Kivi sykkii elämää

Minun kalenterini ei ole tänä syksynä tyhjä. Luottamustoimieni lisäksi syksyyni kuuluu taiteellisia harrastuksia. Olen ensi viikolla menossa kansalaisopistoon kokeilemaan teatteriryhmässä näyttelemistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus pääsisin ésittämään esimerkiksi siirtolohkareen vaativaa luonneroolia. :) Minua hiukan jännittää, miten muu ryhmä ja ohjaaja suhtautuvat minuun, ajattelevatko he ehkä, että muuten hyvä mutta mikä tuo on. Eli pelkään vetäväni roolia ilman näytelmääkin. Onneksi saan tuon teatteriryhmän ensimmäisen kerran pelkästään kokeilla ja tunnustella omaa olotilaani.

En ole koskaan harrastanut näyttelemistä. Melkein kaikissa koulun juhlissa jouduin esiintymään, vaikka en olisi halunnut. Tähän teatteriryhmään ilmoittauduin kuitenkin täysin omasta tahdostani. Olen siis päättänyt rikkoa rajojani oikein isolla lekalla ja uudistua oikein kunnolla, kun nyt olen uudistumaan ryhtynyt. Saa nähdä, menenkö koskaan uudistumisessani niin pitkälle että jonkin tanssiharrastuksen aloittaisin. Minusta ei ehkä ole niin suuriin muutoksiin.

Jotakin vanhaa sentään säilyy ja jotakin vanhaa tulee takaisinkin. Minä jatkan sukututkimusta ja aloitan maalausharrastukseni uudestaan. Tuossa maalauksessa olen suorastaan utelias näkemään, miten nämä kuluneet malaamattomat vuodet ovat kuvalliseen ilmaisuuni vaikuttaneet. Toivottavasti en nyt mikään puupökkelö ole.

"Otteita kulttuurista"

Lainasin otsikon saman nimisestä kirjasta, jota olen tänään gradua varten lukenut. Muutkin tämän kuntoutuspäivän saavutukset liittyvät kulttuuriin ja ne ovat sitä ITEä.

Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:











ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:

Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.

Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.

Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.

Sormia syyhyttää päästä maalaamaan

Sattuipa jännä juttu, kun tänään pistin ihan huvikseni valokuvan eräästä vanhasta akvarellistani tuonne Facebookiin. Valokuva synnytti aika paljon positiivista palautetta. Maalauksestani pidettiin. Kivalta tuntuu, koska se työ on minulle itselleni hyvin merkityksellinen. Se oli aikoinaan ensimmäinen oikea akvarellini ja vieläkin se on paras koskaan tekemäni työ.

Kirjoitin muutama päivä sitten halustani ostaa vahaliidut, vaikka olenkin aivan kammottavan surkea piirtäjä. Vahaliiduilla piirtäminen veisi vesiväreillä maalaamista vähemmän tilaa ja se olisi kuitenkin värikkäämpää kuin lyijykynä tai hiilipiirustus. Sitäpaitsi sain aikanaan Kuopiossa hiilipiirustuksesta sellaisen trauman, että hiileen en koske viiden metrin seipäälläkään. No, Prismassa niitä mehiläisvahaliituja ei ainakaan ole.

Voisin mukaella Virginia Woolfia ja sanoa, että harrastaakseen kuvataiteilua nainen (siis minä) tarvitsee omaa rauhaa ja oman huoneen, jota eivät mies ja lemmikkieläimet pääse sotkemaan ja jota ei avustaja pääsisi siivoamaan. Se, että maalaamiselle olisi tällainen oma yksityinen tila johon, kaiken keskeneräisen voisi jättää silleen levälleen, on kylla samanlainen koskaan toteutumaton haave kuin iso englantilaistyylinen kirjasto, jossa olisi suuret erkkeri-ikkunat ja aasi ulkona nurmikolla.

Jollakin tavalla luovuus pitäisi kuitenkin voida vapauttaa. Sain digi-kamerani takaisin ja onneksi korjaus meni takuuseen.