perjantai 31. joulukuuta 2010

Vanhasta uutta vuodesta vuotta

Toivotin äsken Facebookissa kaikille kavereilleni "Mielenkiintoista ja merkityksellistä Uutta Vuotta 2011 kaikille ja jokaiselle."

En toivottanut alkavalle vuodelle onnea, koska onni tuppaa vaihtelemaan, eikä jatkuvaa onnea kai edes onneksi tunnistaisi. Sen sijaan, jos aivan tavallisen elämän lakeuksilla on riittävästi mielenkiintoisuutta ja merkityksiä, näkyvät ne onnen kukkulatkin tylsyyden sumun hälvettyä selvästi.

Näin vanhan vuoden viimeisinä tunteina kurkkaan olkapääni yli menneeseen aikaan.

Aluksi ei vuosi 2010 vaikuttanut alkavan hyvin. Tammikuussa Kari joutui sairaalaan. Onneksi kuitenkin selvisimme säikähdyksellä. Kaiken olevaisen hauraus tuli kuitenkin taas mieleen.

Helmikuussa opiskelin ja kirjoitin graduani. Lisäksi totuttelin uuteen tietokoneeseeni. Jouduin taas tunnustautumaan totaaliseksi tumpeloksi tietotekniikassa. Sain myös uuden manuaalipyörätuolin.

Maaliskuussa olin jälleen kuntoutuksessa Ilomantsin Pääskynpesässä. Nyt tunnustan, että siellä viettämäni syntymäpäivä oli suuri pettymys. Ehkä kuitenkin olin vielä enemmän pettynyt siihen, että en päässyt osallistumaan talvisodan päättymisen muistotilaisuuksiin. Talvisodan loppumisen muistoa ei Pääskynpesässä huomannut mitenkään. Onneksi kuntoutus sentään tehosi jonkin aikaa.

Huhtikuussa opiskelu ja gradun kirjoittaminen jatkuivat. Pääsiäisen pidin lomaa, ja olimme täällä kotona.

Toukokuussa graduni ei sittenkään ehtinyt valmiiksi vapuksi. Muuten toukokuu oli juhlien kuukausi, kun juhlimme Karin 50-vuotis syntymäpäiviä jopa kahdessa erässä, ensin Nivalassa ja sitten Jyväskylässa. Aina kannattaa juhlia, jos on aihetta.

Kesäkuussa oli kokoomuksen puoluekokous Jyväskylässä. Tein puoluekokouksen hyväksi talkootyötä. Työni hyödyllisyyden jätän muiden arvioitavaksi. Graduni ei valmistunut vielä kesäkuussakaan, vaikka viileähkö pikkukesä olisikin antanut sen työstämiseen heinäkuuta ja elokuuta suotuisammat sääolosuhteet.

Heinäkuun helteet paljastivat tärykalvoille toisen tarkoituksen. Ne ovat myös estämässä sulaneita aivoja valumasta lattialle. Heinäkuussa alkoivat näännyttävät helteet. Mistään järkevästä ei heinäkuussa tullut yhtään mitään. Graduni ei edistynyt yhtään. Kävimme sentään Kaustisella kuuntelemassa kansanmusiikkia.

Elokuussa helteet jatkuivat noin kuun puoleen väliin saakka. Elokuun toisen viikon alussa lähdin kuntoutukseen Pääskynpesään, jossa olin syyskuun alkuun saakka yhteensä neljä viikkoa. Nyt minulla oli myös tietokone ja kassillinen kirjoja mukanani, mutta gradun edistymisellä en silti voi kehua. Paitsi opiskelemalla hyödynsin kuntoutusjaksoani teatteriesityksellä ja tekemällä yksityisen omatoimi- ja omakustannusmatkan Hattuvaaran kylään ja EU:n itäisimmälle pisteelle. Ilomantsin invataksinkuljettaja osoittautui myös loistavaksi matkaoppaaksi.

Syyskuun ensimmäiset päivät menivät vielä Ilomantsin laulumailla Pohjoiskarjalassa. Syyslukukausi alkoi. Osallistuin myös puoluekokouksen palaute-, muistelu- ja kiitostilaisuuteen. Puhuipa eräs tunnettu suostuttelija minut ympäri, että huomasin suostuneeni seurakuntavaalien ehdokkaaksi. Suostumukseni johdosta jouduin käymään itseni kanssa jaakobinpainia koko vaaleja edeltävän ajan. Minulle ei ole koskaan ollut helppoa sopeutua kaikkeen, mitä ylhäältä odotetaan.

Lokakuu oli monenlaista opiskelua sekä seurakuntavaaliehdokkaana että graduntekijänä. Lokakuun lopussa ilmoittauduin "Kansalliseen graduntekokuukauteen".

Marraskuu oli tuo kansallinen gradukuukausi. Rutistin graduni valmiiksi. Palautin sen ohjaajalle marraskuun viimeisenä päivänä esitarkastusta varten. Graduuni sitoutumisesta johtuen minulla ei ollut oikein minkäänlaista sosiaalista seuraelämää ja kotimme oli välillä karvojen peitossa. Ainoa katkos gradun kirjoittamiseen oli 15-vuotishääpäivämme. Jolloin kävimme oikein ravintolassa syömässä. En tullut valituksi Jyväskylän kirkkovaltuustoon.

Nyt päättyvä joulukuu on mennyt silkassa laiskottelussa. Gradun voittamisen tunnelmat ovat jatkuneet. Joulukin tuli ja meni. Nyt olen sentään saanut joululahjakirjani luettua.

Mielenkiintoista ja merkityksellistä Uutta Vuotta 2011 kaikille ja jokaiselle.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Ja nyt on taasen joulu

Jouluaattoillan blogipäivityksestä joulumusiikin soidessa radiossa on kai nyt tulossa perinne, kun minä jo toisena jouluna peräkkäin kirjoitan joulun tunnelmiani.

Kuitenkaan ei tunnu oikein jouluiselta. Pikemminkin tuntuu siltä kuin joulusta puuttuisi jotakin. Ainakin haudalla käynti puuttuu. Tänä jouluaattona on ollut niin kova pakkanen, että emme lähteneet käymään isän ja äidin haudalla Tikkakoskella. Haudalla käynnillä taitaa siis olla joululleni paljon suurempi merkitys, kuin olen aavistanutkaan.

Kuitenkin nykyisessä joulussani kaikkein oleellisin on edelleen olemassa. Saan elää yhdessä Karin kanssa omassa kodissani, ja kaikkea aineellista on aivan riittävästi.

Joulu ei ole yksin minun, mutta kuitenkin se on myös minulle annettu vastaanotettavaksi tässä ja nyt. 10. Mutta enkeli sanoi heille: "Älkää peljätkö; sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle: 11. teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Daavidin kaupungissa. (Luuk. 2:10-11).

Hyvää joulua ja joulumieltä sinulle ja minullekin.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Outo ja omituinen olo

Minua ei ole enää olemassa, jos facebookia on uskominen. Toisaalta nythän olisi sitten yksi salasana vähemmän muistettavana, jos naamakirja ei enää ala mua. Oli miten oli, kyllä virtuaalihylkääminenkin keljulta tuntuu. Tällaisessa tilanteessa kai blogikirjoituskin olisi pitänyt aloittaa fraasilla "Rakas päiväkirja".

Kyllä ennen oli kaikki helpompaa, kun ei ollut salasanoja, PIN-koodeja, käyttäjätunnuksia eikä avainlukulistoja. Silloin oli inhimillisyyttä, luottamusta, kohtaamista, aitoutta. No joo, toisaalta hitautta, vaivaa, jäykkyyttä, byrokratiaa, ja tiukat kellonajat ja vain käteinen raha kävisi. Voihan olla, etteivät virkistys ja asiointimatkat riittäisi mihinkään, kun kaikki matkat tarvittaisi pankkiasiointiin.

Mutta ei minun tästä edes pitänyt kirjoittaa, vaan Suomen itsenäisyyspäivästä. Minulle on tullut uusi itsenäisyyden merkitys, kun olen ollut kuntoutuksessa tuolla Ilomantsissa. Jopa Tuntematonta Sotilasta katsoin tänään uudesta näkökulmasta. Huomasin, ettei Tuntemattomassa Sotilaassa suomalaiset sotilaat näyttäydykään oikeastaan kunniassa. Siinä vetäytyminen on pelkkä pako, eikä torjunta puhumattakaan torjuntavoitosta. Koskelan sanoin "Kaikki on menetetty." Lauantaina nähty "Tali-Ihantala" kertoi torjuntavoitoista, jotka olivat tappioita, mutta joilla säilytettiin se tärkein eli itsenäisyys.

tiistai 30. marraskuuta 2010

Ihan olisi sellainen olo kuin olisi jotain tehnytkin

Voitte arvata, että olen puhki. Jätin tänään graduni esitarkastuksen esitarkastukseen. Eilen olin vielä ihan pilvissä ja onneni kukkuloilla, mutta nyt... Jonkun pitäisi kaivaa minut täältä ylös. Eikä se vielä mitään valmis ole, kun kyllästyin taistelemaan sivunumeroinnin kanssa. Takaisin se vielä tulee, kuin bumerangi huonon heittäjän omaan päähän vaikka kuinka tähtäisi sitä kengurua. No, nyt on muutama päivä aikaa tehdä jotakin muuta.

Seurakuntavaalitkin oli, enkä tullut valituksi. Tosin kaikki ehdokkaat pääsivät varavaltuutetuiksi. Joten jokin luottamustoimi sieltä sitten ensi vuonna tulee. Diakonia tai sairaalasielunhoito kiinnostaisivat, koska mikään ei liene tärkeämpää kuin olla kivussa rinnalla.

Muutenkin kuuluu ihan hyvää. Nyt voi jo antaa adventin tulla.

lauantai 30. lokakuuta 2010

Erikoista tekemistä joskus aina marraskuussa

Huomenna taas siirretään kelloja tunti kohti viime kesää. Alkaa siis talviaika, jota jotkut normaaliajaksi kutsuvat. Kesäajanhan se normaaliaika pitäisi olla, koska kesäaika on pidempi. Kaamea kaamos ja loskapaskakelit ovat jo alkaneet. Sekin tuntuu pöljältä ja idioottimaiselta, että kelloja siirretään huomenna, eikä vasta maanantaina kuukauden vaihtuessa lokakuusta marraskuuksi.

Marraskuussa on hääpäivämme, joka osui äidinisäni syntymäpäiväksi. Emme vain tienneet sitä tuona tragikoomisena päivänä 15 vuotta sitten, kun häissämme moni asia meni pieleen. Tämän blogikirjoituksen otsikko muuten tulee mieheni kosinnasta, kun hän kysyi, "Onko sulla marraskuussa mitään erikoista tekemistä?" Marraskuuhun siis liittyy myös hiukan romantiikkaa.

Tänä vuonna ei auta eikä ehdi kaamosta murehtia. Marraskuu on nimittäin se gradukuu. Voihan se juuri tänä vuonna olla hyväkin, että ulkona on tylsää ja ankeaa. Tulee ainakin gradu tehdyksi paniikin omaisessa mutta produktiivisessa viimetingassa. Vaihdoin näytön taustakuvaksi gradun tehtävälistan, joka on lähes aina silmieni edessä marraskuun ajan. Näytönsäästäjän "Gradu valmis 1.12." voi aina tärräyttää pois päältä, mutta taustakuvan vaihtaminen on jo isomman riesan tie.

Marraskuussa on myös seurakuntavaalit 14.-15.11. Pitää muistaa itsekin käydä äänestämässä.

torstai 21. lokakuuta 2010

Ripustimessa

Kirjoitan tätä hiukan haikealla mielellä. Minun "akateeminen äitini", on pian lähdössä pois yliopistolta. Minun pitää saada graduni ennen hänen lähtöään valmiiksi. Tänään meillä oli gradunohjauskeskustelu, jossa itse pro gradu-tutkielma taisi jäädä elämän rinnalla sivuosaan, ja taisimme me vähän karhuista ja norsuistakin jutella. :) Mutta kuten sanoin, me olemme molemmat muutoksen edessä.

Nyt yllätän itseni miettimästä, mitä ihmettä teen sitten gradun jälkeen. Onhan noita opintoja senkin jälkeen vielä tekemättä, mutta ne loput (vajaa 40 opintopistettä) eivät tunnu oikein missään. Kai ne loput ovat sitten niitä "maapähkinöitä" ja siksi motivaation puute on uhkaamassa. Kuitenkin minun pitää määritellä itseni uudestaan elämän kartalle, kun minulta poistuu graduntekijän identiteetti ja yksi puheenaihe, jolla kyllästyttää lähimmäisiään. Jotenkin kummallisesti sitä elämänsä aina ripustaa joihinkin määritelmiin, ja sitten kun sen henkarin luovuttaa tai se otetaan tarpeettomana pois, tuntuu huteralta. Sitä vähän aikaa joutuu ajattelemaan, että kaatuuko.

Tänään olen ajatellut lämpimästi toistakin opettajaani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän opetti minua Viittakiven opistossa yli 20 vuotta sitten. Talvikurssin päättyessä hän antoi minulle kaulakorun, jossa luki "Those, who shed light, shall endure burning." Muutaman muunkin tuon opettajan ohjeen kuulen melkein korvissani: "Where is a will, there is the way." ja niin kuin hän kurssin päättäjäisissä kaikista muista poiketen sanoi: "On hyvä, että te lähdette pois. Teitä ei tarvita täällä. Ihmiset tarvitsevat teitä maailmassa teidän kotonanne."

Onneksi aikanani pääsin kouluun ja opiskelemaan, ja onneksi saan valmistua vajaan kahden vuoden päästä 50-vuotis syntymäpäivänäni kuten olen suunnitellutkin.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Päivän evankeliumista toinen näkemys

Tänään oli evankeliumitekstinä Mark. 2:1-12. Eli kertomus, jossa katto puretaan ja Jeesus parantaa halvaantuneen. Tuo kertomus on kutkuttanut minua pitkään. Yleensähän kiitellään tuon passiivisen taakan kantajia. Mutta kuka kenetkin toi paikalle?

Totta kai halvaantunut tarvitsi kantajat päästäkseen Jeesuksen luo. Hänhän oli liikuntakyvytön. En kuitenkaan hyväksy sitä tästä tekstistä aina toistettua tulkintaa, että ajatus Jeesuksen luo menemisestä olisi ollut yksin kantajista lähtöisin. Minun mielestäni tapahtumat olisivat voineet mennä näinkin.

Neljä miestä on tullut kylään ystävänsä luokse, joka on halvaantunut. Nämä viisi käyvät tällaisen keskustelun:

Vieraiden isäntä: "Hei, kiva kun tulitte. Minulla olisi mielessäni yksi juttu, johon tarvitsisin apuanne."
Vieraaksi tulleet miehet: "No, mitä sinulla on mielessäsi? Kerro, miten voimme auttaa."
Isäntä: "Tiedättehän te sen Jeesuksen, josta kaikki puhuvat? Kuulin, että hän on tänään täällä Kapernaumissa. Minä..."
Yksi vieraista keskeyttää: "Ai se. No kaikkihan siitä kouhottaa. Mitä lie, akkojen puheita."
Isäntä: "Pitääkö sinun aina keskeyttää minut?"
Vieras: "Anteeksi."
Toinen vieras: "Anna nyt isännän puhua loppuun."
Isäntä: "Tämä Jeesus on kuulemma hyvä puhuja ja hän on kai parantanutkin joitakin. Haluaisin mennä häntä kuuntelemaan, kun olisihan se jotain vaihtelua tähän tavalliseen olemiseen. Viitsisittekö kantaa minut Hänen luokseen?"
Vieraat: "Sinnehän on pitkä matka. Onkohan se nyt sen väärti? Kyllähän noita pilipalipuhujia riittää... Ja kun sinä painatkin kuin synti!!!"
Isäntä: "Niinpä! Jeesuksen kuunteleminen tekisi siis teillekin hyvää. Hän kun kantaa maailman synnin."
Vieraat: "No hyvä on, jos sinä noin kovasti tahdot. Mutta lupaa, että et syytä meitä jos petyt."
Isäntä: "Heiheiheihei, vaikka olenkin halvaantunut, en ole viikuna!"
Vieraat: "No, sitten lähdetään Kapernaumiin."..."Onko kaikilla hyvä ote paareista?"
(Menevät)

Jonkin ajan kuluttua Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona,
2. väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa.
3. Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä,
4. jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen.
(Mark. 2:1-4)

Kantajat: "Voi että noita ihmisiä, kun seistä töröttävät, eivätkä yhtään väistä."
Halvaantunut: "Joo taisin tyhjän saada pyytämättäkin, kun ei sinne pääse edes lähelle. Lähdetään kotiin."
Kantajat: "Eikä muuten varmana lähdetä, kun ollaan tänne saakka tultu! Nytpäs puretaankin katto."
Halvaantunut: "Olishan se hienoa, mutta voiko sitä, kun siitä on niin paljon vaivaa...ja mitä ihmisetkin sanovat?!
Yksi kantajista virnistää: "Hei, Viikuna, voisitko olla vähän aikaa hiljaa."
(Halvaantunut naurahtaa)

Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi.
5. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi."
6. Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen:
7. "Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?"
8. Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: "Kuinka te tuollaista ajattelette?
9. Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse, ota vuoteesi ja kävele'?
10. Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" - hän puhui nyt halvaantuneelle -
11. "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi."
12. Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "Tällaista emme ole ikinä nähneet."
(Mark. 2:4-12)

Parantunut olisi vielä voinut sanoa Jeesukselle: "Kiitos, kun paransit minut, ja sait nuo kaverit uskomaan. Tulemme kohta korjaamaan tuon katon ja siivoamaan."

Minä toivoisin, että seurakunnassa vammaiset olisivat toimijoita, eivätkä passiivisia toiminnan kohteita.

torstai 7. lokakuuta 2010

Puhdas ja vilpitön vaalikirjoitus

Syksy on jo kulunut pitkälle siitä, kun viimeksi kirjoitin, ja seurakuntavaalit ovat lähestymässä. Tänään sain tietää äänestysnumeroni. Voit äänestää minua kirjoittamalla numeron 147 äänestyslippuun joko ennakkoäänestyspäivinä 1. - 5.11. tai seurakuntavaalien varsinaisina vaalipäivinä 14. ja 15.11,2010. Jos kuulut evankelis-luterilaisen kirkon jäsen ja yli 16-vuotias (olet täyttänyt 16 viimeistään 14.11.2010), muista äänestää - saat oikeuden valittaa. Käy äänestämässä, vaikka kotiseurakuntasi olisikin joku muu ev-lut seurakunta kuin tämä Jyväskylän seurakunta.

Tiedän, että vaalit ovat kova kilpailu. Meitä seurakuntalaisia on lähes 100000 ja ehdokkaita on kaikkiaan 232. Kirkkovaltuustoon valitaan kuitenkin vain 39 jäsentä.

Valituksi tuleminen on nyt Jumalan tahdosta ja äänestäjien antamista äänistä kiinni.

sunnuntai 19. syyskuuta 2010

Ehdokkaana

Olen ilmoittautunut ehdokkaaksi seurakuntavaaleihin Kuunteleeko kirkko - kokoomus ja sitoutumattomat -listalle. Olen hyvän listan turvallinen täytenimi ja vertausluvun kasvattaja. Minä toivon, että minun saamillani äänillä jotkut muut ehdokkaamme tulevat valituiksi.

En aio tehdä itselleni mitään erityistä kampanjaa. Olenhan edelleen konservatiivi ja perinteisen virkakäsityksen kannattaja, eikä se taida olla oikein sovelias ajatusmalli. Kokoomuksen seurakuntavaaliohjelmassa korostetaan suvaitsevaisuutta. Katson tai ainakin toivon suvaitsevaisuuden sisältävän myös oman kantani. Miksi sitten olen kokoomuksen ehdokas? Olen kokoomuksen ehdokas, koska olen kokoomuslainen. En halunnut muille listoille. Kannastani huolimatta en missään nimessä tule vahingoittamaan kokoomuksen vaalikampanjaa ja toivon, ettei minun omaa perusteltua kantaani, joka ei ole kodin perintöä, sellaiseksi koeta. Omatuntoni asettuu kuitenkin yksittäisten vaalien, vaalityön ja ehdokkuuden edelle. Joten taustailuni on vakain tuumin ja tarkkaan harkittua.

Ehdokkaana minä otan esimerkkini Raamatun vammaisista: sellaisista kuin Bartimaios Timaioksen poika, jota ei käskyllä vaiennettu ja joka oman aktiivisuutensa vuoksi sai avun, tai halvaantuneesta, joka päästäkseen Jeesusta kuuntelemaan sai mukanaan tuomansa kantajat purkamaan katon, kun terveet ihmiset tukkivat oviaukot. Mitään uutta ei todellakaan ole auringon alla. Samaa se on nyt Suomessa kuin Jeesuksen aikana Pyhällä maalla.

Samaistan itseni myös Betesdan lähteen 38 vuotta sairastaneeseen mieheen. Minulle Taulumäen kirkko ja Ilomantsin luterilainen kirkko ovat alttarille johtavine portaineen samanlaisia Betesdan lähteitä. Taulumäen ja Ilomantsin kirkoissa minä en odota veden kuohahdusta, vaan sitä että ehtoollisen asetussanojen myötä Kristuksen sijaiseksi muuttunut pappi tuo minulle minun edestäni annetun ja vuodatetun Kristuksen ruumiin ja veren. Nuo alttarin portaat virittävät minut samanlaiseen odotukseen yhdessä Betesdan lähteen halvaantuneen kanssa. Portaiden alla, Betesdan lähteellä tai Jeesuksen edessä oma aktiivisuus ei enää merkitse mitään. Vain odotus jää jäljelle.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Kesä kellahti syksyksi

Tämä on minun viimeinen iltani Pääskynpesässä. Huomenna ilomantsilainen invataksi vie minut takaisin kotiin Palokkaan, ja maanantaina alkaa arki ja opiskelu. Kesä on vaihtunut syksyksi.

Menneessä kesässä oli unohtumatonta kolme kohokohtaa. Niitä oli sopivasti yksi kullekin kesän kuukaudelle. Niistä kaikista: kokoomuksen puoluekokouksesta Jyväskylässä, matkasta Kaustiselle ja omatoimiretkestäni Hattuvaaraan ja itärajalle olen jo blogissani kirjoittanut, ja ne rytmittivät kesäni mukavasti.

Joitakin asioita jäi kesällä tekemättä joko helteen tai oman saamattomuuteni vuoksi, mutta ehkä kaikkea ei ollut tarkoitettukaan juuri kesälle 2010. En kiertänyt Palokkajärveä enkä käynyt museoissa tai torilla. Myöskin sukulaisvierailut jäivät vähiin, vaikka ei se minua haittaa. Kuitenkin vuoden 2010 kesä oli hyvä kesä, ja nyt kuntoutusjakson jälkeen tunnen itseni voimaantuneeksi ja virkistyneeksi.

Katse on kuitenkin suunnattava jo alkaneeseen syksyyn. Tämä syksy menee tiiviisti gradun parissa. En ilmoittaudu nyt millekään muulle kurssille. En ilmoittautunut myöskään kansalaisopistoon. Jos syksyllä haluan jotakin harrastaa, niin minullahan on nyt kaksi viisikielistä kanteletta ja sukututkimusta voin jatkaa. Pääasia nyt on kuitenkin graduni, jonka edistyminen ei olekaan enää helteistä kiinni.

sunnuntai 29. elokuuta 2010

Pieni matkatarina

Tein tänään mielenkiintoisen retken täällä Ilomantsissa, kun kävin EU:n itäisimmässä pisteessä ja Taistelijan talossa Hattuvaarassa. Näin myös Hukkalinjan sekä Ilomantsin kesän 1944 taisteluiden päämuistomerkin Palovaarassa. Kaikki nuo taistelupaikat, joiden ohitse ajoimme, vahvistivat kunnioitustani sodassa Suomen itsenäisyyden vuoksi taistelleita miehiä kohtaan.

Maantien varressa lähellä Taistelijan taloa oli myös 200 vuotta vanha Hattuvaaran tsasouna, joka valkoisena kuparinvärisine kupoleineen suorastaan loisti siinä sodan aikaisten tykkien lähettyvillä. Mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Sodan ja rauhan kontrasti oli niin suuri tuossa maisemassa.

Matka itse itäiselle pisteelle oli sekin hyvin mielenkiintoinen samoin kuin tuo itäinen piste pienessä saaressa keskellä Virmajärveä. Siinäkin oli rauhallinen ja koskematon tunnelma. Itse saareen ei nimittäin ole luvallista mennä, ja polku itäisimmästä pisteestä kertovalle paalulle oli keltaisilla varoitusnauhoilla ja sinisellä köydellä rajattu. Olisinkohan tehnyt rajaloukkauksen, jos olisin sormeni köyden ali työntänyt? En viitsinyt kokeilla sitä.

Matkan jälkeen tuntui hyvältä palata tänne Pääskynpesään päivälliselle.

keskiviikko 25. elokuuta 2010

"Otteita kulttuurista"

Lainasin otsikon saman nimisestä kirjasta, jota olen tänään gradua varten lukenut. Muutkin tämän kuntoutuspäivän saavutukset liittyvät kulttuuriin ja ne ovat sitä ITEä.

Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:











ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:

Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.

Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.

Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.

perjantai 13. elokuuta 2010

Hiki lentää ja kunto kohoaa

Maanantaina saavuin taas kuntoutukseen tänne Pääskynpesään ja hyvin on mennyt tähän saakka. Kuntoutusjakson ohjelma on tuttua ja turvallista, kun olen täällä jo niin monta kertaa ollut. On hyvin paljon omasta halusta ja viitseliäisyydestä kiinni, mitä kuntoutusjaksosta saa irti. Onneksi Pääskynpesän hoito- ja kuntoutushenkilökunta tietää jo aika hyvin tapani ja tarpeeni. Nyt on - ja on odotettavissa - ihan kunnon rääkki varsinkin, kun suosikkikääkänrääkkäjäni palaa ensi viikolla lomaltaan. ;)

Heinäkuun helteiden vuoksi jäi gradun tekeminen vähän huonolle hapelle. Siksi minun pitää kuroa menetetty opiskeluaika kiinni täällä. Minulla on mukanani tietokoneeni Astrid ja iso kassi kirjoja. Kuntoutuspäiväkirjaa en enää tällä kuntoutusjaksolla kirjoita, vaan analysoin jo edellisillä kuntoutusjaksoilla kirjoitettuja päiväkirjoja, ja luen lähdemateriaalia.

Ihanaa, kun on kesä. Voi olla ulkona, ja Ilomantsi näyttää parhaimmat puolensa. Nytpä taidan pompata sähkäriin ja painella pogostalle tallentamaan Pohjois-Karjalaisia maisemia kännykkäkameralla. Päivä on nimittäin kyläkyytiä vaille pulkassa.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Kyllä, kiitos, tarkenee

Heti kärkeen pyydän lukijoiltani anteeksi sitä, ettei tässä kirjoituksessa taida olla paljon päätä tai häntää. Se johtuu tästä kuumuudesta. Koirakin tuossa makaa lattialla pitkin pituuttaan, mutta kissat nauttivat varmasti. Tuuletin on hyvä keksintö.

Minulla mielekäs ajattelu tuntuu edellyttävän viileämpää säätä. Mitään kummoisempaa ei ole viime aikoina tapahtunut, kun tuonne ulos kuumuuteen ei kertakaikkiaan kärsi mennä. Pitänee kai antaa itselleen lupa puhtaaseen oleskeluun. Pitää olla stressaamatta tekemättömistä töistä ja edistymättömästä gradusta, kun ei synny mitään valmista, ja jatkaa ilmojen viiletessä. Tietokoneen ja tarvittavat kirjat voi elokuussa ottaa mukaan kuntoutukseen pitkien kuntoutusviikkojen viihdykkeeksi. Olen Pääskynpesässä kuntoutuksessa neljä viikkoa ja ilman gradua saattaisin tulla siellä ns. täihini ja nähdä pikku-ukkoja.

Onneksi on sentään vielä valoisaa. Minä rakastan tätä kesäistä valoisuutta. Kunpa tätä kesän valoa voisi säilöä talven varalle. Pitäisi vaan saada tehdyksi suunnittelemani palokkajärven ympäriajo, ettei sen ajamatta jääminen jäisi talveksi kismittämään. Sitähän ei tiedä, minkälainen ensi kesästä tulee.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2010

Rippikoulumuistelua

Koska tämä saattaa sisältää jotakin hengellistä, niin ehkä en julkaise tätä Facebookissa. Joten lukijani saavat nyt kokea omatoimista löytämisen iloa.

Olen tänään muistellut omaa rippikouluaikaani. Kaksi asiaa herätti mieleeni näitä muistoja. Ensinnäkin erään ystäväni esikoispoika pääsi tänään ripille. Niskasen Ollille siis paljon onnea ja hyvän Jumalan siunausta elämään. Toinen muisteluperuste oli tämän aamun radiojumalanpalvelus. Vaikka en ollut noissa juhlissa Lapinlahdella tai Suomussalmella mukana, niin koin radiojumalanpalveluksen välityksellä konfirmaatiotunnelman voimakkaammin kuin sukulaisnuorten tai jopa oman kummilapsen rippijuhlissa. Joskus elämä kuljettaa tunteita ja muistoja aika hassusti.

Jokatapauksessa mieleeni palasivat nuo helteiset kesäpäivät kesältä 1977 Jyväskylän kristillisessä kansanopistossa. Rippikoulun oppitunnit pidettiin vanhassa kanalassa, joka oli helteellä mukavan viileä paikka. Tuo kanalan viileys saattoi olla Jumalan viisautta pitää levottomat ja uskon asioista kiinnostumattomat rippikoululaiset Sanan kuulossa. Siis Jumalahan on huumorintajuinen.

Rippileiriin liittyy myös muisto hyvästä ystävyydestä ja auttamisesta ainakin yhden ihmisen taholta, vaikka leirikokemuksessa oli minun puoleltani myös suurta osaamattomuutta ihmissuhdetaidoissa. Onneksi leirillä kuitenkin oli tuo yksi ystävä - Heikki.

Olin erityiskoulun oppilaana nyt rippikoululeirillä ensimmäistä kertaa ns. "normaalien" nuorten parissa, enkä varmasti osannut käyttäytyä, vaan olin kuin norsu posliinikaupassa. Vastoinkäymisiä ja kiusallisia tilanteita tuli tämän vuoksi paljon. Olenkin käyttänyt määritelmää, jonka mukaan synnyin CP-vammaisena, mutta vammauduin rippikoulussa. Tällä olen tarkoittanut sitä, että rippileirillä vammaisuus tuli osaksi tietoista minääni. Silloin opin, mitä kipua ja ulkopuolisuutta vammaisuus ja siihen liittyvä näkyvä erilaisuus ja poikkeavuus merkitsevät.

Jos Heikki luet tätä, niin kiitokseni tulee kovin myöhään, mutta se tulee sydämestä.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Lyhyt päivitys Kaustiselta

Kesän 2010 kohokohta on taas eletty. Olimme siis Kaustisen kansanmusiikki festivaaleilla. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa jotakin niin itsestään selvää asiaa, kuin että olipa ihanaa. Soittosali ja Vuokko Kivisaari ovat aina pettämätön yhdistelmä. Soittosali on minulle aivan ehdoton Kaustisen kruunu. Kaikki ne pienet ja isot, vanhat ja nuoret pelimannit, musiikki ja tarinat. Kun vielä soittosalin jälkeen saa syödä paistettuja muikkuja ja lohkoperunoita, niin Kaustisen kokemuksella elää ainakin melkein marraskuun puoliväliin asti.

Lisäksi Noppa sai vettä juodakseen ihan pyytämättä, ja veden tarjoajat kysyivät Karilta luvan, eivätkä antaneet omapäisesti vettä Nopalle.

Kiitos Vuokko ja muut Kaustisen ihmiset!

torstai 1. heinäkuuta 2010

Lukea halutaan Happy End

Tänä kesänä olen kuunnellut Ritva Valkaman radioluentaa Kari Hotakaisen kirjasta Ihmisen osa. Valkama lukee sitä jokaisena arkipäivänä puoli kuuden aikaan illalla. Lähes aina olemme olleet silloin syömässä. Ihmisen osa on aika raaka kirja ja monta kertaa on mieleeni tullut, ettei se ole kaikkein parasta ruokailun taustaseuraa. Esimerkiksi tämän päiväisessä osassa siinä leikattiin ihmiseltä kieli irti. Ehkä en osta tätä Kari Hotakaisen kirjaa itselleni.

Olenkohan minä tullut vanhaksi siinäkin mielessä, että koen raakuuden ja väkivallan kirjoissa ja televisiossa ahdistavana. Edesmennyt tätini, joka olikin "nyyhkyromaanien" suurkuluttaja, oli samanlainen. Minä jätän väkivaltaisen kirjan kesken ja vaihdan kanavaa tai suljen koko TV:n, jos sieltä tuleva elokuva on K-15. En kestä enää verta ja suolen pätkiä, vaikka mm. kauhusarjakuvat minua lapsena kiehtoivatkin. Taisin lapsena lukea liikaa keskitysleirikuvauksia, koska luin kaiken mitä suinkin käsiini sain. Minulla ei ollut kesämökillämme juuri muutakaan tekemistä kuin lukea ja pelata pasianssia.

Kirjallisuuden tuon genren yliannostus ei suuremmin harmita. Onhan maailmassa paljon muuta luettavaa sitten, kun gradun teolta taas kirjallisuudelle aikaa liikenee. Omasta kirjahyllystänikin löytyisi lukemattomia lukemattomia kirjoja melkein pienen kyläkirjaston tarpeisiin. Siinäpä sitä olisikin kesäurakka, jos en sitten juuttuisi niihin vanhoihin ja monta kertaa luettuihin ihaniin kirjoihin.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Merimiehen housut

Kesä on käännähtänyt taas niin kutsutun ison kesän puolelle ja kierähtänyt korkeimman kohtansa ohi laskusuuntaan. Pitihän se pessimismi taas päästää valloilleen.

Jos taivas olisi kangasta, siitä tulisi nyt housuja kokonaiselle laivastolle. Ison kesän myötä ilmat ovatkin käyneet sellaisiksi, kuin monet toivovat. Aurinko paistaa ja lämmin ilma hoitaa monia kylmälle arkoja, eikä ulos tarvitse ainakaan takkia pukea. Tästä auringonvalosta minä pidän kuitenkin eniten. Kesäpäivän seisauksen aika meni vähän "omasta eestään", kun vain jaksoi sataa ja oli niin pimeää, että piti pitää valoja päällä. Vaatisin pimeästä ja pilvisyydestä rahojani takaisin, jos voisin ja olisin auringosta jotakin maksanut, mutta säistäkään ei voi valittaa hovioikeuteen, mikä on hyvä asia.

Ostin viime viikolla uuden kännykän, koska halusin paremman kännykkäkameran mukana kulkevaksi kameraksi, kuin vanhassa kännykässäni oli. Vielä en sillä ole kovin montaa kuvaa ottanut. Joten vielä en tiedä, teinkö viisaan hankinnan vai en. Minun pitäisi myös oppia valokuvaamaan.

Siinä siis kesän harrastus, jos gradulta aikaa jää. Gradu on kuitenkin se kaikkein tärkein, koska sitä kuuta odottaa jo moni muukin nousevaksi.

lauantai 12. kesäkuuta 2010

Yhteisten asioiden hoitamisesta

Tämä kirjoitus on nyt sitten puhdasta politiikkaa. Otan tietoisen riskin, että joku lukija saattaa vetää vihreän herneen nenäänsä. Eipä siinä mitään, kun sävyn saa valita itse.

Olin tänään - tai nyt julkaisuhetkellä vuorokausi on jo vaihtunut - Kansallisen Kokoomuksen puoluekokouksessa talkoolaisena. Tein siis työtä todellisesta tekemisen ilosta ja aatteen palosta ja nautin. Minä nautin siitä, kun sain olla samalla tavalla ajattelevien parissa tuottamassa reipasta ilmapiiriä ja hyvää kokousmieltä, jotta varsinaiset kokousedustajat voivat tehdä hyvinvointiyhteiskuntaa edistäviä ja uudistavia päätöksiä. Apu se on pienikin apu ja omalla paikallani koen onnistuneeni tänään. Tässä päivässä oli monia mielenkiintoisia keskusteluja. Toivottavasti ne olivat mielenkiintoisia myös keskustelukumppaneilleni.

Nyt kokoomuslaisena tunnen hengittäväni vapaasti ilman huonoa omaatuntoa tai epämukavaa olotilaa. Kokoomus on minulle se oikein puolue. Jollekin toiselle se on joku toinen. Jokaisen on hyvä päättää arvonsa itse, eikä ole pakko kuulua mihinkään puolueeseen. Liittymättömyyskin on arvovalinta.

Taidan pyöriä nyt vähän ylikierroksilla. Mieli tekisi mennä sinne vielä sunnuntaiksikin. Vielä yksi juttu. Keskustelin myös Jyrki Kataisen kanssa ja aivan samanlainenhan ihminen se on kuin muutkin. ;) (Lue kolmanneksi uusin blogimerkintäni.)

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Taas kukkasilla kukkulat

Nyt on kesä ja kesäkuu, vaikka ei kesälomasta ole vielä tietoakaan. Graduahan sitä pitää näin kesälläkin tehdä, että ensi syksynä saa sen pois käsistä ja että ensi lukuvuotena voisi syventyä vaikka johonkin sivuaineeseen. Gradun jälkeen olisi sitten jo kaksi kolmasosaa filosofian maisterin tutkinnosta tehty. No joo, näitä ehtii miettiä syksylläkin.

Taisin edellisessä kirjoituksessa kirjoittaa kesäsuunnitelmistani tai niiden olemattomuudesta. Olen ajatellut kiertää palokkajärven sähkärilläni, kun järven ympäri on rakennettu kevyen liikenteen väylät. Samalla tulisi testattua väylien esteettömyys ainakin siltä osin, miten väylälle pääsee sähkärillä. Eppäillä soppii, niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sanotaan.

Kun nyt kesälläkin muistaisi, että mikään ei ole este mihinkään. Eläminen on itsestä kiinni ja ihan lähelläkin on nähtävää. Ainakin paikallisissa museoissa pitää käydä.

Sen verran kiirettä pitää pitää, ettei kesä mene ohi liian pian. Niin ja sitten se gradu.

lauantai 29. toukokuuta 2010

Kesäiloa

Onpas aikaa kulunut viimeisimmästä blogipäivityksestäni. Kirjoittamattomuuteen on ollut hyvä syy, kun olen tuohon graduun paneutunut.Korjataanpa asiaa nyt edes hiukan. Mitään maata kaatavaa ei ole tapahtunut, kun gradu ei ole mahdollistanut mitään erityisempää tapahtumista. Harvat lukijani eivät näin ole menettäneet mitään. Mitäpä elämässäni ilman gradua ja opiskelua olisikaan? Siinä kai tyhjää kättä kääntelisin... Graduni on vieläkin kesken, mutta onneksi sain siihen lisäaikaa.

Kesä ei tuone isompia muutoksia. Uutena kokemuksena voin ottaa Kokoomuksen puoluekokouksen, johon heikkona hetkenä lupauduin talkoolaiseksi, täällä Jyväskylässä. Näen sitten varmasti tosi merkittäviä ihmisiä. Jännittää jo!

Toisaalta on helpotus tietää, ettei esimerkiksi Jyrki Katainen ole Paavi, vaan hän on oikeasti ihminen siinä missä muutkin. Sen saan nyt sanoa vaikka televisiokameroille, eikä sitä leikattaisi uutisista pois. Enköhän siis osaa puoluekokouksen aikaan käyttäytyä. (Vuonna 1989 vastaava kommenttini paavista leikattiin sammakkona uutisista kokonaan pois.)

Meidän Ilomme täyttää tänään 5 vuotta.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Keväthuumaa

Nyt on tullut toukokuu ja ilmassa on vahvaa kevään - melkein kesän - tuntua. Perjantaina huomasin jäiden lähteneen lähijärvestä. Kohta on lehti puussa. Minun mielestäni hiirenkorvanvihreä on maailman kaunein väri. Lämpenisi nyt vain pian.

Toukokuu merkitsee tänä vuonna monia juhlia, joista Karin tasavuosisyntymäpäivät ovat suurimmat. Juhlia on myös pienemmillä tassuilla, kun Noppa täyttää 7 ja Ilo 5 vuotta.

Olen odottanut Kelalta kuntoutuspäätöstä ja äsken huomasin, että se on tehty. Iso kivi vierähti sydämeltä. Jään odottamaan kutsua Pääskynpesään, minne toivon pääseväni elokuussa. Pitkästä aikaa saan keskittyä pelkkään kuntoutukseen aivan tavallisena kuntoutujana. Lomaa ajattelusta siis.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Kunnioitettava koiran virka ei ole mikään turhan koiran koiranvirka

Hyvää Opaskoirapäivää! Suomessa opaskoirat ovat olleet jo 70 vuotta apuna näkövammaisille. Talvisodassa sokeutuneille alettiin kouluttaa opakoiria vuonna 1940.

Viisi vuotta opaskoiran työskentelyä läheltä seuranneena voin ilokseni kertoa, että opaskoirakon yhteistoiminta on todella hienoa katsottavaa. Opaskoiralla on oma rauhoittava vaikutuksensa myös opaskoiran käyttäjän vaimoon, koska opaskoira on näkövammaisen turvana keväisten katu- ja rakennustyömaiden viidakoissa. Opaskoira tuntee tutut reitit ja kuljettaa isäntänsä tai emäntänsä varmasti kotiin.

En tiedä mitään muuta ammattia, tai työtä, jossa työntekijän nukkuminen ja peräti äänekäs kuorsaaminen synnyttää kanssaihmisissä pelkästään hyväksyvää hymyä ja ihailua. Kun on aikansa nukuttu, ollaan taas keskittyneesti opastustyössä ja silloin jostakin saattaa kuulua "Katsokaa kuinka iloisesti koira menee!"

sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Arkinen huokaus

Sunnuntaina on kai sallittua kirjoittaa blogiaan. Eipä muuta ihmeempää kuulu, mutta sain kuukauden lisäaikaa kirjoittaa gradua. Esitarkastuksen esitarkastus on siis vasta kesäkuussa. Paniikkitunnelma on tilapäisesti väistynyt. Paniikki on kuitenkin kuin vuorovesi tai muuttolinnut. Sekin tulee aina takaisin.

Olisiko kuitenkin tapahtunut jotain mukavaa? Ihan äkkiä ei tule mieleen, kun elämässä on ollut vain opiskelua ja lautamiestointa, joka varsinkaan ei koskaan ole hauskaa. Pitää siis miettiä oikein kunnolla. Olen ollut terveenä, eikä taloudellista katastrofia ole uhkana. Mies voi hyvin,ja eläimet ovat nekin kunnossa. Kuntoutuspäätöstä odottelen, samoin kuin kuntoutusselostetta Pääskynpesästä.

Kaikki on "ihan hyvin", jos sen nyt uskaltaa tunnustaa. Eipähän sitä kai hyvään arkeen muuta tarvitakaan.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Juukelin kuukeli

Nämä googlen systeemit vievät välillä hermot, kun blogger ja gmail eivät toimi yhteen, ja niiden välillä pitää pomppia. Voihan tietysti olla, että en vain osaa toimia täällä virtuaalisissa maailmoissa, ja ihan varmasti niin onkin.

Gradu etenee hitaasti, mutta kumminkin etenee. Olen yrittänyt kirjoittaa teoria osuutta. Kirjoittaminen on vain jotenkin niin itseni ulkopuolella tapahtuvaa toimintaa, etten ole varma omasta ymmärryksestäni enkä koko maisteriksi opiskelun mielekkyydestä. Minua vaivaa siis uskonpuute.

Kevät on kuitenkin tulossa, vaikka se tällä hetkellä näkyykin lähinnä järkyttävänä koiran tassuissa ja pyörätuolin pyörissä sisälle tulevassa kuran määrässä. Siivota saisi vaikka joka päivä, mutta minä en halua tänne avustajia, kun tuon gradun kanssa on niin kiire juuri nyt. Avustajat ovat nimittäin tavattoman innostuneita heidän tehokkaasta imuristaan, joka pitää aivan helvetillistä meteliä, ja on melutasoltaan. takuulla kaikkien työsuojelumääräysten vastainen laite. Siinä sitten pitäisi samalla kirjoittaa.

Parvekkeelle minun tekisi mieleni saada joku pallotuija tai muu vastaava, joka voisi talvella olla joulukuusena.

maanantai 5. huhtikuuta 2010

Pääsiäismietteitä

Kristus nousi kuolleista! - Totisesti nousi!

Nuo pääsiäistervehdykset ilahduttavat minua hyvin paljon, vaikka olenkin mutkan läntiseen kirkkoon tehnyt luterilainen. Mitään tuon riemullisempaa tervehdystä en tiedä. En vain taaskaan jaksanut laskea, montako kertaa eri kielillä tuo sanottiin tai laulettiin pääsiäisyön ortodoksisessa liturgiassa. Minä olen vahvasti sitä mieltä, etten tuohon "uutiseen" koskaan kyllästy.

Kappas vaan. Olisin voinut kopioida ja päivittää viime vuoden pääsiäiskirjoituksen tähän. No, jotkut asiat pysyy, mutta ensi vuoden pääsiäiskirjoituksesta on tuo gradu jo voitava jättää pois.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2010

Kirjoista ja kirjoittamisesta

Kävin tänään Jyväskylän kirjamessuilla, josta kirjoja tuli ostettua repullinen. Tosin Jyväskylän yliopiston PR-reppu on aika pieni, mutta kuitenkin. Isä olisi varmaan taas kauhuissaan, mutta onneksi muuttoa ei ole lähiaikoina edessä, ettei kenenkään tarvitse kirjoja pakkailla eikä kanniskella. Mielestäni en ostanut mitään hömppää enkä turhaa, vaan graduoppaan ja muuta sopivaa. Messuilla oli kiva myös tavata vanhoja tuttuja. Oikein onnistunut tapa viettää palmusunnuntaita.

Näin gradun ollessa pakkokirjoitusta, ja kun käytän tutkimusmenetelmänäni autoetnografiaa, olen miettinyt itseäni kirjoittajana. Mielestäni minä en ole kirjallinen ihminen, vaikka bloggaus onkin tällä hetkellä tärkeä harrastus, ja olen käynyt sekä lehtiavustaja- että kriitikkokurssin. Onko ristiriitaista? Joskus, kun kirjallisuustiede oli pääaineeni, sanoin, että en koskaan kirjoita elämän tarinaani, runoja tai romaania, vaan että minusta tulisi kriitikko.

En ole koskaan erikoisemmin pitänyt ajatuksesta kirjoittaa omaelämäkerta tai muistelmat, kun en ole pitänyt tähän astisen elämäni saavutuksia mitenkään maininnan arvoisina. Nyt kuitenkin gradua varten pitää kirjoittaa tarinoita. No, kirjoittamaan oppii tietysti kirjoittamalla.

Sellaisen havainnon olen autoetnografisesta graduaineistostani tehnyt, että kuntoutuspäiväkirjani sekä kuntoutusjaksoja tai kuntoutusta ylipäätään koskevat blogikirjoitukseni poikkeavat paljonkin toisistaan. On kuin niillä kirjoituksillani olisi eri yleisöt. Kuntoutuspäiväkirjani ovat jopa kuivan toteavia, ulkoa opitun oloisia niin, että ne varmasti täyttävät kaikki vaaditut muodollisuudet. Nämä blogikirjoitukset taas... No, joopa joo. Mieluummin luen itsekin näitä kuin kuntoutuspäiväkirjojani.

torstai 25. maaliskuuta 2010

Toisenlainen graduahdistus

Nyt olen päässyt graduni kanssa vauhtiin! Tänään päivitin Sisällysluettelon ja kirjoitin ensimmäisen luvun eli Johdannon. Valmista tekstiä tuli yhteensä 7 sivua. Helppoahan se nyt vielä on, kun johdantoon ei tullut lähdeviittauksia. Kyllä kai se pikkuhiljaa onnistuu valmiiksi saakka.

Mieskin on antanut kirjoitusrauhan. Kun vielä olisi joku tyhjä ja siisti pöytä, jonka ääressä voisi lukea, tehdä muistiipanoja ja tarkistaa sitten lopuksi lähdeviitteet. Toinen työhuone voisi olla ihan hyvä juttu. Tälle pöydällehän ei enää mitään mahdu.

tiistai 23. maaliskuuta 2010

Harakanpesiä hakkuuaukeilla

Palailen graduni pariin, kun on kiire saada se valmiiksi kaiken suurisuisen kuuluttelun ja uhoamisen vastineeksi. Taas löytyi runo kuin graduni metaforaksi. Runo löytyi tällä kertaa tästä blogista pagistaan.blogspot.com.

Harakanpesä

Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän!

Lauri Pohjanpää



Kuntoutusjaksolla minulla oli mukanani Carolyn Ellisin autoetnografiaa käsittelevä kirja (The Ethnographic I), joka herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Minusta tuntuu, että en pysty tuottamaan mitään oikein kunnollista ja puhdasta tekstiä, vaan asialliseksi ja teorian vaatimukset täyttäväksi, analyyttiseksi tarkoitetusta tekstistä tulee minulta liian kevyttä, kun taas tunteita ja muistoja herättävästä narratiivista tulee sitten taas vastaavasti liian kuivaa ja kuolettavan tylsää. Soveltuuko oman tarinan vuodatus yhteisöviestintään? En halua, että gradustani tulisi sairauskertomus, kun se ei hyödyttäisi kuntoutuskeskuksia.

En tiedä, kun taas on hirveä paniikki ja riittämättömyyden tunne koko gradua kohtaan. Miksi en voinut tyytyä olemaan evp Humanististen tieteiden Kandidaatti?

Tämä Astrid rouva tietokone on muuten hirveän herkkähipiäinen ja "itteottonen, kun Pillin Jussin tamma" noin niin kuin oululaisen äitini sanontaa lainatakseni. Aina välillä, kun käteni osuu hänen numeronäppäimistöönsä sanat katkeavat monelle riville ja sitten on teks
issä avaraa kuin aukkohakkuussa. Hermot me
nee.

maanantai 22. maaliskuuta 2010

Kotini mun

Kuntoutusjakso on taas tältä erää ohi. Olin kotona n. klo 20:00. Matka meni hyvin ja kesti melko tarkkaan tasan 4 tuntia. Täällä ei mikään ole muuttunut ja vessanseinän reikäkin on yhä korjaamatta.

Huomenna uusin voimin kohti yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Gradun pariin palaan täydellä teholla vasta keskiviikkona. Tosin muukin opiskelu vaatii osansa viikoilla 13 ja 14. Kohtalaisen suuri, vanhanaikainen kirje- ja lehtipostipino pitäisi myös selvittää lähipäivinä.

Kuntoutuksessa oli hyvä, mutta nyt on aika ja voimaa elää taas, normaalia, omaa elämää.

Vaikka sielu on vielä matkalla ja laukut purkamatta, mieli helisee Eino Leinoa

Nyt tulkaa te murheet ja vastukset,
niin saatte te vasten suuta!
Nyt raudasta mulla on jänteret,
nyt luuni on yhtä luuta.

perjantai 19. maaliskuuta 2010

Ei aina voi onnistua (ei edes joka kerta)

Luontokuntoutus oli iso pettymys. Kyllähän sitä kakarana oli jännää mennä eväiden kanssa "retkelle" ison kiven taakse tai, niin kuin minä kaadetun keinutuolin alle tai veljien kerrossänkyyn, josta äiti oli tehnyt teltan.

Mutta vastaavan tyylinen retki täällä - voi herrajjestas ja anna mun kaikki kestää. Luontokuntoutus on Pääskynpesän tähtituote meille kuntoutujille. Sen mukaan Pääskynpesä on profiloitunut, mutta nyt profiili sukelsi pahemman kerran. Tosin nyt on talvi, ja kylmä, ja henkilökuntapula, mutta eikö nyt jotakin muuta kuin takapihan rantakota? Minä sitäpaitsi inhoan makkaraa.

Taitaa rullatuolin norsu olla tulossa 2-vuotiaan uhmaikään, kun näin urputtaa.

Olen siis kirjoittanut kaksi vuotta tätä blogia. Onnea minulle!

tiistai 16. maaliskuuta 2010

Kuntoutuskuulumisia

Kirjoitan nyt blogipäivityksen tällä Pääskynpesän asiakkaiden käytössä olevalla tietokoneella. Kuntoutusjakso on täällä sujunut tähän saakka ihan kivasti (siis ilman "hipsuja") ja, uskoakseni sujuu niin ihan jakson loppuun saakka. Olkapää alkaa jo olla parempi. Muutenkin on hyvä olo. Parempi kuin viime kerralla - elokuussa.

Iltaisin olen lukenut mukaan ottamaani metodikirjaa ja mielessäni on monia graduun liittyviä ajatuksia, jotka pitää testata yhdessä Kajan kanssa. Gradulaskuria en uskalla katsoa, mutta tiedän että aikaa on jo liian vähän.

Torstaina on taas luontokuntoutus. Saa nähdä, minkälainen se on. Suolle ei tähän aikaan vuodesta pääse. Tuskin pääsee pilkillekään, vaikka mieli tekisi. Kunpa se luontokuntoutus olisi jotakin unohtumatonta!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2010

Pako teknologiasta eli retki ikivanhoihin

Huomenna lähden Ilomantsiin. Joten tämä blogikirjoitus saattaa jäädä viimeiseksi kirjoitukseksi yli kahteen viikkoon. En nimittäin ota mukaani kumpaakaan tietokonettani, vaan aion paastota tietokoneista ja sosiaalisista medioista, joihin blogitkin lasketaan kuuluviksi. Näin teen, vaikka gradunohjaajani Kaja vaatii jo tuloksia, enkä ole uskaltanut vilkaistakaan tuohon aikalaskuriin. Kyllähän sitä toki voisi jättää nettipiuhat ja -mokkulat kotiinkin... Facebookissa notkuminen veisi kuitenkin suurimman osan tuottavasta tietokoneajasta niin, ettei se mitään hyödyttäsi. Olkoon siis koko tietokone ja bittiavaruus. Otan mukaani englanninkielisen metodologiakirjan ja keskityn sen lukemiseen. Tai siis ainakin aikomukseni on vakaa, mutta pelkään tuntevani itseni tässäkin asiassa.

Tänään tein jotain ihan muuta ja jotain yllättävän spontaania. Olin Palokan pelimannitalossa järjestetyssä kalevalaisessa juhlassa. Juhlan ohjelmassa oli kanteleen soittoa sekä Pekka Kivikkään pitämä, vaikuttava, kalliomaalausesitelmä. Tunnen oppineeni tänään hyvin paljon.

Kalevalaisessa juhlassa oli tietenkin myös kalevalaista runonlausuntaa, joka jälkeen päin aiheutti minulle mieleisen yllätyksen. Lausuja oli nimittäin opettanut minulle peruskoulun yläasteella kauppaoppia. Olin kuulemma saanut luokan parhaimman koenumeron jostakin kokeesta. Niinhän se on, ettei apina tunne ketään, mutta apinan tuntevat kaikki.

Minähän nautin koko olemuksellani sekä kantelemusiikista että kalliomaalauksista. Nyt on hyvä mieli pitkäksi aikaa, kun tuli lähdettyä. Tänään otin taas esteettistä kuntoutusta ja huomenna alkaa se virallinen lääkinnällinen ja psyko-fyysis-sosiaalinen "oikea" Kelan tarjoama kuntoutus.

torstai 4. maaliskuuta 2010

Tuumasta toimeen ennen kuntoutusjaksoa

Palautin eilen sen roikkuneen esseen, ja nyt on sitten aika korjata gradustani tähän saakka tehdyt virheet sekä palauttaa mieleen, mitä oikeastaan olenkaan tutkimassa ja tekemässä. Se on viime kuukausien aikana päässyt aika tehokkaasti unohtumaan. Vielähän tässä on kolme päivää aikaa opetella ennen kuin lähden Pääskynpesään kuntoutukseen.

Vaikka tässä tuleekin kiire gradun kanssa, olen päättänyt ottaa tietokoneista kahden viikon ajaksi täydellisen paaston. En siis ota mukaani tietokoneitani en Amaliaa enkä Astridia. Kuntoutusjakso on siis olkapään parantamisen aikaa, että saan sen gradun edes jotenkin kirjoitettua.

Olkapääni (se ainoa toimiva palloniveleni) on siis taas kipeä, enkä tiedä, mikä sen on taas ärsyttänyt. Jos se ei Pääskynpesässä parane, hakeudun vaikka OMT-fysioterapiaan.

Epäilen sinne joutuvanikin, koska en usko enää laitoskuntoutusjaksoihin. Sorry vaan.

lauantai 20. helmikuuta 2010

Liian paljon liikkuvia osia

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitus tällä uudella tietokoneella, jonka ostin torstaina. Onneksi Internet Explorer toimii uudessakin tietokoneessa kuten vanhassakin. Uudessa käyttöjärjestelmässä ja sen opettelussa onkin sitten ollut oikein kunnolla miettimistä, kun mikään ei tunnu toimivan totutulla tavalla eikä mikään asia löydy entisellä logiikalla. Kaikkea pitää etsiä melkein "kissojen ja koiran kanssa".

Siis minähän en mitenkään erityisesti rakasta koneita tai teknologiaa. Voin kuitenkin nostaa omaa nokkaani, kun sain tulostimen ajureineen asennettua ilman, että kysyin apua mieheltäni. Se on melkoinen saavutus täystumpelohumanistilta.

"kerta kaikkiaan:
koneella on koneen tahti
.", sanoo Kirsi Kunnas lastenrunossaan Herra Pii Poo, ja niin se on.

Tämän uuden tietokoneen kutsumanimeksi tuli Astrid, ja juhlimme sen kotiintuloa laskiaispullilla. (Kerrottakoon siis, että meidän kaikilla tietokoneillamme on nimet.) Kunhan ensin löydän tästä kaikki tarvittavat ohjelmat ja opin niitä käyttämään, jatkan kesken olevaa graduani. Onneksi on se yksi roikkuva essee.

Aikaa on enää 70 päivää. Tulee kiire.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Mayday, mayday, mayday!

Tänään minulle määrättiin viimeinen määräaika, johon mennessä gradu on jätettävä esitarkastuksen esitarkastukseen. Vappu - tuo ylioppilaiden juhlapäivä - sai siis uuden konkreettisen merkityksen. Koska kuulun perseelle potkittavaan ihmistyyppiin, on tuo asetettu tiukka määräaika minulle hyväksi. Gradun valmistumista kannustamaan asensin blogiini aikalaskurin, jonka asentamisessa tietysti tumpeloin.

Hetken tunsinkin jo innostusta tutkia, pohtia ja kirjoittaa kunnes tämä armas Asseri tietokoneeni tai Microsoft Office word menivät epäkuntoon. En siis saa graduohjaajalleni, Kajalle, tänään lupaamaani viittä kirjoitussivua. Ongelma tuli, kun olin muokkaamassa kahdesta jo melkein valmiiksi kirjoitetusta luvusta uutta lukua. Välitallennukset onnistuivat hyvin, mutta tehdessäni viimeistä tallennusta sain ilmoituksen, ettei tiedostoa voi tallentaa, jonka jälkeen tallennettavasta tiedostosta hävisi teksti lähes kokonaan. Se, mikä jäi jäljelle olikin sitten jotakin kummallista vinkuraa tai noin 40 tyhjää sivua. Jo toisen kerran minulle kävi näin ja edelliselläkin kerralla kyseessä oli opiskeluun liittyvä tehtävä. Sekin tehtävä roikkuu tällä hetkellä. EN TYKKÄÄ!

Miksiköhän muuten tietokoneet eivät koskaan mene epäkuntoon silloin, kun pelaa pasianssia, tai jotakin muuta turhanpäiväistä peliä tai kuluttaa aikaa facebookissa? Eipä sekään paljoa haittaisi, jos laite menisi epäkuntoon blogia kirjoittaessa. Tuskinpa tänne mitään tärkeää tai "kuolematonta" kirjoitan. Tietysti, jos kirjoittaisin gradua blogiin ja käyttäisin blogia yhtenä autoetnografisena tutkimusmenetelmänä, niin silloin, tottakai, myös tietokone hajoaisi.

Ei auta itku markkinoilla ja akka tieltä kääntyköön. Pitää huomenna mennä tietokonekauppaan, vaikka silläkin rahalla voisi tukkia monta reikää mm. hampaissa. Nyt ei tästä vanhasta rakkineesta tule edes verkonpainoa.

torstai 4. helmikuuta 2010

Vaadin oikeutta tehdä virheitä

Lähtökohta tähän kirjoitukseen on se, ettei opiskelua avoimessa yliopistossa kaikissa kunnissa katsota tarpeeksi todelliseksi, jos olet sinne ominpäin hakeutunut. Tilanne "ottaa koteloon", vaikka se ei kosketakaan minua omakohtaisesti juuri nyt.

Olisin halunnut otsikoida tämän blogikirjoituksen latinankielisellä fraasilla, jonka suomennos olisi ollut "Erehtyminen on inhimillistä, mutta se ei kuulu vammaisille". En löytänyt netistä latinan sanakirjaa enkä siten myöskään termille "vammaisuus" latinankielistä vastinetta. Tämä selittely olkoon prologi eli esipuhe tälle kirjoitukselle.

Minulla on ollut onni elää sellaistakin aikaa, että kaikkeen ei ole tarvinnut tehdä jotakin virallista kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Onneksi näin, koska nykyajan Suomessa elämäni ei olisi ollut näin rikasta. Omat päähänpistot ovat antaneet elämälleni sen tärkeimmät ja rikkaimmat suuntaviitat.

"Järkevät" päätökset ovat tulleet pitkälti toisilta henkilöiltä esimerkiksi vanhemmilta ja opettajilta, eivätkä ne, kaikella kunnioituksella sanottuna, ole aina olleet itselleni tarpeeksi innostavia kestääkseen toivottuun päämäärään saakka. Lukioaika oli tylsää samoin kauppaopisto, joista valmistuin vain vanhemmilleni ja opettajilleni.

Sitävastoin sellaiset omalla sydämellä tehdyt päätökset kuten opiskelu Viittakivessä, kuvataiteen opiskelu Kuopiossa, osallistuminen kansainvälisille vapaaehtoisille työleireille tai hakeutuminen erityisarvosanan suoritusoikeuden turvin opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon ovat - tilapäisistä vaikeuksista huolimatta - osoittautuneet kestäviksi investoinneiksi oman elämäni pankkiin.

Nykyään kaiken täytyy olla ennalta virallisesti tarkasti suunniteltua ja päämäärään johtavaa. Vammaisen pitää hakea viranomaisten puoltoa tai hyväksyntää kaikkeen toimintaan, vaikka esimerkiksi vammaispalvelujen tarve ei muuttuisi arkitilanteeseen verrattuna mihinkään suuntaan. Eri viranomaiset elävät vammaisen ihmisen elämää sen mukaan, miten vähän kustannuksia siitä yhteiskunnalle aiheutuu.

Nykyään on vaikea saada edes kokeilla mitään vain sillä "taviksille" normaalilla ajatuksella, että Tuo voisi olla kivaa. Katsotaanpa onnistuuko se!. Nyt kaikki tasapäistetään. Kas, kun kaikilla täytyy mennä yhtä huonosti! Vaadin vammaisille oikeutta elää oma elämäänsä, tehdä siinä virheitä ja vastuuta kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset.

Päässäni soi (taas) Paloheimon Lampaanpolska ja kintut köysissä katson kaihoisasti veräjää.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Helmikuu alkaa nuhassa

Helmikuu on heilahtanut menolleen. Eilen sain uuden pyörätuolin kokeiltavakseni. Se tuntuu omalta jo nyt toisena kokeilupäivänä. Joten huomenna ilmoitan pitäväni tämän. Olisi ihan kiva, jos selkä- ja olkapääongelmani helpottuisivat sopivalla pyörätuolilla.

Minulla on taas flunssa, jonka ei nyt pitäisi johtua surullisista tai onnettomista ajatuksista. Taisin vaan eilen kylmettyä, kun odotin invataksia terveysaseman tuulikaapissa. Itseäni ei pieni lenssu haittaa, mutta puolison kannalta tämä tuli nyt huonoon aikaan. Olkoon "Korkeemmas käres", ettei tämä tarttuisi Kariin kun hän on vielä toipumassa. Muuten tämä tavallinen arki tuntuu oikein hyvältä.

Lopetankin tämän blogimerkinnän Eila Kivik´ahon runoon. Siinä on kaikki oleellinen jo valmiina.

MUUAN ISÄMEITÄ

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaik`et koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

EILA KIVIK´AHO

torstai 28. tammikuuta 2010

Grrärrfh! Sähköpostillani on jotakin minua vastaan.

Voi että, kun minä vihaan tietokoneita, kännyköitä (etenkin ns. älypuhelimia) ja kaikkia muitakin vempaimia. Tänään olen vihannut aivan erityisesti sähköpostia ja sähköpostipalvelimia. Outlook Express on ämpylöinyt koko viikon. Se on siis kieltäytynyt toimimasta. Lisäksi se on ikäänkuin houkutellut mukaansa yliopiston webmail-sähköpostin ja, kun yritin luoda itselleni toista sähköpostia, myös Gmailin.

Gmail on nyt kaikkein innokkaimpana minua vastaan. Olen siis yrittänyt luoda itselleni uutta sähköpostitiliä, mutta toistuvasti saan vastaukseksi:
Antamasi koodi ei läpäissyt vahvistusta.
Tehtyäni vikailmoituksen sain lukea vastausilmoituksen, jossa minua kehoitettiin odottamaan 24 tuntia. Tarvitsisin toimivan sähköpostin nyt. Minulla menee kohta hermot!

Sähköpostia ei voi korjata vanhalla tavalla - eli lyömällä nyrkillä. Tietokoneella olisi aihetta loukkaantua minuun bitillisesti, jos sen herkkiä virtapiirejä syyttä pahoinpitelisin.

Voi äly! No, se tästä enää puuttuisi, että nostolaite tilttaisi tai pyörätuoli hajoaisi kappaleiksi. Vessan seinässä on jo reikä!

maanantai 25. tammikuuta 2010

Systeemiteoriaa henkilökohtaisesti

Tänään tuntui tosi hyvältä olla luennolla. Nähtävästi kaikki tämä Karin infarktista ja avustajista aiheutunut stressi sekä pitkä kotona ja sisälläolo on ollut minulle hieman liikaa, kun luennolle pääsyä suorastaan odotin. Odotus kannatti. Niklas Luhmannin systeemiteoria upposi Kajan opettamana kuin kuuma veitsi voihin ja jos jonkun asian sillä tavalla oppii, sen myös muistaa koko loppuikänsä.

Jos ymmärsin ja muistan oikein, organisaatiota ja kehoa voidaan verrata toisiinsa. Muutokset on helpommin hyväksyttävissä, jos muutostarve ja oivallus muutoksen tarpeeseen lähtee henkilöstä tai organisaatiosta itsestään, kuin mikäli sen sanelee joku ulkoinen taho. Avainsana on myös muutoksen perustelu.

Miten sitten tämä kaikki on sovellettavissa minun elämääni? Päätöksenteko-oikeus ja -valta on pidettävä itsellä tai otettava takaisin itselle. Väliaikaisesti kohonnut fyysisen avun tarve ei minun kohdallani merkitse tajunnan tason tai henkisen suorituskyvyn alenemista. Olen vieläkin oikeustoimikelpoinen enkä tarvitse edunvalvojaa. Minulla on oikeus myös erehtyä ja tehdä omalla elämälläni vaikka virheitä, jos en niillä vahingoita puolisoani tai muita lähimmäisiä.

Toisaalta, jos itse näen elämässäni jonkin muutostarpeen, joka on mahdollista toteuttaa, tai päädyn harkinnan jälkeen minulle ehdotetun muutoksen kannalle, voin suostuakin muutokseen. Voihan nimittäin olla, että viisautta on jossakin muuallakin kuin minun päässäni.

Tilasin itselleni tuon Luhmannin kirjan, jotta voin tarkistaa vajavaisen ymmärrykseni oikeellisuuden. :D

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Torstai antaa luvan toivoa

Torstai antaa luvan toivoa, koska Kari pääsee huomenna kotiin sairaalasta. Kylläpä arkinen elämä on ihanaa!

Avustajan kanssa pakkasimme Karille valmiiksi kotiintulovaatteet, jotka toinen avustaja vie hänelle tänä iltana. Kyllähän se elämä nyt muuttuu, mutta takaisin saatu elämä on kaikissa muutoksissaankin arvokasta.

Karin kotiseudulta on lähtöisin eräs Siionin virsi, johon voin täysillä yhtyä.

Hän vaikka on näin pyhä, suuri,
ja valtias taivaan ja maan,
ei hylkää hän lastansa halvintakaan,
vaan suojansa antaa kuin muuri.
Näin hellintä hoitoa saan.

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Miksi onnelliset päivät eivät ole uusintana elettävissä, mutta pahimmat päivät tuntuvat aina palaavan takaisin.

Minulla on vahva tunne, että olen elänyt tämän päivän joskus ennenkin. Tämäkään päivä ei ole ollut kiva eikä uudelleen elämisen arvoinen. Miksi tämä elämä on aina näin?

Lähes kymmenen vuotta sitten isälleni tehtiin sydämen ohitusleikkaus Kuopiossa, ja lähes päivälleen viisi vuotta sitten mieheni, Kari, ohitusleikattiin Kuopiossa. Tänään Kari vietiin sydänoireiden vuoksi ambulanssilla Keski-Suomen keskussairaalaan. Taas tuntuu, että pahimmat päivät olisivat samanlaisina pinnalla. Samat pelot ja samat tuskat. Onneksi on edes Noppa ja kissat turvana - vielä.

Vaikka pahinta ei tapahtuisikaan, pelkään elämämme muuttuvan. Minun on luultavasti suostuttava enemmän kodin ulkopuoliseen apuun ja suostuttava siis olemaan oikeasti se, mikä olen - vammainen ja heikko. Minun mieleni ei vain ole muutokselle suostuvainen. Saisinpa edes aikaa sopeutua.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Pitäähän nyt meidän Nopalla olla kunnon peti

Oikeastaan tästä olisi pitänyt kirjoittaa jo toissapäivänä, mutta seurataan nyt sanontaa "Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan". Eikä asia vieläkään ole kovin vanha.

Koira tulee illalla kotiin. Kun se kiertyy paikalleen ja nukahtaa, alkaa sen sydänlämpö levitä huoneisiin.
(Risto Rasa 1971)


Keskiviikkona tammikuun 13. päivänä Noppa sai uuden pedin. Nopan koirakavereilla Petäjävedellä oli oikein pehmeät ja isot tyynyt, joihin Noppa ihastui täysin ollessamme uutenavuotena veljeni luona vierailulla. Hetihän Noppa oli Romin, Irenen ja Saran pedissä nukkumassa.

Noppa kyllä tietää, miten äiskä kiedotaan häntäkarvoihin ja niinpä sitten muutaman päivän päästä Nopalle tilattiin oma peti. Äiskän vaan piti taas olla oma ihtensä ja tilata vähän erilainen, vaikka saman kokoinen ja saman hintainen. Eihän nyt ison jätkäkoiran pedissä mitään koiranpennun kuvia sentään. Karhuja ja hirviä niiden kuvien pitää olla ja värien pitää olla punaista, mustaa ja valkoista, että on sotilaallisen näköistä. Muutenhan nauraisi naurismaan aidatkin, jos niitä täällä taajama-alueella olisi. Mutta kyllä nyt kelpaa. Katsokaa vaikka!

torstai 7. tammikuuta 2010

"Tavoittelemasi henkilön VASTAAJA ON TÄYNNÄ. Soita uudelleen myöhemmin."

Eli vammaisen valitusvirsi opus 2

Joulu loppui eilen loppiaiseen ja arki alkoi virallisesti tänään. En saanutkaan mitään pehmeätä laskua, kun tänään soitin Jyväskylän vammaispalveluihin saadakseni minulle kuuluvat opiskelumatkat. Soittaessani sosiaalityöntekijälle tuli vastaukseksi vain tuo otsikossa siteerattu tiedotus.

Divide et impera eli Hajoita ja hallitse taitaa olla Jyväskylän vammaispalvelukeskuksen harjoittama tapa hoitaa asioita. Olen huomannut, että täällä jopa yhden henkilön hakemat vammaispalvelut on hajautettu usealle työntekijälle yhden päättäessä yhdestä, toisen toisesta ja useinkin kolmannen kolmannesta asiasta.

Sitten vielä puhutaan, että Jyväskylän kaupungilla on suuret velat ja säästää pitäisi. Säästöt otetaan huonontamalla vammaispalveluja, vaikka toimintojen järkeistäminen olisi minun mielestäni parempi ja kustannustaloudellisempi säästämistapa. Tietysti minä olen vain vammainen ja - entisen valtiovarainministerin sanoin - menoautomaatti.

Olen huolissani myös Jyväskylän maineesta, vaikka ketään virkailijaa ei tunnu kiinnostavankaan, miten otsikon mukainen viesti kertoo kaupungin palveluhalukkuudesta. Kaikkea ei voi eikä saa kertoa suoraan esimerkiksi muille vammaisille. Onneksi nykyään ovat nämä sosiaaliset mediat blogi ja Facebook henkireikänä. Niin kauan kuin kirjoituksissa ei sorruta kunnianloukkauksiin, näissä voi purkaa mielipahaansa.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks

Te kai luulitte, että minä en valita tänä vuonna mistään. Valitettavasti te erehdyitte. Ei hyvin ala tämä vuosi 2010. En siteeraa Eino Leinoa tuon enempää.

Jos teillä on perstuntumakokemusta kuntaliitoksista, tiedätte kuntaliitoksen ensimmäisen vuoden olevan pitkän kuherruskuukauden. Sitten rysähtää! Ainakin, jos joutuu käyttämään kunnan sosiaalipalveluja. Palvelujen järjestämisessä muodollisuus ajaa helposti järkevyyden ohi ja joskus kokonaisnäkemys on asiasta päättävillä virkailijoilla sumussa.

Minulla poksahti henkilökohtainen apu tämän vuoden alussa. Kyse ei ole siitä, ettenkö minä sitä saa. Ei. Saan kyllä hakemani määrän, mutta en siten järjestettynä kuin olisin halunnut. Se tietää taistelua. Onneksi on kaksi kuukautta aikaa ja hyvät taustatukivoimat. Luojan kiitos. Niin kauan, kuin ei ole välitöntä hengenvaaraa, ei ole myöskään mitään isompaa hätää.

Olen kuitenkin luottavainen. Joskus vain olisi helpompaa olla samanlainen (ja helppo) kuin kaikki muut. Vaan kuka sitä väittää, että elämän pitää olla helppoa? Onhan kukittu kerta ja kaktuksen kukkahan se vasta kaunis onkin.

No, nythän tähän tuli kaksi runoviitettä.

PS Eläke ei noussut. Olen pettynyt.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Jo yksi päivä kulunut vuodesta 2010

Taas on kirjoitettava uusi vuosiluku, jonka numeroita on haeskeltava ympäri näppämistöä. Mahtaa joku kellokalle mitata kohta senkin, kuinka paljon enemmän vuosiluku 2010 kuluttaa aikaa verrattuna vuosilukuun 2009. No siinähän sitä saa aikaa kulumaan.

Kirjoitusten taso ei ole parantunut vuosikymmenen vaihtuessa.

Ei. En aio tehdä uudenvuodenlupauksia, vaikka -isi lista onkin pitkä. PitäISI laihduttaa, pitäISI opiskella ja pitäISI tehdä gradu, pitäISI olla ystävällisempi, pitäISI päivittää tätä ja sukututkimusblogia ja ehkä kirjoittaa blogia myös englanniksi. Ennen kaikkea pitäisi pitää parempaa huolta itsestään, muista ihmisistä ja tavaroistaan.

Vuoden 2010 alkurunoksi valitsen Oiva Paloheimon Lampaanpolskan kokoelmasta Elopeltojen yli vuodelta 1943

Lampaanpolska

Mustana lampaana maailman
elämän tarhassa taaperran,
sarvet sairaina pusken pään
pahuksen suureen veräjään.

Typeryyden muori mun keritsee,
kinttuni köyttää ja kiroilee,
pistää kylkiin ja - piruvie,
pässin viimeiset villat vie.

Kilikilikello on kaulassain,
etten mä hukkaan joutuisi vain,
etten mä vimmalla pässin pään
syöksyisi avaraan elämään.

Kilikilikelloa kuuluvaa
muorini tarkkaa kauempaa,
villoja kahmii ja puntaroi.
Kilikilikelloni tarhassa soi.

Kerranpa vielä mä tempun teen:
täräytän veräjäni levälleen,
vilistelen rannalle pakanamaan
pakanoita villoilla naurattamaan.