulla on ollut onni elää sellaistakin aikaa, että kaikkeen ei ole tarvinnut tehdä jotakin virallista kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Onneksi näin, koska nykyajan Suomessa elämäni ei olisi ollut näin rikasta. Omat päähänpistot ovat antaneet elämälleni sen tärkeimmät ja rikkaimmat suuntaviitat.

"Järkevät" päätökset ovat tulleet pitkälti toisilta henkilöiltä esimerkiksi vanhemmilta ja opettajilta, eivätkä ne, kaikella kunnioituksella sanottuna, ole aina olleet itselleni tarpeeksi innostavia kestääkseen toivottuun päämäärään saakka. Lukioaika oli tylsää samoin kauppaopisto, joista valmistuin vain vanhemmilleni ja opettajilleni.

Sitävastoin sellaiset omalla sydämellä tehdyt päätökset kuten opiskelu Viittakivessä, kuvataiteen opiskelu Kuopiossa, osallistuminen kansainvälisille vapaaehtoisille työleireille tai hakeutuminen erityisarvosanan suoritusoikeuden turvin opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon ovat - tilapäisistä vaikeuksista huolimatta - osoittautuneet kestäviksi investoinneiksi oman elämäni pankkiin.

Nykyään kaiken täytyy olla ennalta virallisesti tarkasti suunniteltua ja päämäärään johtavaa. Vammaisen pitää hakea viranomaisten puoltoa tai hyväksyntää kaikkeen toimintaan, vaikka esimerkiksi vammaispalvelujen tarve ei muuttuisi arkitilanteeseen verrattuna mihinkään suuntaan. Eri viranomaiset elävät vammaisen ihmisen elämää sen mukaan, miten vähän kustannuksia siitä yhteiskunnalle aiheutuu.

Nykyään on vaikea saada edes kokeilla mitään vain sillä "taviksille" normaalilla ajatuksella, että Tuo voisi olla kivaa. Katsotaanpa onnistuuko se!. Nyt kaikki tasapäistetään. Kas, kun kaikilla täytyy mennä yhtä huonosti! Vaadin vammaisille oikeutta elää oma elämäänsä, tehdä siinä virheitä ja vastuuta kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset.

Päässäni soi (taas) Paloheimon Lampaanpolska ja kintut köysissä katson kaihoisasti veräjää.

Helmikuu alkaa nuhassa

2010-02-03T22:53:00.004+02:00

Helmikuu on heilahtanut menolleen. Eilen sain uuden pyörätuolin kokeiltavakseni. Se tuntuu omalta jo nyt toisena kokeilupäivänä. Joten huomenna ilmoitan pitäväni tämän. Olisi ihan kiva, jos selkä- ja olkapääongelmani helpottuisivat sopivalla pyörätuolilla.

Minulla on taas flunssa, jonka ei nyt pitäisi johtua surullisista tai onnettomista ajatuksista. Taisin vaan eilen kylmettyä, kun odotin invataksia terveysaseman tuulikaapissa. Itseäni ei pieni lenssu haittaa, mutta puolison kannalta tämä tuli nyt huonoon aikaan. Olkoon "Korkeemmas käres", ettei tämä tarttuisi Kariin kun hän on vielä toipumassa. Muuten tämä tavallinen arki tuntuu oikein hyvältä.

Lopetankin tämän blogimerkinnän Eila Kivik´ahon runoon. Siinä on kaikki oleellinen jo valmiina.

MUUAN ISÄMEITÄ

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaik`et koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

EILA KIVIK´AHO

Grrärrfh! Sähköpostillani on jotakin minua vastaan.

2010-01-28T23:04:00.006+02:00

Voi että, kun minä vihaan tietokoneita, kännyköitä (etenkin ns. älypuhelimia) ja kaikkia muitakin vempaimia. Tänään olen vihannut aivan erityisesti sähköpostia ja sähköpostipalvelimia. Outlook Express on ämpylöinyt koko viikon. Se on siis kieltäytynyt toimimasta. Lisäksi se on ikäänkuin houkutellut mukaansa yliopiston webmail-sähköpostin ja, kun yritin luoda itselleni toista sähköpostia, myös Gmailin.

Gmail on nyt kaikkein innokkaimpana minua vastaan. Olen siis yrittänyt luoda itselleni uutta sähköpostitiliä, mutta toistuvasti saan vastaukseksi:
Antamasi koodi ei läpäissyt vahvistusta.
Tehtyäni vikailmoituksen sain lukea vastausilmoituksen, jossa minua kehoitettiin odottamaan 24 tuntia. Tarvitsisin toimivan sähköpostin nyt. Minulla menee kohta hermot!

Sähköpostia ei voi korjata vanhalla tavalla - eli lyömällä nyrkillä. Tietokoneella olisi aihetta loukkaantua minuun bitillisesti, jos sen herkkiä virtapiirejä syyttä pahoinpitelisin.

Voi äly! No, se tästä enää puuttuisi, että nostolaite tilttaisi tai pyörätuoli hajoaisi kappaleiksi. Vessan seinässä on jo reikä!

Systeemiteoriaa henkilökohtaisesti

2010-01-25T21:24:00.005+02:00

Tänään tuntui tosi hyvältä olla luennolla. Nähtävästi kaikki tämä Karin infarktista ja avustajista aiheutunut stressi sekä pitkä kotona ja sisälläolo on ollut minulle hieman liikaa, kun luennolle pääsyä suorastaan odotin. Odotus kannatti. Niklas Luhmannin systeemiteoria upposi Kajan opettamana kuin kuuma veitsi voihin ja jos jonkun asian sillä tavalla oppii, sen myös muistaa koko loppuikänsä.

Jos ymmärsin ja muistan oikein, organisaatiota ja kehoa voidaan verrata toisiinsa. Muutokset on helpommin hyväksyttävissä, jos muutostarve ja oivallus muutoksen tarpeeseen lähtee henkilöstä tai organisaatiosta itsestään, kuin mikäli sen sanelee joku ulkoinen taho. Avainsana on myös muutoksen perustelu.

Miten sitten tämä kaikki on sovellettavissa minun elämääni? Päätöksenteko-oikeus ja -valta on pidettävä itsellä tai otettava takaisin itselle. Väliaikaisesti kohonnut fyysisen avun tarve ei minun kohdallani merkitse tajunnan tason tai henkisen suorituskyvyn alenemista. Olen vieläkin oikeustoimikelpoinen enkä tarvitse edunvalvojaa. Minulla on oikeus myös erehtyä ja tehdä omalla elämälläni vaikka virheitä, jos en niillä vahingoita puolisoani tai muita lähimmäisiä.

Toisaalta, jos itse näen elämässäni jonkin muutostarpeen, joka on mahdollista toteuttaa, tai päädyn harkinnan jälkeen minulle ehdotetun muutoksen kannalle, voin suostuakin muutokseen. Voihan nimittäin olla, että viisautta on jossakin muuallakin kuin minun päässäni.

Tilasin itselleni tuon Luhmannin kirjan, jotta voin tarkistaa vajavaisen ymmärrykseni oikeellisuuden. :D

Torstai antaa luvan toivoa

2010-01-20T16:53:00.003+02:00

Torstai antaa luvan toivoa, koska Kari pääsee huomenna kotiin sairaalasta. Kylläpä arkinen elämä on ihanaa!

Avustajan kanssa pakkasimme Karille valmiiksi kotiintulovaatteet, jotka toinen avustaja vie hänelle tänä iltana. Kyllähän se elämä nyt muuttuu, mutta takaisin saatu elämä on kaikissa muutoksissaankin arvokasta.

Karin kotiseudulta on lähtöisin eräs Siionin virsi, johon voin täysillä yhtyä.

Hän vaikka on näin pyhä, suuri,
ja valtias taivaan ja maan,
ei hylkää hän lastansa halvintakaan,
vaan suojansa antaa kuin muuri.
Näin hellintä hoitoa saan.

Miksi onnelliset päivät eivät ole uusintana elettävissä, mutta pahimmat päivät tuntuvat aina palaavan takaisin.

2010-01-17T22:38:00.006+02:00

Minulla on vahva tunne, että olen elänyt tämän päivän joskus ennenkin. Tämäkään päivä ei ole ollut kiva eikä uudelleen elämisen arvoinen. Miksi tämä elämä on aina näin?

Lähes kymmenen vuotta sitten isälleni tehtiin sydämen ohitusleikkaus Kuopiossa, ja lähes päivälleen viisi vuotta sitten mieheni, Kari, ohitusleikattiin Kuopiossa. Tänään Kari vietiin sydänoireiden vuoksi ambulanssilla Keski-Suomen keskussairaalaan. Taas tuntuu, että pahimmat päivät olisivat samanlaisina pinnalla. Samat pelot ja samat tuskat. Onneksi on edes Noppa ja kissat turvana - vielä.

Vaikka pahinta ei tapahtuisikaan, pelkään elämämme muuttuvan. Minun on luultavasti suostuttava enemmän kodin ulkopuoliseen apuun ja suostuttava siis olemaan oikeasti se, mikä olen - vammainen ja heikko. Minun mieleni ei vain ole muutokselle suostuvainen. Saisinpa edes aikaa sopeutua.

Pitäähän nyt meidän Nopalla olla kunnon peti

2010-01-15T00:26:00.021+02:00

Oikeastaan tästä olisi pitänyt kirjoittaa jo toissapäivänä, mutta seurataan nyt sanontaa "Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan". Eikä asia vieläkään ole kovin vanha.

Koira tulee illalla kotiin. Kun se kiertyy paikalleen ja nukahtaa, alkaa sen sydänlämpö levitä huoneisiin.
(Risto Rasa 1971)

Keskiviikkona tammikuun 13. päivänä Noppa sai uuden pedin. Nopan koirakavereilla Petäjävedellä oli oikein pehmeät ja isot tyynyt, joihin Noppa ihastui täysin ollessamme uutenavuotena veljeni luona vierailulla. Hetihän Noppa oli Romin, Irenen ja Saran pedissä nukkumassa.

Noppa kyllä tietää, miten äiskä kiedotaan häntäkarvoihin ja niinpä sitten muutaman päivän päästä Nopalle tilattiin oma peti. Äiskän vaan piti taas olla oma ihtensä ja tilata vähän erilainen, vaikka saman kokoinen ja saman hintainen. Eihän nyt ison jätkäkoiran pedissä mitään koiranpennun kuvia sentään. Karhuja ja hirviä niiden kuvien pitää olla ja värien pitää olla punaista, mustaa ja valkoista, että on sotilaallisen näköistä. Muutenhan nauraisi naurismaan aidatkin, jos niitä täällä taajama-alueella olisi. Mutta kyllä nyt kelpaa. Katsokaa vaikka!

"Tavoittelemasi henkilön VASTAAJA ON TÄYNNÄ. Soita uudelleen myöhemmin."

2010-01-07T23:20:00.004+02:00

Eli vammaisen valitusvirsi opus 2

Joulu loppui eilen loppiaiseen ja arki alkoi virallisesti tänään. En saanutkaan mitään pehmeätä laskua, kun tänään soitin Jyväskylän vammaispalveluihin saadakseni minulle kuuluvat opiskelumatkat. Soittaessani sosiaalityöntekijälle tuli vastaukseksi vain tuo otsikossa siteerattu tiedotus.

Divide et impera eli Hajoita ja hallitse taitaa olla Jyväskylän vammaispalvelukeskuksen harjoittama tapa hoitaa asioita. Olen huomannut, että täällä jopa yhden henkilön hakemat vammaispalvelut on hajautettu usealle työntekijälle yhden päättäessä yhdestä, toisen toisesta ja useinkin kolmannen kolmannesta asiasta.

Sitten vielä puhutaan, että Jyväskylän kaupungilla on suuret velat ja säästää pitäisi. Säästöt otetaan huonontamalla vammaispalveluja, vaikka toimintojen järkeistäminen olisi minun mielestäni parempi ja kustannustaloudellisempi säästämistapa. Tietysti minä olen vain vammainen ja - entisen valtiovarainministerin sanoin - menoautomaatti.

Olen huolissani myös Jyväskylän maineesta, vaikka ketään virkailijaa ei tunnu kiinnostavankaan, miten otsikon mukainen viesti kertoo kaupungin palveluhalukkuudesta. Kaikkea ei voi eikä saa kertoa suoraan esimerkiksi muille vammaisille. Onneksi nykyään ovat nämä sosiaaliset mediat blogi ja Facebook henkireikänä. Niin kauan kuin kirjoituksissa ei sorruta kunnianloukkauksiin, näissä voi purkaa mielipahaansa.

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks

2010-01-04T16:44:00.005+02:00

Te kai luulitte, että minä en valita tänä vuonna mistään. Valitettavasti te erehdyitte. Ei hyvin ala tämä vuosi 2010. En siteeraa Eino Leinoa tuon enempää.

Jos teillä on perstuntumakokemusta kuntaliitoksista, tiedätte kuntaliitoksen ensimmäisen vuoden olevan pitkän kuherruskuukauden. Sitten rysähtää! Ainakin, jos joutuu käyttämään kunnan sosiaalipalveluja. Palvelujen järjestämisessä muodollisuus ajaa helposti järkevyyden ohi ja joskus kokonaisnäkemys on asiasta päättävillä virkailijoilla sumussa.

Minulla poksahti henkilökohtainen apu tämän vuoden alussa. Kyse ei ole siitä, ettenkö minä sitä saa. Ei. Saan kyllä hakemani määrän, mutta en siten järjestettynä kuin olisin halunnut. Se tietää taistelua. Onneksi on kaksi kuukautta aikaa ja hyvät taustatukivoimat. Luojan kiitos. Niin kauan, kuin ei ole välitöntä hengenvaaraa, ei ole myöskään mitään isompaa hätää.

Olen kuitenkin luottavainen. Joskus vain olisi helpompaa olla samanlainen (ja helppo) kuin kaikki muut. Vaan kuka sitä väittää, että elämän pitää olla helppoa? Onhan kukittu kerta ja kaktuksen kukkahan se vasta kaunis onkin.

No, nythän tähän tuli kaksi runoviitettä.

PS Eläke ei noussut. Olen pettynyt.

Jo yksi päivä kulunut vuodesta 2010

2010-01-01T23:54:00.002+02:00

Taas on kirjoitettava uusi vuosiluku, jonka numeroita on haeskeltava ympäri näppämistöä. Mahtaa joku kellokalle mitata kohta senkin, kuinka paljon enemmän vuosiluku 2010 kuluttaa aikaa verrattuna vuosilukuun 2009. No siinähän sitä saa aikaa kulumaan.

Kirjoitusten taso ei ole parantunut vuosikymmenen vaihtuessa.

Ei. En aio tehdä uudenvuodenlupauksia, vaikka -isi lista onkin pitkä. PitäISI laihduttaa, pitäISI opiskella ja pitäISI tehdä gradu, pitäISI olla ystävällisempi, pitäISI päivittää tätä ja sukututkimusblogia ja ehkä kirjoittaa blogia myös englanniksi. Ennen kaikkea pitäisi pitää parempaa huolta itsestään, muista ihmisistä ja tavaroistaan.

Vuoden 2010 alkurunoksi valitsen Oiva Paloheimon Lampaanpolskan kokoelmasta Elopeltojen yli vuodelta 1943

Lampaanpolska

Mustana lampaana maailman
elämän tarhassa taaperran,
sarvet sairaina pusken pään
pahuksen suureen veräjään.

Typeryyden muori mun keritsee,
kinttuni köyttää ja kiroilee,
pistää kylkiin ja - piruvie,
pässin viimeiset villat vie.

Kilikilikello on kaulassain,
etten mä hukkaan joutuisi vain,
etten mä vimmalla pässin pään
syöksyisi avaraan elämään.

Kilikilikelloa kuuluvaa
muorini tarkkaa kauempaa,
villoja kahmii ja puntaroi.
Kilikilikelloni tarhassa soi.

Kerranpa vielä mä tempun teen:
täräytän veräjäni levälleen,
vilistelen rannalle pakanamaan
pakanoita villoilla naurattamaan.

Mitä tulee mieleen vuosiluvusta

2009-12-30T18:08:00.005+02:00

Nyt polliisin tytär syyllistyi immateriaaliseen varkauteen tuolta Even blogista. Siispä kuluneita vuosia muistelemaan:

1962 Synnyin maaliskuun 13. päivänä Keski-Suomen keskussairaalassa. Olin kuulemma osaston ainoa tyttö ja kaikkein kovaäänisin, kertoi äiti.

Vuosista 1963-1965 minulla ei ole muuta tarkkaa muistikuvaa kuin, että sain joululahjaksi nukkeja. Koska sain nukkeja ainoastaan joululahjoiksi, yhdistin nuket ja joulun samaksi asiaksi, joten kaikki nuket olivat jouluja. Minulla oli uusijoulu, mollamaija nimeltä vanhajoulu, paljaskinkkujoulu, jolla ei ollut vaatteita, sekä pikkujoulu, joka tällä hetkellä istuu kirkasvalolampun takana makuuhuoneessa. Jonakin vuonna nukke ja joulu alkoivat merkitsemään eri asioita.

1966 Sain syntymäpäivälahjaksi turkoosin velourmekon jossa oli kullanväriset napit.

1967 Muutimme Vaasankadulta Saihokadulle. Muuttopäivänä oli ruokana hernesoppaa.

1968 Juonsin lastentarhan joulujuhlan.

1969 Aloitin koulun 1.9. Minulla oli jalassani siniset remmikengät.

1970 Sain jo ensimmäisellä luokalla himoitsemani Aikamme-lukukirjan, jonka opettaja sitten halusi vaihtaa kolmasluokkalaisten lukukirjaan. Sotahan siitä syttyi ja opettaja joutui antamaan periksi.

1971 Kolmannella luokalla tuli paljon isojen kouluaineita. Biologiankirjan ensimmäinen aihe oli kissa.

1972 Kesälomamatka äidin serkun luo Kuhmoon. En saanut ostaa lelukaupasta korkkipyssyä.

1973 Joulu puolivartalokipsissä. Koiramme, Hero, kävi varastamassa omat joululahjansa isän ja äidin sängyltä.

1974 Herään keväisenä aamulla klo 5 pelkäämään ylösnostoa. Kun sairaanhoitajat tulevat, oksennan silkasta kauhusta.

1975 Olen hankala kuudesluokkalainen.

1976 Ihana ensi-ihastus

1977 Murrosiän kuohuja.

1978 Vanhempani unohdettua hakea minut vammaisten kurssilta pelaan shakkia Sakari Kuosmasen kanssa pitkälle kesäyöhön saakka.

1979 Päätän peruskoulun Viitaniemen yläasteella. Todistuksessa kympit historiasta, kemiasta ja uskonnosta. Lukioon en pääse ongelmitta, koska minulta puuttuu liikunnan numero.

1980 Koiramme, Hero, ei kestä muuttoa Tikkakoskelle, vaan joudutaan lopettamaan syksyllä.

1981 Toukokuussa matematiikan opettaja soittaa kotiin. "En tiedä, mitä sinulle pitäisi antaa numeroksi. Kokeiden keski-arvosi on 5-, mutta et sinä kyllä mitään osaa. Haluatko ehdot vai annanko viitosen?"

1982 Koiramme, Ate, syö ruotsin kielioppikirjani juuri ennen ylioppilaskirjoituksia.

1983 Lukion jälkeinen välivuosi. Keväällä ensimmäinen ulkomaanmatkani Ruotsiin

1984 Aloitan opiskelun Järvenpäässä Invalidililiiton kauppaoppilaitoksen julkishallinnon ylioppilasmerkonomilinjalla.

1985 Toukokuussa: En pääse osallistumaan tutustumiskäynnille eduskuntataloon, koska uusin tilastomatematiikan koetta. Yhteiskuntataloudenopettaja Saine on raivoissaan.

1986 Istun Palokan tk:n päivystysvastaanotolla. Lääkäri ei suostu näkemään eikä kuuntelemaan minua. Isä tulkkaa kaiken sanomani hänelle ja hänen sanomansa minulle. Lääkäri ei ollenkaan ymmärrä suoranaista pottuiluamme. Aulan televisiosta kuuluu uutiset. Olof Palme on murhattu.

1987 Äitini kuoli.

1988 Aloitan opiskelun Viittakiven opistossa. Itsenäisyyspäivänä pidetään kansainväliset myyjäiset setlementti Kallioilassa. Ostan sieltä pehmonorsun, jolle Katsu antaa nimen Dante.

1989 Odotan invataksia kampuksen Athenaeum-rakennuksen edessä huikaisevan kauniina syyspäivänä, kun vaahteranlehdet pakahtuvat keltaisuuteensa. Minä olen yliopistossa!

1990 Vapaaehtoisella työleirillä Volksdorfissa herään flyygelinsoittoon. Morning has broken like the first morning... Leiripaikkamme, vammaisten lasten lastenkodin, lemmikkiaasi kiljuu pihalla.

1991 Muutan Invalidiliiton palvelutalosta tavalliseen luhtitaloasuntoon Palokkaan.

1992 Olemme henkilökohtaisen avustajani kanssa EN:n ja SCI:n järjestämässä Voluntary & Disability -konfrenssissa Srassbourgissa. Herätämme vähintään kummastusta, jos nyt ei ihan suoranaista pahennustakin, kun lähetän Katin pois seminaari-istunnoista ja kerron muille seminaarilaisille, ettei Kati ole vapaaehtoinen, vaan että hän on minun palkattu työntekijäni ja minä olen hänen työnantajansa.

1993 Olen elokuussa alkanut seurustella nivalalaisen Karin kanssa. Marraskuussa minulla on oma taidenäyttely Jyväskylän yliopiston Pinacothega- galleriassa. Onneksi olen saanut kaikki maalaukset valmiiksi, koska rakkaus on salvannut inspiraation hengityksen.

1994 Heräämme kihloihinmenon jälkeisenä aamuna Alastarossa ovelta kuuluvaan koputukseen. Tulee kiire, koska meitä on tultu hakemaan ja täytyy ehtiä Loimaalta junaan. Tultuamme Loimaan asemalle kuulutetaan junan olevan myöhässä. "Tänään ei onnistu mikään - ei edes junasta myöhästyminen", toteaa tuore sulhanen.

1995 Työnjako: Hössötä sinä muuttoa, niin minä hössötän häitä. Menemme naimisiin 11.11.

1996 Olen ehdokkaana sekä kunnallisvaaleissa että JYY:n edustajistovaaleissa. En tule valituksi kumpaankaan. Sen sijaan minut valitaan JYY:n hallituksen toiseksi sosiaalivastaavaksi.

1997 Minun takiani JYY:n hallituksen kokoukset pidetään torstai aamuisin klo 7:00. On mahtava tunne tulla arvostetuksi.

1998 Saan valmiiksi kirjallisuustieteen approbaturin ja aloitan yhteisöviestinnän opiskelun avoimessa yliopistossa.

1999 Yhteisöviestinnän opiskelu jatkuu aineopinnoilla viestintätieteiden laitoksella.

2000 Isäni kuoli.

2001 Elokuussa Hurtigruten - maailman kaunein merimatka Norjassa osoittautuu maineensa veroiseksi.

2002 Syksyllä olen töissä Jyväskylän taidemuseossa Esteetön museo -projektissa. Jyväskylän taidemuseossa avataan "Mistä taide on kotoisin?" -näyttely. Päätän, jos joskus lakkaan köyhtymästä, niin ostan itselleni öljyvärimaalauksen jossa on kuvattuna huone.

2003 Siinäpä on ollut tapahtumaton vuosi. Halusin saada ranskanbulldogin, mutta se ei ollut tarkoitettu.

2004 Loppuvuosi Jyväskylän maalaiskunnan sosiaalilautakunnan jäsenenä. Saan ajettua läpi vammaisten henkilökohtaisten avustajien palkkoihin kuuluvat lisät Jyväskylän maalaiskunnassa työskenteleville henkilökohtaisille avustajille.

2005 Eräänä kesäiltana Kari halaa minua ja sanoo, kiitos Nopasta. Perheessämme on alkanut opaskoiran aika.

2006 Kevätlukukauden aluksi opiskeluun kuuluvaa työharjoittelua kokopäiväisesti.

2007 Eipä siihen Humanististen tieteiden Kandidaatin tutkintoon sitten mennyt kuin 18 vuotta. Tutkintotodistus tuli postissa 4.7. Loppukesä menee leijjaillessa.

2008 Ilomantsilainen suo on todella kaunis ja olen hyvin kiitollinen esteettömistä pitkospuista.

2009 Tunnen ennen ensimmäistä käräjäoikeuden istuntoani vastuun lähes musertavan painon. Kunpa isä voisi olla minusta ylpeä.

Joulumietteitä

2009-12-24T22:56:00.003+02:00

Tähänpä voisi laittaa vaikka minkälaisen joululaulusitaatin, mutta antaapa nyt olla. Ehkä tuonne kirjoituksen loppuun tulee radion innoittamana jotakin. Kirjoitan tätä nyt sähkökynttelikön valossa joten kirjoitusvirheitä saattaa olla vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Mieleni on hyvä, levollinen ja ehkä vähän uneliaskin.

Joulumme sujui perinteisesti. Kuuntelimme joulurauhan julistuksen ja kävimme Tikkakosken hautausmaalla veljeni perheen kanssa, Alkuperäiset suunnitelmamme muuttuivat sikäli, että söimme jouluaattoillallisemme täällä kotona. Suunnitelmien muutos ei aiheuttanut minussa paniikkireaktiota, koska jouluruokia oli tullut jo etukäteen mm. Nivalasta, ja eräs kultainen ystävä antoi meille siunausten kera kylmäsavustetun lohen pätkän. Veljeni vaimo oli tehnyt oikein maukasta imelettyä perunalaatikkoa. Ihan turhaan hän sitä etukäteen moitti, koska se maistui juuri sille mille pitikin. Ensi joulun muistilistaan pitää jo nyt kirjoittaa jouluservetit. Eipä minun ole ennen niistä tarvinnutkaan huolehtia, kun isä niitä minulle aina antoi joululahjaksi.

Nyt aattoilta on jo siinä vaiheessa, että joululahjat on avattu. Tuli taas oikein kivoja joululahjoja kuten kirjoja, karkkia, varsinkin virolaista nimikkosuklaata, joka oli hyvänmakuinen yllätys. Nyt tiedän, mitä haluaisin Viron tuliaisiksi, jos joku tuttu siellä käy. ;) Niin, kyllä kai minä sitten olen ollut kiltti, jos lahjoista voi jotain päätellä.

Nyt on aika nauttia elämän hiljaisesta onnesta, kuunnella radiosta rauhallista joulumusiikkia ja mennä kohta nukkumaan.

Hyvää joulun jatkoa kaikille tämän blogin lukijoille

Joulukolinaa

2009-12-21T22:56:00.004+02:00

Joulu on taas ovella ja jouluvalmistelut ovat tietysti olleet taas yhtä hössöttämistä. On se vaan kumma, ettei ikinä opi joulun tulevan vähemmälläkin touhuamisella. Minulla ei pitäisi edes olla stressin aiheita, kun avustajat tekevät kaikki siivoukset ja kaikki ruoat - jopa valmiiksi viipaloidun joulukinkunkin - saa valmiina kaupasta. En ymmärrä itseäni. Sitäpaitsi, kenelle minun pitää tehdä niin mahdottoman täydellinen joulu? Miehelleni riittäisi varmaan vähempikin, ja ehkä joulun pitäisi olla hänelle enemmän sellainen, kuin se oli heillä kotona Nivalassa. Minä en edes ole halunnut mennä Nivalaan. Tunnen itseni kammottavan itsekkääksi suorastaan materialistipaskiaiseksi. Kummasti sitä nytkin huolettaa, tuoko joulupukki lahjoja, vai ei. Risuja ansaitsisin. Samaan aikaan toinen osa minusta on huolissaan virolaisten vanhusten huonokuntoisista pyörätuoleista. Huono omatunto se joulua kolistelee.

Sydämessähän se joulusiivous pitäisi tehdä. Sille joulun lapselle ja niille ihmisille, jotka minua ovat rakastaneet, auttaneet ja minuun luottaneet, jotka minun kanssani elävät. Siis teille kaikille toivotan:

HYVÄÄ JOULUA!

Joulu tulee

2009-12-09T15:58:00.003+02:00

Niin sitä taas ollaan tultu syksystä joulun porteille. Kun aikaa kuluu, niin pitkäkin pimeä aika etenee paremmalle puolelleen. Kiva, että kesä tulee - ensin joulussa talven keskelle ja aikanaan taas ihan oikeasti. Joulu on hyvä keksintö. Kun marraskuussa pontevasti kieltäytyy kaikesta jouluhössötyksestä, niin joulu tuntuu oikeaan aikaan joululta.

Muutama tekemätön työ hiukan vaivaa mieltä, enkä ole päässyt motivoitumisongelmastani eroon. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Taidan olla ollut vähän masentunutkin nyt syksyllä, mutta ei sitä ole väärin ymmärryksen pelossa oikein voinut tunnustaa. Ja sittenhän sitä vasta masentuisikin, jos ja kun sen tunnustaisi. Niin ei siis voi tehdä.

Siis periaatteessahan kaikki on nyt hyvin, kun ollaan oltu terveinä ilman että edes sikamainen flunssa olisi kiusannut niinkuin Pääskynpesässä tasan vuosi sitten. Paljon isommasta vaarastakin on jo neljä vuotta. Olisikohan tässä kyseessä joku ikäkriisi, kun mikään ei tunnu miltään? Minä torjun flunssaa hunajalla, ja nyt pitäisi jostakin keksiä henkinen hunajapurkki tähän alakuloa vastaan taisteluun, mikä ikinä se sitten voisikin olla.

Meillä pikkulapsena laulettiin: ei kitistä saa ei naristakaan...Joulupukki matkaan jo käy.

Ajatuksia sodasta rauhan aikana

2009-11-30T23:12:00.006+02:00

"Ei mitään hätää täällä. Ei sota täällä ole. Ollaan vaan ihan rauhallisia ja
odotellaan mitä tuleman pitää."
Näin rauhoitteli ukkini vaimoaan ja lapsiaan 30.11.1939, kun rauhan aika oli päättynyt talvisodan sytyttyä. Isäni muistelmista tuossa luin myös, että ei silloinkaan ollut Tikkakoskella lunta paljoa sen enempää, kuin mitä täällä Palokassa on nyt, kun ilmastomuutoksesta puhutaan niin paljon.

Minun isäni perhe eli talvisodan alkaessa tavallista elämäänsä, kun ukki oli töissä Tikkakosken tehtaalla aseseppänä. Ukki ei siis joutunut rintamalle, vaan hän yhdessä muiden tehtaalaisten kanssa osaltaan huolehti siitä, että Suomen sotilailla oli jotakin "kättä pitempää".

Kun viime joulukuussa olin kuntoutuksessa Ilomantsin Pääskynpesässä, olin yhtenä iltana kuuntelemassa esitelmää Ilomantsin sotahistoriasta juuri talvisodan ajalta. Kuulemani esitelmä teki minuun suuren vaikutuksen, kun ymmärsin että Ilomantsin pitäjä pinta-alaltaan lähes puolittui sodassa ja iso osa ilomantsilaisista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon. Minä järkytyin huomatessani olevani niin lähellä uutta rajaa, mutta sentään rajan oikealla puolella. Oloni oli vähän kuin olisin ollut jossakin jonkin reunalla ja lähellä putoamista. Sellaista tunnekokemusta en pystynyt saamaan täällä Keski-Suomessa.

Tupeksimista

2009-11-21T19:49:00.005+02:00

No, kirjoitetaanpas nyt sitten jotakin, vaikka vain puhtaasta tajunnanvirrasta. Se on siis sitä mitä sylki suuhun tuo, tai tietysti tässä blogi ollessa kyseessä, mihin nyt ikinä sormet sattuvat osumaan. Koittakaa kestää.

Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)

Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.

Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.

Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.

Mietityttää ilman myssyäkin

2009-11-12T14:02:00.003+02:00

Nimittäin tuo H1N1(A). Koska minä asun Jyväskylässä, en ole saanut influenssarokotusta tätä influenssaa vastaan. Jyväskylässä eivät CP-vammaiset eikä ohitusleikattujen perheenjäsenet kuulu tämän influenssan riskiryhmään, vaikka CP-vammaisilla olisikin esimerkiksi hitaista reflekseistä, huonosta tasapainosta tai jopa pakkoliikkeistä johtuva puutteellinen yskimishygienia. Minulla ei tosin ole pakkoliikkeitä, mutta olen kerran elämässäni pudonnut aivastaessani pyörätuolistani.

Olen siis ainakin yhden kriteerin mukaisesti terve ja kai tästä sitten pitäisi olla tyytyväinenkin tai ehkä jopa onnellinen. Kuitenkin olen huolestunut tuon ohitusleikatun puolisoni tähden. Vaikka hän kuuluu H1N1(A) -riskiryhmään, ja saa siis rokotteen, niin rokotteen antama täysi suoja toimii vasta kahden viikon kuluttua rokottamisesta. Lisäksi hän on meistä se, joka enemmän ja vakavammin sairastaa. Minut on tehty teflonista, eikä minuun yleensä mikään tartu.

Tämä "sikainfluenssa" muistuttaa ainakin minua elämän rajallisuudesta. Se on myös syventänyt tätä koko syksyn jatkunutta opiskelumotivaation puutettani. Vaikka minä en ole edes sairas, olen kysynyt itseltäni, ovatko korkeakouluopinnot se kaikkein suurin elämän päämäärä ja tarkoitus, vai onko elämällä jotakin muutakin tarjottavaa.

Raamattussa psalmin kirjoittaja pyytää: Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12) Kun vain tietäisi, mikä on oikein, niin silloinhan olisi vain oikeita ratkaisuja tehtävänä. ELÄMÄ OLIS NIIN HELEPPOO!

Olisikohan muuen influenssatilanne ihan toinen, jos nyt olisi kevät ja valoisaa?

Messuilla

2009-11-07T16:50:00.003+02:00

Tampereella on taas käynnissä joka toinen vuosi järjestettävät Apuväline -messut, joka on suuri ja melko monipuolinen vammaisalan tapahtuma. Olimme Karin ja Nopan kanssa siellä eilen. Meillä molemmilla oli omat kiinnostuksen kohteemme. Joten huitelimme suurimman osan ajasta kumpikin tahoillamme. Minä löysin sopivia manuaalipyörätuoleja, joista valita, kun minulla nyt on tarve saada uusi kelattava pyörätuoli. Joten siinäkin mielessä apuvälinemessut olivat oikeasti hyödylliset.

Messumatkaan liittyi sekä myös monia uusia tuttavuuksia että uusia tai uudistuneita, mutta tarkkaan harkittavia velvollisuuksia. Matka oli virkistävä myös pienen naisellisen tuhlailun vuoksi. Pitihän sitä Stockmannila käydä, kun kerran ihan Tampereella asti oltiin.

Matkailu avartaa aina...myös lompakkoa.

Sormia syyhyttää päästä maalaamaan

2009-10-26T23:00:00.007+02:00

Sattuipa jännä juttu, kun tänään pistin ihan huvikseni valokuvan eräästä vanhasta akvarellistani tuonne Facebookiin. Valokuva synnytti aika paljon positiivista palautetta. Maalauksestani pidettiin. Kivalta tuntuu, koska se työ on minulle itselleni hyvin merkityksellinen. Se oli aikoinaan ensimmäinen oikea akvarellini ja vieläkin se on paras koskaan tekemäni työ.

Kirjoitin muutama päivä sitten halustani ostaa vahaliidut, vaikka olenkin aivan kammottavan surkea piirtäjä. Vahaliiduilla piirtäminen veisi vesiväreillä maalaamista vähemmän tilaa ja se olisi kuitenkin värikkäämpää kuin lyijykynä tai hiilipiirustus. Sitäpaitsi sain aikanaan Kuopiossa hiilipiirustuksesta sellaisen trauman, että hiileen en koske viiden metrin seipäälläkään. No, Prismassa niitä mehiläisvahaliituja ei ainakaan ole.

Voisin mukaella Virginia Woolfia ja sanoa, että harrastaakseen kuvataiteilua nainen (siis minä) tarvitsee omaa rauhaa ja oman huoneen, jota eivät mies ja lemmikkieläimet pääse sotkemaan ja jota ei avustaja pääsisi siivoamaan. Se, että maalaamiselle olisi tällainen oma yksityinen tila johon, kaiken keskeneräisen voisi jättää silleen levälleen, on kylla samanlainen koskaan toteutumaton haave kuin iso englantilaistyylinen kirjasto, jossa olisi suuret erkkeri-ikkunat ja aasi ulkona nurmikolla.

Jollakin tavalla luovuus pitäisi kuitenkin voida vapauttaa. Sain digi-kamerani takaisin ja onneksi korjaus meni takuuseen.

Talvetonta aikaa

2009-10-25T14:33:00.005+02:00

Viime yönä kelloja taas siirrettiin tunti kesää kohti. Talviaikaan siirryttäessä vain ikävästi taaksepäin. Eli otettiin tunti lisää pimeydelle. Niin, sen pitäisi olla talviaikaa, mutta eräs talveen kuuluva elementti eli lumi loistaa täällä Jyväskylässä poissaolollaan, eikä siis edes loista. Onpahan vain sellainen sanonta. On pimeää, on ankeaa ja on kovin typerää. Lumen puutteesta ei voi valittaa kuluttajansuojalautakuntaan eikä hovioikeuteen. Tosin näin liikkumisesteisenä lumikaan ei olisi mikään hyvä juttu, kun mihinkään ei pääse sähkärillä. Mutta olisi sentään valoa!

Ei ole ihme, että ihmiset sairastuvat, kun mielialakin kertakaikkiaan kutsuu viruksia sun muita. Pieni, mutta kaamea, nuha on vaivannut pariin otteeseen muutaman viikon välein. Yliopistolle ja sukututkimuskurssille olen sentään päässyt,kun nuha on TIETENKIN ollut vain viikonloppuisin.

Syysluukauden aikana on ainakin kaksi kurssia suoritettavana. Joo ei sitä iloista opiskelumotivaatiota löydy vieläkään, mutta toivottavasti hampaat kestävät.

Nega-jäkätystä ja "maailmantuskaa"

2009-10-20T22:59:00.005+03:00

Syyspottuuntumisen myötä olen taas alkanut miettiä tämä nykyisen elämäntyylini mielekkyyttä.

Eli sitä ikuista kysymystä, onko tässä maisteritutkintoon tähtäävässä opiskelussa mitään mieltä, kun työkyvyttömyyseläke on minun päätulolähteeni, eikä se siitä FM-tutkinnosta mihinkään nouse. Toisaalta on kai vähän vaarallistakin kirjoittaa tällaista näin julkiseen blogiin. En vain tiedä, mitä muutakaan tekisin kuin opiskelisin. Elämästä tulisi varmasti pelkkää kokopäiväkiukuttelua ja se olisi erittäin huono vaihtoehto. Pitäisi sitä kuitenkin opiskella jotakin, vaikka vain silläkin perusteella ettei kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas tehnyt aikanaan väärää päätöstä. Petoshan se opiskelun lopettaminen häntäkin kohtaan olisi. Tällä hetkellä minulla vain ei ole yhtään opiskelumotivaatiota.

Jos tekisikin välillä ihan jotain muuta? Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli ostaa vahaliidut ja piirustuslehtiö. Epäilen vain, tulisiko niitä ollenkaan käytettyä. Minä olen varsin huono piirtäjä, vaikka värisilmääni ja sommittelutaitoani onkin joskus kehuttu hyväksi. Taitaisivat ne vahaliidut vain ajautua muutaman töherryskerran jälkeen tuonne komeron perille. Ainakaan ei siis kannata ostaa kovin kalliita.

Elokuussa Ilomantsissa särkynyt digi-kamerani on korjattavana. Saa nähdä mitä sekin maksaa vai joudunko ostamaan uuden. Yhtä hyvin minun käteeni sopivaa, edullista, digi-kameraa ei vain enää löydy. Minun kamerani on Canon Power-Shot A70 ja siinä on oikealla sellainen paksunnos, josta minä saan hyvän otteen. Nämä nykyiset saman hintaluokan digi-kamerat vaikuttavat minun kameraani verrattuna vähän "hempulivehkeiltä". Toivonkin, että saisin siis vanhan kamerani säädyllisellä hinnalla takaisin.

Kummasti tälle blogille avautuminenkin helpottaa, kun nyt jo on parempi mieli.

Toinen täällä valonlapsi on ja toinen yötä rakastaa

2009-10-04T15:28:00.006+03:00

Lokakuukin on päässyt alkamaan ilman sen kummempia tapahtumia. Ei ole ollut iloja, mutta eipä onneksi surujakaan. Päivät ja viikot täyttyvät arkisista puuhista - opiskelusta ja fysioterapiasta. Torstai-iltaisin käyn kansalaisopiston sukututkimuskurssilla.

Syksyn lisääntyvän pimeyden vuoksi olen nostanut kirkasvalolampun yöpöydälle, että ylipäätään heräisin aamuisin. Siitä yöpöydältä se sitten paistaa räkittää häkäisevää keinovaloaan suoraan aamuvihaisiin silmiini. Mutta ei auta valittaa, kun olen opiskeleva ihminen, enkä siili tai karhu. Kari ei vain pidä siitä, että kulutan sähköä. Hän sammuttelee valoja minun jälkeeni, ja sitten minun on taas ne sytytettävä.

Minä vihaan pimeää!!! Sen tuoma masennus on pelottavaa, kun en saa mitään tehdyksi. Karia, joka on sokea, pimeys ei tietenkään haittaa. Olemme siis aika "yksvitunpäivänsäde" ja menninkäinen Jos minulla olisi rahaa niinkuin mansikoita, muuttaisin aina ja koko talveksi jonnekin etelän valoon. Lämpöä minä en kaipaa, mutta valoa pitäisi olla.

Ja ei minulla kyllä ole niitä mansikoitakaan. ;)

Runon amputoitu jalkaproteesi

2009-09-14T22:23:00.003+03:00

Voi, kuinka ihana oma antikvariaatti olisikaan ollut.
Mutta haavehet nuo oli hullut.
Kun Kela sanoi, Me olemme päättänyt,
ettei kirjakauppas kannata Jyväskylässä.
Siks luen ma yhteisöviestintää nyt.
Vaik' sydämeni estetiikan ikävöinnistä räytyy,
niin julkisuuslakia pohtia täytyy.
Kas niin käy joskus elämässä.

Alussa uusi hankaa ja puristaa

2009-09-11T21:05:00.006+03:00

Kun neljäkymmentä vuotta sitten aloitin koulun käynnin, minulla oli uudet kengät. Silloin ne olivat siniset remmikengät. Uudet kengät - supikkaat - hankin nytkin, kun aloitin lukuvuoden. Opiskelu ei jää kengistä kiinni. Vaikka uudet kengät näin alussa puristavat ja painavat, aikanaan uusien kenkien puristus helpottaa. Oikeastaan kengät ovat näin hyvä metafora opiskelulle, koska opiskelussakin kaikki uusi on alussa hankalaa ja hankaavaa.

Syksyn ensimmäinen opiskeluviikko, joka on ollut melkoisen raskas, on nyt tullut perjantai-iltaan. Se tuntuu ihan saavutukselta. Olen tehnyt jo ainakin yhden hyvän ratkaisun. Ehdin tekemään sen jo maanantaina. Päätin jättää gradun ainakin syksyn ajaksi sivuun. Kevätlukukaudella, kun en kuntoutusjakson vuoksi voi osallistua yliopiston tarjoamaan lähiopetukseen, on sitten taas gradun kirjoittamisen aika.

Näin voin keskittyä yhteisöviestinnän syventäviin opintoihin. Tekemällä yksittäisiä kursseja opintopisteet kertyvät ja opinnot ainakin näyttävät edistyvän. Joskus "kosmetiikka" on hyvä asia. Ihan tarpeeksi näissäkin kahdessa alitsemassani kurssissa on tekemistä, kun ei tuo englanninkieli ole minulla vieläkään oikein vahva. Onneksi harjoitus auttaa tässäkin asiassa.

Jotta vapaa-ajasta ei tulisi ongelmaa, ilmoittauduin kansalaisopistoon sukututkimuksen alkeiskurssille. Nyt ovat vapaat (vieraattomat) viikonloput todella arvossaan. Kesäharrastus siirtyy siis ympärivuotiseksi.

Syksyn suunnittelua

2009-08-30T14:54:00.002+03:00

Pikkuvirran Aina Valpas joukon blogista huomasin, että on taas viikko vierähtänyt Norsu Rullatuolissa viimeisestä päivityksestä. Eipä ole kummoisia tapahtunutkaan. Vielä viimeisiä "lomaviikkoja" vietellään, vaikka eihän sitä eläkeläisellä mitään sen kummempaa lomaa olekaan.

Syksy alkaa kohta opiskelulla. Toivon totta vie, että saan itsestäni otettua tukevan niska-perse -otteen, jolla runttaan itsesi tähän tietokoneen ja kirjojen ääreen sitä gradua kirjoittamaan. Gradu pitää saada nyt alkavana lukuvuotena 2009-2010 tehtyä. Toisaalta tutkimusseminaarista saatu viitonen on hyvä kannuste gradun valmistumiselle. Paras mahdollinen arvosana on aina velvoittava. Gradun lisäksi olen ilmoittautunut kahdelle kurssille. Joten 8 opintopistettä on syksyn aikana saalistuksessa. Tässähän, jos hyvin käy, saattaisi toteutua nivalalaisen isännän vaimolleen lausuma kehuva tunnustus: "Sinäpä oot ollu ihan juluman ahkera". Tuo kehu on nivalalaista kansan perinnettä, eikä meillä kuultua. :)

Tuossapa on syksylle suunnitelmaa ihan kylliksi. Muuta kuin yhteisöviestinnän opiskelua syksyyn tulee kansalaisopiston sukututkimuskurssista. Joten tuo sivubloginikin saa taas päivitettyä materiaalia.

Virukset viiraavat

2009-08-22T12:25:00.004+03:00

Molemmat tietokoneeni ovat viime päivinä temppuilleet Facebookista saatujen virusten kourissa, vaikka tietokoneidemme virustorjunta onkin f-securen ansiosta kunnossa. Olen lähes päivittäisten virusvaroitusten ja -tarkistusten vuoksi ollut menettämäisilläni hermoni jo monta kertaa. Olen alkanut vakavasti harkita tietokoneen vaihtamista PC:stä "mäkkiin", kun olen kuullut niissä olevan vähemmän viruksia. Jostakin syystä tietokoneista enemmän ymmärtävä mieheni ei vain ole oikein myötämielinen ja olisihan se mäkki opeteltava uudestaan, ja se on tällä kärsivällisyydellä melkein mahdoton tehtävä. Tietokoneita koskevia kommentteja otan tämän blogin lukijoilta vastaan oikein mielelläni.

Itse olen ollut niin terve kuin vain vammainen voi olla. Olen kotiutunut Pääskynpesästä ja arki on lähtenyt hyvin normaalisti rullaamaan. Olo on jo varsin syksyinen. Ovathan nuo graduun kuuluvat kirjat jatkuvasti tuossa silmien edessä. Toivottavasti olen pian alkavana lukuvuotena ahkerampi kuin edellisenä. Kaikkihan on loppujen lopuksi omasta itsestäni kiinni. Itseäni varten ja omaksi hyödykseni minä opiskelen. Mistä löytyisi se tarvittava kipinä marrasarjen ankeuden järsiessä mielialaa kaikesta kirkaskeinovalosta huolimatta. Nyt potkaisen itseäni, että muistaisin nauttia tästä ihanasta, elokuisesta loppukesän huikaisevasta kirkkaudesta. *potkis*

Kuva on Ilomantsin Tetrijärveltä ja sen otti Katri Palpatzis.

Mantsin iloa

2009-08-10T21:11:00.009+03:00

Meinasipas olla hankalaa päästä kirjoittamaan norsua rullatuoliin, mutta eiköhän tämä tästä.

Täällä Ilomantsin Pääskynpesässä sitä ollaan edelleen. Olen viihtynyt ja ihanaa on ollut. Jotenkin vaan tuntuu, että minä itse en ole lähtenyt käyntiin. Kuntoutuspäivät menevät liian nopeasti ohi. Olen kuitenkin päättänyt nauttia jokaisesta hetkestä, ja kyllähän olen nauttinutkin. On ihanaa, että on olemassa tällainen paikka, tällainen kesä ja tällainen luonto. Välillä sitä ei muistakaan olevansa kuntoutuksessa, kun saa kokea uusia, vaikka pieniäkin, hauskoja ja mieltä lämmittäviä asioita. Esimerkiksi täällä Ilomantsissa on kevyen liikenteen väyliin merkitty rollaattoritie. :D Todella vammaisystävällistä siis.

Opiskeluakin olen jo sen verran ajatellut, että ilmoittauduin kahdelle kurssille. Kunhan syksy tulee, niin opintopisteet opintosuoritusotteeseen ropisee.

Mokkulointia ajatusten aalloilla

2009-08-06T19:23:00.004+03:00

Jee, mull on netti!!! Tämän siitä saa, kun ei kuntoutuskeskuksessa ole WLAN:ia. Täytyy hankkia jonkin sortin muu härpäke, joka siis nyt on Mokkula. Mutta on tämä vaan niin kiva, kun voi olla "omassa tahanassa" ilman huonoa omaatuntoa kuntoutujien yhteisen tietokoneen pitkäaikaiskäytöstä, ja nyt ei kenenkään hillitön papatus ja kalina patoa ajatusten tajunnanvirtaa. Jee, mull on netti!!!
Olen siis kuntoutuksessa.

Sydänpuoli säätä vasten

2009-07-30T23:00:00.005+03:00

Lupasin kirjoittaa joka päivä, mutta tässä sitä taas ollaan kirjoittamattomien päivien kanssa.

Tiistaina ja tänään kohtasin yllättävän tuoksumuiston kaukaa lapsuudesta. Kumpanakin päivänä olin ajamassa sähkärillä kaupunkiin, kun huomasin tien vieressä rakennustyömaan. Jollekin perheelle rakennetaan uutta kotia ja aivan tien vieressä siinä, mihin on ollut helppo tuoda rakennustarvikkeita, oli lautapino eli -taapeli. Lautataapelin tuoksu kuljetti minut täysin yllättäen kauas lapsuuden kesiin ja aikaan, jolloin isä ja äiti rakensivat meille kesämökkiä. Kun isä ja äiti rakensivat mökkiä, paistoi aina aurinko ja niin paistoi tänäänkin. Minun oli aivan pakko jäädä siihen tien kinkamalle nuuskimaan ilmaa ja sitä lautataapelin tuoksua silläkin uhalla, että saatoin vaikuttaa hölmöltä tai jopa tungettelevalta.

Siinä nuuskiessani saatoin aivan kuin kuulla sahan sihinän ja vasaran paukkeen. "Miten se vieras setä, joka ei ikinä ollut meidän tontillamme käynyt, muka tiesi minkälainen meidän kesämökistämme tulisi?" Ihmettelin silloin 5-vuotiaana. Vasta myöhemmin hoksasin, että vieras setä oli rakennusmestari, jonka piirtämistä rakennuspiirustuksista isäni katsoi, miten "Rantahoippula" piti rakentaa.

Muistin myös, kuinka pyysin isältä laudanpaloja ja nauloja leikkeihini, ja ainahan niitä sen verran sain, että opin vasaraa ja puukkoa käyttämään. Opin myös, ettei nauloja saanut hakata eläviin puihin eikä saanut itkeä, jos vuolaisi sormeensa.

Sitä vaan en vieläkään tiedä mitä tarkoittaa, kun Kari Tapio laulaa "Sydänpuoli säätä vasten". Mistä sen tietää, kumpi puoli laudasta on se sydänpuoli?

Ilo pitää mykkäkoulua

2009-07-27T19:07:00.005+03:00

Tänään olen oppinut, että ocicat-rotuiset kissat aikuistuvat noin neljän ja viiden ikävuoden välillä. Meidän Ilomme, jolla on maailman rumin ääni, on vähän yli 4-vuotias ja se on ollut melkoisen hiljaa nyt parisen viikkoa. Kun oikein muistelen, niin 6-vuotias Ossi vaikeni melko samanikäisenä. Tai siis kissat ovat nykyään lopettaneet turhasta höpöttämisen. Kyllä ne silloin naukuvat, kun nälkä on. Eli, kun niillä on silkkaa asiaa.

Molemmat kissat ovat terveitä ja voivat hyvin. Paitsi, että Ilo kyllä vähän tuntuu arkailevan Noppaa - tuota suurta vaaleata vöyhäkettä. Onkohan nyt tullut joku eläinlajien välinen viestintäkatkos? Voihan olla kyllä niinkin, että Noppa on murjaissut Ilon mielestä liian härskin vitsin, mokomakin blondi. Seuraan tilannetta.

Melkein kaipaan jo sitä ääntä. Karin kannalta Ilon mököttäminen ei ole myöskään oikein hyvä juttu. Mistä hän nyt erottaa, kumpi kissoista on Ilo ja kumpi on Ossi? Ocicathan on äänekkyydessään oikein näkövammaisystävällinen kissarotu

Kirjoittamisesta

2009-07-26T12:43:00.005+03:00

Vaikka varsinaista asiaa ei aina olisikaan, niin ainahan voi raapia tikkuja ravistuneesta puupäästään ja tehdä tikusta asiaa. Eilen luin Valituista Paloista elämän tarinoiden kirjoittamista käsittelevän artikkelin. Koska se liittyi - joskin erittäin löyhästi - graduuni ja sen metodologiaan, päätin ottaa jutusta onkeeni. Artikkelissa kehoitettiin harjoittelemaan kirjoittamista. Joten yritän nyt kirjoittaa blogiani mahdollisimman säännöllisesti. Tästä blogista voi siis tulla jonkinlainen tutkimuslaboratorio omasta päästä tai ajatushautomo. Otan sen riskin, että menetän lukijoita, eikä tänne kommentteja tulvi. Kyllähän minä kirjoittamisesta pidän, ja olen siin aika hyväkin, mutta tarinat ja varsinkin ne autoetnografiset graduun liittyvät tarinat ovat aivan eri juttu.

Olen taas alkanut henkisesti valmistautua tulevaan kuntoutusjaksooni Pääskynpesässä. Olisi ihanaa löytää jotakin sellaista uutta, jonka voisi ottaa mukaan arkeen. Jokatapauksessa kuntoutusjakso, mitä se sitten tarjoaakaan, on hyvä latautumisjakso ennen opiskelun alkamista ja pimeää syksyä. Joku vinkki uuteen liikunta- tai tekemisharrastukseen, joka ei olisi pelkkää terapiaa, olisi tervetullut. En tykkäisi huonoa siitäkään, jos syksyllä kansalaisopistosta löytyisi joku vaikka viikoittaiseen iltamenoon riittävästi kannustava harrastus, johon olisi liikkumisesteetön osallistuminen.

Kaustisella tavattiin

2009-07-15T14:35:00.005+03:00

Pääsin pitkästä aikaa Kaustisen Festivaalille kuulemaan ja kuuntelemaan todellista musiikkia, katsomaan soittamisen ja laulamisen iloa ja haltioitumaan ITEn ja elämän kauneudesta. Kummallisesti Kaustisella tulee tällainen totaalisesti soittotaidotonkin musiikista osalliseksi ja osallistuvaksi soittamatta tai laulamatta nuottiakaan. Kaustisella ei esiintyjien ja yleisön välinen hierarkiaraja ole tarkka. Toki jotkut julkkistähtiesiintyjät, joille esiintymisistä paljon maksetaan, tuntevat oman arvonsa ja pitävät kai itseään muita ihmisiä parempina.

Parhaimmalta Kaustinen kuulostaa soittosalissa, missä musiikki on ihan sitä kansan musiikkia. Kaikki esiintyjät soittavat ja laulavat sydämeltä syvälle kuuntelijan sydämeen saakka. Minun mielestäni soittosali on Kaustisen festivaalin paras osa ja voisin viettää siellä kaiken juhlilla oloaikani. Tietenkin iso osa soittosalin tunnelmaa on soittosalissa juontavan Vuokko Kivisaaren osoittama ystävällinen lämpö, kun hän aina ohjaa minut eturiviin, kuin olisin joku tärkeä arvovieras tai kunnioitettu mestaripelimanni. Vuokolla on hyvä muisti, koska hän muisti minut näin monen poissaolovuoden jälkeen. Olimmehan me Karin kanssa Kaustisella ja soittosalissa edellisen kerran todella monta vuotta sitten.

Ystävällisyys on kuin aurinko, joka lämmittää muistoissa kauas marraskuun kaamokseen ja arjen harmauteen saakka.

Koska Karilla oli keikka museoviraston suojelemassa pelimannitalossa, joka on rakennettu 1800-luvulla, meinasi aviomiehen fanittaminen tyssätä hirsikynnyksiin. Onneksi pelimannitalon omistajan olivat ymmärtäväisiä, ja pelimannitaloon rakennettiin siirrettävät ja melko esteettiseen silmään pistämättömät luiskat, jotka helpottivat varman monen muunkin osallistumista ainakin pelimannin penkillä pidettävään musisointiin. ISO KÄSI SIIS PELIMANNITALOLLE!

"Minun mieleni on niin kummallinen..."

2009-07-09T16:26:00.006+03:00

Eipä ole tullut blogia taas pitkään aikaan kirjoitettua, kun olen vain "notkunut" tuolla facebookissa sen ajan, mitä olen tietokoneella istunut. Siis jatkuvalla syötöllä.

Pääni on aika sekaisin. Ilomantsissa Pääskynpesän ympärillä on ollut kesän aikana aikamoista kuohuntaa. Olen siihen itsekin osallistunut kirjoittamalla Pogostan Sanomiin. Pääskynpesässä on tapahtunut suuri organisaatiomuutos ja talon johto vaihtuu. Näin yhteisöviestinnän näkökulmasta asian voisi nähdä jopa pienimuotoisena stakeholder vallankumouksena, kun Ilomantsin kunta on ottamassa itselleen valtaa jopa Kelan ohi.

No joo. Eihän tämä taida minulle kuulua? Mutta kun, se on sekoittanut minun graduni! Nyt olen graduni kanssa täysin sekaisin. En tiedä miten Pääskynpesä asettuu tutkimuskohteena muiden tutkittavanani olevien kuntoutuskeskusten rinnalle nyt, kun mielenkiintoni on kokonaan Pääskynpesässä. Pitääkö minun keskittyä tutkimuksessani vain Pääskypesään, vai pitääkö se jättää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle? Mieli tekisi heittää koko gradulla vesilintua, mutta kun minuun luotetaan.

Sopipa siis hyvin tuo radiosta kuultu Petri Laaksosen laulu: "Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla." Pitäisiköhän päässäni tehdä suursiivous? Edelleenkin kaipaisin jotakin TEKEMISTÄ. Mutta toisaalta kaikki, mitä vammainen tekee (eli surkeasti äpöstää) tulkitaan terapiaksi, eikä se ole oikeaa tekemistä. Joten en ala! Muutama päivä sitten sain sentään 5-kielisen kanteleeni viritettyä. Se on jo saavutus.

Ketä sinä vaalit ja missä roolissa?

2009-06-08T17:07:00.005+03:00

Eilen pidettiin EU-parlamenttivaalit ja sen vuoksi minulla oli taas "työpäivä" Jokelan vaalilautakunnassa. Taidan olla outo ja omituinen, mutta minusta vaalilautakunnassa istuminen on hauskaa. Saahan siitä kyllä rahaakin, mikä on näinä tiukkoina aikoina ihan hyvä juttu. Raha ei kuitenkaan ole se tärkein asia.

Tänä vuonna piti ilmoittaa myös, montako pyörätuolia käyttävää henkilöä kävi äänestämässä. Luultavasti tämän tiedon avulla halutaan kartoittaa esteettömiä vaalihuoneistoja. Ihan hyvä juttu, koska ainahan esteettömyyden ajattelu vie asiaa eteenpäin, ja apuvälineitä käyttävien henkilöiden mahdollisuutta käyttää äänioikeuttaan pitää parantaa kaikin keinoin.

Ihmettelen - tai niin no en ihmettele -, ettei kenenkään mielen viereenkään tule mahdollisuus vaalitoimitsijan vammaisuudesta. Vaalilautakuntamme vaalihuoneistoon ei esimerkiksi pääse sähkärillä. Jos inhimillinen tarve yllättää työvuoron aikana, on tultava kotiin, kun vaalipaikalla ei ole invavessaa. Toisaalta niinkuin eräs vaalitoimitsijakollega toisessa yhteydessä, joka ei mitenkään liittynyt "negatiiviseen janoon", sanoi: "Kukaan ei huomaa, jos tippa kerrallaan pissii housuun ja jos antaa välillä kuivua."

Kelpaavatko vammaiset siis vain vaalikerääjiksi? Kaikella kunnioituksella, mutta minä en halua kerjätä almuja enkä tulla kerätyksi mihinkään. Vaalikeräys ei ole mun juttu, mutta vaalityö on.

Sekalaista mietintää

2009-06-01T23:39:00.004+03:00

Nähtävästi toukokuu vierähti ilman ainuttakaan blogitekstiä, vaikka silloin olikin Karin sekä Nopan ja Ilon syntymäpäivä. Muutakin tapahtui toukokuussa, mutta en jaksanut innostua toukokuussa tapahtuneista tarpeeksi kirjoittaakseni niitä tänne. Bloggaaminen ei aina jaksa innostaa.

Huomenna on tutkimusseminaarin 2. esitelmä. Sainpa ainakin yhden kurssin tänä lukuvuonna suoritettua, jos esitys siis menee hyväksytysti läpi. En tiedä, kun se tuli taas tehtyä niin kiireellä. No, iltapäivä on edellistä iltaa viisaampi.

Sunnuntaina on taas europarlamenttivaalitkin, joka siis on minulle työpäivä vaalilautakunnassa. Kyllähän se hienolta tuntuu, kun minuun luotetaan niin paljon että olen saanut tuollaisen pienen luottamustoimen. Olen vaalilautakunnassa paljon mieluummin kuin vammaisten vaalikeräyksessä. Onkohan vammaisten vaalikeräys hiipumassa, kun en nähnyt Prisman ennakkoäänestyspaikassa yhtään kerääjää.

Vappu

2009-04-30T21:59:00.002+03:00

Kun ylioppilaslakki on saatu, niin sitä sekä saa että kuuluu käyttää vappuna. Näin sanoi isäni. Kyllä lakki kaksi päivää vuodessa menee, vaikka se 27 vuotta sitten "tienattu", silloin valkoinen, lakki onkin nyt liian pieni. On se kumma, että pää lihoo.

Vietämme vappua nykyisin kotona simaa juoden ja jääkiekkoa katsellen. Julkinen riekkuminen ei enää jaksa innostaa. Mieli on kuitenkin iloinen, kuin olisi shamppanjaa juonut. Ilo ilman viinaa voi olla jollekin teeskentelyä. Minulle ei ole.
Nyt on kevät!

Hyvää vappua!

Keski-Suomen päivänä JYP on rautaa

2009-04-18T12:34:00.011+03:00

Täällä Jyväskylässä on viime päivät ollut todellista urheilujuhlaa, eikä vain sen tuntua. JYP pelasi hyvin ja voitti jääkiekon Suomen mestaruuden, joka oli joukkueen ensimmäinen. Eilen koko Jyväskyä oli sekaisin onnesta ja ylpeydestä, vaikka emmehän me tavalliset jyväskyläläiset voittaneet yhtään aloitusta, ottaneet yhtään potkua kiekon perässä, syöttäneet tai tehneet yhtään maalia tai torjuneet yhtään hyökkäystä. Emme kyllä myöskään istuneet jäähyaitiossa tai olleet paitsiossa. Kyllä sen kaiken tekivät rautaiset ammattilaiset niin JYP kuin vastustajat. Vai pitäisikö mieluummin käyttää sanaa yhteistyökumppanit? Jääkiekko-ottelu on pelinä joukkueiden yleisölle tarjoama viihde-elämys, jota ei mikään joukkue voi yksin tarjota.

Meille jyväskyläläisille ja keskisuomalaisille, varmasti muillekin kuin tosifaneille tai penkkiurheilijoille, JYP:n mestaruus toivottavasti merkitsee ylpeyttä omasta kaupungista, omasta maakunnasta ja identiteetistämme. Enää ei tarvitse kysyä, että Jyväskylä - kaupunkiko sekin on eikä Keski-Suomi - maakuntako sekin on. Saamme olla tyytyväisiä itseemme ja näin osallistua mestaruuteen, vaikka emme kaukalossa olleetkaan. Toivottavasti mestaruudesta koituu Jyväskylälle ja Keski-Suomelle paljon hyvää muistaessamme tämän riemun vielä pitkään.

KIITOS JYP!

Mankelin väliin jäänyt pääsiäisjänis

2009-04-13T13:17:00.003+03:00

Nyt on taas pääsiäinen ja tätä kirjoittaessa jo toinen pääsiäispäivä. Aurinko tanssii kyllä tällä hetkellä jossakin pilvien takana, mutta tanssia se on sekin. Siis Kristus nousi kuolleista! Kirjoitin Facebookiin sitä, että pitkät pääsiäispyhät tekevät minut "viikkopöllöksi", eikä maanantai tunnu nyt maanantailta.

Tulevina päivinä on paljon stressiä opponoinnin, erään luvatun artikkelin, yhden puolipakollisen leirin (Oikestaan leiri on Kiponniemessä eli Jyväskylässä. Eli se on sijaintinsa vuoksi pakollinen ja äärimmäisen velvoittava.) ja ennen kaikkea gradun vuoksi. Gradusta ei ainakaan näytä tulevan sitä lasta eikä paskaa, vaikka se nyt estääkin muut velvoitteet tai ainakin antaa tekosyitä niistä kieltäytymiselle. Leirin aika pitäisi käyttää kirjoittamiseen ja lukemiseen, johon rahapulakin antaisi hyvän perusteen. Nämä ristiriidat eivät gradua edistä yhtään. Mieli tekee heittää rukkaset naulaan, mutta niinhän minä olen melkein aina tehnytkin. Olen jäniksen tavoin pistänyt pääni pensaaseen ja paennut paikalta. En pidä itsestäni.