Muistokirjoitus käyttäjätunnukselle

Kun viime kesänä päätin lopettaa opiskeluni yliopistossa, enkä ilmoittautunut tälle lukuvuodelle opiskelijaksi, menetin ison osan omasta identiteetistäni. En voi enää sanoa itseäni opiskelijaksi. Koska opiskelu - iästä riippumatta - kuuluu nuoruuteen, olen minä nyt siis oikeasti vanha.

Yliopiston oven sulkeutuminen todellistuu torstaina, kun yliopiston sähköpostiosoitteeni ja käyttäjätunnukseni poistetaan käytöstä. Kummallista, miten johonkin merkkijonoon voi kiintyä. Eihän sähköpostiosoite ole edes olemassa missään muualla kuin virtuaalisuudessa. Kuitenkin minulla on nyt ihan oikeasti vähän surullinen olo. Kyllähän jyu sitäpaitsi näyttää komeammalta kuin gmail. Gmaileja mahtuu 13 tusinaan, mutta on vain yksi jyu.

Yliopiston sähköpostiosoitteeni oli minun ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Se oli enemmän kuin pelkästään sähköpostiosoite, koska siihen tullut yksi lyhyt sähköpostiviesti avasi minulle monta uutta mahdollisuutta. Tuossa kohta 15 vuotta sitten tulleessa sähköpostiviestissä Koikkalaisen Riitta ehdotti minulle ehdokkaaksi asettautumista JYY:n edustajistovaaleissa. JYY:n hallituksesta ja myöhemmistä JYY:n luottamustoimista tulleet kokemukset ovat taas osaltaan muovanneet tätä minun nykyistä minuuttani esimerkiksi politiikassa. Pitäisi kai sanoa, että ilman ensimmäistä sähköpostia minulla ei olisi näin montaa kaveria, tuttavaa tai kontaktia kuin minulla on nyt.

Kiitos ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Sinä palvelit hyvin, etkä juurikaan sortunut turhuuteen. Sinä et koskaan haukkunut etkä panetellut, missä suhteessa olit paljon parempi kuin käyttäjäsi. Lepää rauhassa.

Käyttäjätunnuksen poistumisesta on koitumassa minulle ainakin yksi todellinen ongelmakin. Jostakin syystä gmail-sähköpostiosoitteeni ei käy blogieni sähköpostiosoitteeksi, enkä täydellisenä tietotekniikan tumpelona tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa blogini lakkaavat torstaina olemasta. Toivottavasti joku tämän blogin lukija, joka paremmin osaa tietotekniikkaa, osaisi minua tässä pulmassa neuvoa,

Ukin tuoli ja parkettipöytä

Minua on tänä syksynä puraissut "sisustuskärpänen", joka on ulkonäöltään aika vanhanaikainen. Olen verhoiluttanut ukkini vanhan nojatuolin. Ukki oli ostanut tuolin joskus 1940-luvulla ja siinä oli ennen verhoilua jäljellä vielä alkuperäiset kankaat ja jouset. Nyt tuoli on melkein kuin uusi. Vain pienet naarmut sen jaloissa kertovat, että se on ollut minulla jo kymmenen vuotta.

Muistan, miten minulta hajosi eräs "kevytnojatuoli", ja kuinka silloinkin vähävaraisena soitin isälleni ja kysyin, oliko Koivulan vintillä vielä ukin iso, harmaa, nojatuoli, ja voisinko saada sen itselleni. Muutaman tunnin päästä isä soittikin ovikelloamme ja hänellä oli tuo nojatuoli mukanaan. Vaikka yritinkin suojata tuota nojatuolia erilaisilla peitteillä, löysivät kissani Neko sekä myöhemmin Ossi ja Ilo tiensä aina peittojen alle. Ukin tuoli oli niiden mielestä varmasti maailman paras raapimapuu. Tuolissa oli kissojeni jäljiltä ainakin kaksi reikää etureunassa ja selkänojan oikea takasauma oli revennyt pitkältä matkalta. Suojapeitteestä sen sijaan oli katkennut vain pari kiinnitysnauhaa.



Noin kuukausi sitten silmäilin paikallista ilmaisjakelulehteä ja löysin sieltä samantyylisen tuolin kuvan erään verhoiluliikkeen ilmoituksesta. Tuo tikkakoskella oleva verhoiluliike on nimeltään Runotuoli. Soitin sinne ja sovimme kotikäynnistä. Sekä ukki että isä siellä pilven reunalla varmaan tykkäävät, että annoin tuolin Tikkakoskella asuvalle yrittäjälle tehtäväksi. Varmasti oli oma tarkoituksensa, kun en verhoiluttanut aikaisemmin tuota nojatuolia.


Toisena sisustuskärpäsen puremajälkenä minulla on uusi kirjoituspöytä. Tai no, uusi ja uusi, miten senkin nyt ottaa, kun pöydän kansi on tehty vanhoista parkettilaudoista kaikkine kulumineen ja koiran kynnenjälkineen. Juuri noissa laudoissa on kuitenkin tämän pöydän "sielu". Minä tiedän aika tarkasti, missä kohtaa Koivulan lattiassa nuo laudat olivat. Katsoin melken vierestä, kun isä naulasi parkettia Koivulan olohuoneeseen vuonna 1983.

Kun Koivulan nykyiset omistajat sitten purkivat olohuoneen parkettia, pyysin muutamaa parkettilautaa muistoksi. Sainkin lautoja enemmän kuin yhtä pannunalustaa varten. Joten otin yhteyttä erääseen artesaaniin, jonka tunsin ennestään ja jonka töistä olin nähnyt kuvia, ja kysyin, mitä muuta kuin lattiapinnoitusta parketista voi tehdä. Päätin teettää kirjoituspöydän, koska vanha kirjoituspöytäni oli ollut jo pitkään hajoamaisillaan. Olin etsinyt uutta kirjoitus- tai ATK-pöytää sekä toimistokalusteliikkeistä että antiikkikaupoista, mutta en löytänyt mielestäni sopivaa tai kaunista. (Sen vuoksi kävin jopa vähän mieheni hermoille.) Hyvä oli, ettei löytynyt. Nyt sain takuulla uniikin ja hyvin tehdyn kirjoituspöydän, jonka kanteen pyysin veistämään ristin siunaamaan tekemisiäni. Tämän pöydän ääressä on hyvä kirjoittaa blogia ja ehkä vielä joskus jotakin muutakin. Kukapa sen tietää? ;)

Tietoteknistä taistelua ja muita syksyajatuksia

Minulla on vaikeuksia aloittaa tämä blogipäivitys positiivisesti, mutta ehkäpä tämän päivityksen päätteeksi olen jo plussan puolella.

Lukijani, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka täydellisen tumpelo olen kaikessa tietotekniikkaan vähänkin liittyvissä asioissa. Viime päivät ovat olleetkin minulle melkein sietämättömiä, koska Facebook otti käyttöön suuren uudistuksen "Uutisnauhan". Minä tunnustauduin heti uutisnauhan vihaajaksi. Tuo Facebookin uutisnauhauudistus sitten veikin minut tietotekniikan loppumattomalle suolle tänne erilaisten selainten ja Facebookin kanssa kilpailevien sosiaalisten medioiden sekaan.

No, minäpä vaihdoin selainohjelmani Mozilla Firefoxiksi ja nyt olen Facebookin lisäksi Google+ -käyttäjä. Selvisinpä asennuksesta vielä verrattain vähillä ärräpäillä, enkä edes yhtään karjunut miehelleni, joka varmaankin aivan aiheesta mittasi minulta kuumeen. ;) Normaalioloissa tällaisten taistelujen jälkeen katsoisin ansainneeni lasillisen vanhan vammaisen portviiniä eli Old Invalid Portia, mutta nyt juuri päättyneen antilooppikuurin vuoksí joudun tyytymään makeisiin.

Kohta saapuu lokakuu. Siitä huolimatta minulla on vieläkin onnellinen olo, koska minulla ei ole enää opiskelustressiä. En vaihtaisi tätä syksyä viime syksyyn, vaikka timanttisormus onkin nyt vähän "ansiottomasti" sormessani. Oloni on kuin kruunusta luopuneella Miss Suomella.

Kivi sykkii elämää

Minun kalenterini ei ole tänä syksynä tyhjä. Luottamustoimieni lisäksi syksyyni kuuluu taiteellisia harrastuksia. Olen ensi viikolla menossa kansalaisopistoon kokeilemaan teatteriryhmässä näyttelemistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus pääsisin ésittämään esimerkiksi siirtolohkareen vaativaa luonneroolia. :) Minua hiukan jännittää, miten muu ryhmä ja ohjaaja suhtautuvat minuun, ajattelevatko he ehkä, että muuten hyvä mutta mikä tuo on. Eli pelkään vetäväni roolia ilman näytelmääkin. Onneksi saan tuon teatteriryhmän ensimmäisen kerran pelkästään kokeilla ja tunnustella omaa olotilaani.

En ole koskaan harrastanut näyttelemistä. Melkein kaikissa koulun juhlissa jouduin esiintymään, vaikka en olisi halunnut. Tähän teatteriryhmään ilmoittauduin kuitenkin täysin omasta tahdostani. Olen siis päättänyt rikkoa rajojani oikein isolla lekalla ja uudistua oikein kunnolla, kun nyt olen uudistumaan ryhtynyt. Saa nähdä, menenkö koskaan uudistumisessani niin pitkälle että jonkin tanssiharrastuksen aloittaisin. Minusta ei ehkä ole niin suuriin muutoksiin.

Jotakin vanhaa sentään säilyy ja jotakin vanhaa tulee takaisinkin. Minä jatkan sukututkimusta ja aloitan maalausharrastukseni uudestaan. Tuossa maalauksessa olen suorastaan utelias näkemään, miten nämä kuluneet malaamattomat vuodet ovat kuvalliseen ilmaisuuni vaikuttaneet. Toivottavasti en nyt mikään puupökkelö ole.

Keräilyharrastuksesta

Sehän on varmasti kaikille lukijoilleni tuttua, että minä kerään norsuja ja pieniä maljakoita. Norsuja olen kerännyt noin viitisentoista vuotta aktiivisemmin. Norsujen tarkkaa lukumäärää en tiedä, mutta luulisin niitä olevan tällä hetkellä noin 250 - 300 kappaletta.

Vanhimman norsuni hankin jo niinkin aikaisin kuin 6.12.1988. Muistan sen ostopäivän noin tarkasti, koska opiskelin tuolloin Viittakiven opistossa ja ostin tuon norsun Helsingistä, Setlementti Kalliolasta, jossa meillä oli itsenäisyyspäivään liittyvä Viittakiven perinteinen International bazaar.


Pieniä maljakoita minulle on kertynyt vähitellen ja niitä on noin 75.

Norsujen ja pienten maljakoiden lisäksi keräsi yhteen aikaan pinssejä, joita kiinnitin musta-keltaiseen lippalakkiin. Tuo lippalakki ja siinä olevat pinssit varastettiin minulta vuonna 2001 ollessani Kaustisen festareilla. Mitäs lähdin lakki päässä?

Uusin kokoelma on alkanut muodostua rullatuoleista. Tosin niitä on minulla vasta kaksi. Rullatuoleissa minua viehätti alunperin oikeastaan se, mitä ne eivät ole. Nehän eivät ole pyörätuoleja. Nyt olen todella kiinnostunut rullatuoleista itsenään ja niistä esineinä sinänsä. Minua viehättävät myös niihin mahdollisesti liittyvät tarinat. Kuka ne on veistänyt ja kenelle? Tänään sain uuden rullatuolin. Sen pohjassa on vuosiluku 1833 ja luultavasti sen veistäneen henkilön nimikirjaimet sekä muita kirjaimia, jotka voivat olla rullatuolilla lankoja kerinneiden nimikirjaimia. Ennen omaa työtä pidettiin niin suuressa arvossa, että tekijä kirjoitti omat nimikirjaimensa sekä vuosiluvun. Eivät he varmaankaan ajatelleet meitä "hurahtajia", mutta heidän ylpeydestään on meille suurta iloa.

Siivousta

Siivosin äsken hiukan tämän blogini ulkoasua. Nyt se vastaa paremmin elämääni ja tuntuu enemmän omaltani. Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kokonaan uusi blogi ja sulkea tämä unohduksen ullakolle kaikkine itsekkäine ja epäeettisine pohdintoineen. Mutta eihän tätä ole pakko lukea kenenkään. Kiitos kuitenkin, että luet. Minä taidan olla vihainen keski-ikäinen nainen, kun en voi olla nuori, vihainen, mies.

Viime aikoina on puhuttu paljon suvaitsevaisuuden tärkeydestä ja erilaisuuden sietämisestä. Omassa elämänmuutoksessani minusta tuntuu, että on helpompi suvaita ja sietää sellaista erilaisuutta, joka on jollakin tavalla etäällä tai koskettaa jotakin tuntematonta, mutta jos joku jonka tunnen osoittautuu jotenkin erilaiseksi, vaikka se erilaisuus sinänsä olisikin aivan "vaaratontakin", niin koira heti älähtää pehmustetustakin kalikasta.

Lähinnä itseäni muistuttaakseni liitän tähän muualta internetistä löytämäni Abbedissan rukouksen.

Keski-ikäisen Rukous

Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.

Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä.

Aamen

Elämä muuttuu!

Olen tehnyt erään suuren päätöksen. Lopetan opiskeluni Jyväskylän yliopistossa. Minusta ei tule Filosofian Maisteria enkä vietä valmistujaisiani 50-vuotispäivieni yhteydessä. Suurella äänellä julkihuutamani suunnitelma ei siis toteudu. Silti mieleni on pitkään kestäneen ja harkitun päätöksentekoprosessin jälkeen rauhallinen. Uskon voivani fyysisesti paremmin tulevaisuudessa, koska stressiä on vähemmän ja voin sen määrään itse vaikuttaa.

Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto

Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.