Joulumietteitä

Tähänpä voisi laittaa vaikka minkälaisen joululaulusitaatin, mutta antaapa nyt olla. Ehkä tuonne kirjoituksen loppuun tulee radion innoittamana jotakin. Kirjoitan tätä nyt sähkökynttelikön valossa joten kirjoitusvirheitä saattaa olla vieläkin enemmän kuin tavallisesti. Mieleni on hyvä, levollinen ja ehkä vähän uneliaskin.

Joulumme sujui perinteisesti. Kuuntelimme joulurauhan julistuksen ja kävimme Tikkakosken hautausmaalla veljeni perheen kanssa, Alkuperäiset suunnitelmamme muuttuivat sikäli, että söimme jouluaattoillallisemme täällä kotona. Suunnitelmien muutos ei aiheuttanut minussa paniikkireaktiota, koska jouluruokia oli tullut jo etukäteen mm. Nivalasta, ja eräs kultainen ystävä antoi meille siunausten kera kylmäsavustetun lohen pätkän. Veljeni vaimo oli tehnyt oikein maukasta imelettyä perunalaatikkoa. Ihan turhaan hän sitä etukäteen moitti, koska se maistui juuri sille mille pitikin. Ensi joulun muistilistaan pitää jo nyt kirjoittaa jouluservetit. Eipä minun ole ennen niistä tarvinnutkaan huolehtia, kun isä niitä minulle aina antoi joululahjaksi.

Nyt aattoilta on jo siinä vaiheessa, että joululahjat on avattu. Tuli taas oikein kivoja joululahjoja kuten kirjoja, karkkia, varsinkin virolaista nimikkosuklaata, joka oli hyvänmakuinen yllätys. Nyt tiedän, mitä haluaisin Viron tuliaisiksi, jos joku tuttu siellä käy. ;) Niin, kyllä kai minä sitten olen ollut kiltti, jos lahjoista voi jotain päätellä.

Nyt on aika nauttia elämän hiljaisesta onnesta, kuunnella radiosta rauhallista joulumusiikkia ja mennä kohta nukkumaan.



Hyvää joulun jatkoa kaikille tämän blogin lukijoille

Joulukolinaa

Joulu on taas ovella ja jouluvalmistelut ovat tietysti olleet taas yhtä hössöttämistä. On se vaan kumma, ettei ikinä opi joulun tulevan vähemmälläkin touhuamisella. Minulla ei pitäisi edes olla stressin aiheita, kun avustajat tekevät kaikki siivoukset ja kaikki ruoat - jopa valmiiksi viipaloidun joulukinkunkin - saa valmiina kaupasta. En ymmärrä itseäni. Sitäpaitsi, kenelle minun pitää tehdä niin mahdottoman täydellinen joulu? Miehelleni riittäisi varmaan vähempikin, ja ehkä joulun pitäisi olla hänelle enemmän sellainen, kuin se oli heillä kotona Nivalassa. Minä en edes ole halunnut mennä Nivalaan. Tunnen itseni kammottavan itsekkääksi suorastaan materialistipaskiaiseksi. Kummasti sitä nytkin huolettaa, tuoko joulupukki lahjoja, vai ei. Risuja ansaitsisin. Samaan aikaan toinen osa minusta on huolissaan virolaisten vanhusten huonokuntoisista pyörätuoleista. Huono omatunto se joulua kolistelee.

Sydämessähän se joulusiivous pitäisi tehdä. Sille joulun lapselle ja niille ihmisille, jotka minua ovat rakastaneet, auttaneet ja minuun luottaneet, jotka minun kanssani elävät. Siis teille kaikille toivotan:

HYVÄÄ JOULUA!

Joulu tulee

Niin sitä taas ollaan tultu syksystä joulun porteille. Kun aikaa kuluu, niin pitkäkin pimeä aika etenee paremmalle puolelleen. Kiva, että kesä tulee - ensin joulussa talven keskelle ja aikanaan taas ihan oikeasti. Joulu on hyvä keksintö. Kun marraskuussa pontevasti kieltäytyy kaikesta jouluhössötyksestä, niin joulu tuntuu oikeaan aikaan joululta.

Muutama tekemätön työ hiukan vaivaa mieltä, enkä ole päässyt motivoitumisongelmastani eroon. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Taidan olla ollut vähän masentunutkin nyt syksyllä, mutta ei sitä ole väärin ymmärryksen pelossa oikein voinut tunnustaa. Ja sittenhän sitä vasta masentuisikin, jos ja kun sen tunnustaisi. Niin ei siis voi tehdä.

Siis periaatteessahan kaikki on nyt hyvin, kun ollaan oltu terveinä ilman että edes sikamainen flunssa olisi kiusannut niinkuin Pääskynpesässä tasan vuosi sitten. Paljon isommasta vaarastakin on jo neljä vuotta. Olisikohan tässä kyseessä joku ikäkriisi, kun mikään ei tunnu miltään? Minä torjun flunssaa hunajalla, ja nyt pitäisi jostakin keksiä henkinen hunajapurkki tähän alakuloa vastaan taisteluun, mikä ikinä se sitten voisikin olla.

Meillä pikkulapsena laulettiin: ei kitistä saa ei naristakaan...Joulupukki matkaan jo käy.

Ajatuksia sodasta rauhan aikana

"Ei mitään hätää täällä. Ei sota täällä ole. Ollaan vaan ihan rauhallisia ja
odotellaan mitä tuleman pitää."
Näin rauhoitteli ukkini vaimoaan ja lapsiaan 30.11.1939, kun rauhan aika oli päättynyt talvisodan sytyttyä. Isäni muistelmista tuossa luin myös, että ei silloinkaan ollut Tikkakoskella lunta paljoa sen enempää, kuin mitä täällä Palokassa on nyt, kun ilmastomuutoksesta puhutaan niin paljon.

Minun isäni perhe eli talvisodan alkaessa tavallista elämäänsä, kun ukki oli töissä Tikkakosken tehtaalla aseseppänä. Ukki ei siis joutunut rintamalle, vaan hän yhdessä muiden tehtaalaisten kanssa osaltaan huolehti siitä, että Suomen sotilailla oli jotakin "kättä pitempää".

Kun viime joulukuussa olin kuntoutuksessa Ilomantsin Pääskynpesässä, olin yhtenä iltana kuuntelemassa esitelmää Ilomantsin sotahistoriasta juuri talvisodan ajalta. Kuulemani esitelmä teki minuun suuren vaikutuksen, kun ymmärsin että Ilomantsin pitäjä pinta-alaltaan lähes puolittui sodassa ja iso osa ilomantsilaisista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon. Minä järkytyin huomatessani olevani niin lähellä uutta rajaa, mutta sentään rajan oikealla puolella. Oloni oli vähän kuin olisin ollut jossakin jonkin reunalla ja lähellä putoamista. Sellaista tunnekokemusta en pystynyt saamaan täällä Keski-Suomessa.

Tupeksimista

No, kirjoitetaanpas nyt sitten jotakin, vaikka vain puhtaasta tajunnanvirrasta. Se on siis sitä mitä sylki suuhun tuo, tai tietysti tässä blogi ollessa kyseessä, mihin nyt ikinä sormet sattuvat osumaan. Koittakaa kestää.

Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)

Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.

Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.

Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.

Mietityttää ilman myssyäkin

Nimittäin tuo H1N1(A). Koska minä asun Jyväskylässä, en ole saanut influenssarokotusta tätä influenssaa vastaan. Jyväskylässä eivät CP-vammaiset eikä ohitusleikattujen perheenjäsenet kuulu tämän influenssan riskiryhmään, vaikka CP-vammaisilla olisikin esimerkiksi hitaista reflekseistä, huonosta tasapainosta tai jopa pakkoliikkeistä johtuva puutteellinen yskimishygienia. Minulla ei tosin ole pakkoliikkeitä, mutta olen kerran elämässäni pudonnut aivastaessani pyörätuolistani.

Olen siis ainakin yhden kriteerin mukaisesti terve ja kai tästä sitten pitäisi olla tyytyväinenkin tai ehkä jopa onnellinen. Kuitenkin olen huolestunut tuon ohitusleikatun puolisoni tähden. Vaikka hän kuuluu H1N1(A) -riskiryhmään, ja saa siis rokotteen, niin rokotteen antama täysi suoja toimii vasta kahden viikon kuluttua rokottamisesta. Lisäksi hän on meistä se, joka enemmän ja vakavammin sairastaa. Minut on tehty teflonista, eikä minuun yleensä mikään tartu.

Tämä "sikainfluenssa" muistuttaa ainakin minua elämän rajallisuudesta. Se on myös syventänyt tätä koko syksyn jatkunutta opiskelumotivaation puutettani. Vaikka minä en ole edes sairas, olen kysynyt itseltäni, ovatko korkeakouluopinnot se kaikkein suurin elämän päämäärä ja tarkoitus, vai onko elämällä jotakin muutakin tarjottavaa.

Raamattussa psalmin kirjoittaja pyytää: Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12) Kun vain tietäisi, mikä on oikein, niin silloinhan olisi vain oikeita ratkaisuja tehtävänä. ELÄMÄ OLIS NIIN HELEPPOO!

Olisikohan muuen influenssatilanne ihan toinen, jos nyt olisi kevät ja valoisaa?

Messuilla

Tampereella on taas käynnissä joka toinen vuosi järjestettävät Apuväline -messut, joka on suuri ja melko monipuolinen vammaisalan tapahtuma. Olimme Karin ja Nopan kanssa siellä eilen. Meillä molemmilla oli omat kiinnostuksen kohteemme. Joten huitelimme suurimman osan ajasta kumpikin tahoillamme. Minä löysin sopivia manuaalipyörätuoleja, joista valita, kun minulla nyt on tarve saada uusi kelattava pyörätuoli. Joten siinäkin mielessä apuvälinemessut olivat oikeasti hyödylliset.

Messumatkaan liittyi sekä myös monia uusia tuttavuuksia että uusia tai uudistuneita, mutta tarkkaan harkittavia velvollisuuksia. Matka oli virkistävä myös pienen naisellisen tuhlailun vuoksi. Pitihän sitä Stockmannila käydä, kun kerran ihan Tampereella asti oltiin.

Matkailu avartaa aina...myös lompakkoa.