Ukin tuoli ja parkettipöytä

Minua on tänä syksynä puraissut "sisustuskärpänen", joka on ulkonäöltään aika vanhanaikainen. Olen verhoiluttanut ukkini vanhan nojatuolin. Ukki oli ostanut tuolin joskus 1940-luvulla ja siinä oli ennen verhoilua jäljellä vielä alkuperäiset kankaat ja jouset. Nyt tuoli on melkein kuin uusi. Vain pienet naarmut sen jaloissa kertovat, että se on ollut minulla jo kymmenen vuotta.

Muistan, miten minulta hajosi eräs "kevytnojatuoli", ja kuinka silloinkin vähävaraisena soitin isälleni ja kysyin, oliko Koivulan vintillä vielä ukin iso, harmaa, nojatuoli, ja voisinko saada sen itselleni. Muutaman tunnin päästä isä soittikin ovikelloamme ja hänellä oli tuo nojatuoli mukanaan. Vaikka yritinkin suojata tuota nojatuolia erilaisilla peitteillä, löysivät kissani Neko sekä myöhemmin Ossi ja Ilo tiensä aina peittojen alle. Ukin tuoli oli niiden mielestä varmasti maailman paras raapimapuu. Tuolissa oli kissojeni jäljiltä ainakin kaksi reikää etureunassa ja selkänojan oikea takasauma oli revennyt pitkältä matkalta. Suojapeitteestä sen sijaan oli katkennut vain pari kiinnitysnauhaa.



Noin kuukausi sitten silmäilin paikallista ilmaisjakelulehteä ja löysin sieltä samantyylisen tuolin kuvan erään verhoiluliikkeen ilmoituksesta. Tuo tikkakoskella oleva verhoiluliike on nimeltään Runotuoli. Soitin sinne ja sovimme kotikäynnistä. Sekä ukki että isä siellä pilven reunalla varmaan tykkäävät, että annoin tuolin Tikkakoskella asuvalle yrittäjälle tehtäväksi. Varmasti oli oma tarkoituksensa, kun en verhoiluttanut aikaisemmin tuota nojatuolia.


Toisena sisustuskärpäsen puremajälkenä minulla on uusi kirjoituspöytä. Tai no, uusi ja uusi, miten senkin nyt ottaa, kun pöydän kansi on tehty vanhoista parkettilaudoista kaikkine kulumineen ja koiran kynnenjälkineen. Juuri noissa laudoissa on kuitenkin tämän pöydän "sielu". Minä tiedän aika tarkasti, missä kohtaa Koivulan lattiassa nuo laudat olivat. Katsoin melken vierestä, kun isä naulasi parkettia Koivulan olohuoneeseen vuonna 1983.

Kun Koivulan nykyiset omistajat sitten purkivat olohuoneen parkettia, pyysin muutamaa parkettilautaa muistoksi. Sainkin lautoja enemmän kuin yhtä pannunalustaa varten. Joten otin yhteyttä erääseen artesaaniin, jonka tunsin ennestään ja jonka töistä olin nähnyt kuvia, ja kysyin, mitä muuta kuin lattiapinnoitusta parketista voi tehdä. Päätin teettää kirjoituspöydän, koska vanha kirjoituspöytäni oli ollut jo pitkään hajoamaisillaan. Olin etsinyt uutta kirjoitus- tai ATK-pöytää sekä toimistokalusteliikkeistä että antiikkikaupoista, mutta en löytänyt mielestäni sopivaa tai kaunista. (Sen vuoksi kävin jopa vähän mieheni hermoille.) Hyvä oli, ettei löytynyt. Nyt sain takuulla uniikin ja hyvin tehdyn kirjoituspöydän, jonka kanteen pyysin veistämään ristin siunaamaan tekemisiäni. Tämän pöydän ääressä on hyvä kirjoittaa blogia ja ehkä vielä joskus jotakin muutakin. Kukapa sen tietää? ;)

Vaalin äänioikeuttani

Eduskuntavaalit lähestyvät ja ennakkoäänestyspäivät ovat parhaillaan menossa. Me kävimme tänään äänestämässä, koska olen vaalien varsinaisena äänestyspäivänä taas vaalilautakunnassa. Äänestäminen teki minut jopa onnelliseksi. Käytinhän taas oikeuttani äänestää. Minä itse tein äänestyspäätökseni samoin kuin itse valitsin sellaisen ehdokkaan, jonka uskon parhaiten edistävän minun itselleni tärkeiksi kokemiani asioita.

Muistan aloittaneeni äänestäjän urani varsin korkealta. Ensimmäiset vaalit, joissa äänestin olivat presidentin valitsijamiesvaalit vuonna 1982. Kävin silloin vanhempieni kanssa äänestämässä Tikkakosken Luonetjärven koululla. Taisi se äänestäminen silloin vähän jännittää varsinkin, kun isä hieman pelotteli että "mitäpä sitten sanot, jos ne sanovatkin että 'ei anneta'?". No onneksi kuului "annetaan".

Onpa äänestäminen lähes kolmessakymmenessä vuodessa jonkin verran muuttunut, kun enää ei sanota äänestäjälle "annetaan" tai "ei anneta". Nyt saa vaalilautakunnassa jopa hymyillä äänestäjille, mikä ei menneinä vuosikymmeninä tainnut tulla kuuloonkaan. Tosin on vaalipäivässä vieläkin jokin hyvin juhlallinen ja vakava pohjavire. Niin kuuluu tietysti ollakin.

Äänestäminen on hyvin suurta, joskin hetkellistä, vallan käyttöä. Ehdokkaan koko tulevaisuus riippuu ainakin pienen hetken äänestäjän äänestyspäätöksestä. Tähän liittyy myös suuri vastuu. Minun on äänestäjänä jokaisissa vaaleissa pystyttävä tekemään sellainen äänestyspäätös, jota minun ei myöhemmin tarvitse katua. Uskon, että taas tänään tein juuri oikean päätöksen.

Navigare necesse est - vivere non est necesse!

Tänään olen lähdössä Tallinnaan suuntautuvalle risteilylle. Edellisestä matkasta onkin kulunut jo melkein seitsemän vuotta. Pidän laivamatkoista ja merellä olosta, vaikka laivojen invahytit eivät olekaan mitään tilaihmeitä. Tulevassa laivamatkassa minua jännittää, mahtuuko invahytin vessaan nostolaitteella, ja mahtuvatko ovet aukeamaan.

Ystäväni Johanna aloitti uuden blogin, jossa hän kirjoittaa lapsuutensa elämyksistään. Sen innoittamana muistelen tässä nyt elämäni ensimmäistä laivamatkaa Ruotsiin.

Pääsin Ruotsin matkalle yhdessä isäni ja tätini kanssa, kun heidän veljensä täytti 50 vuotta. Sekin matka tehtiin näin kevättalvella. Laivan reelingin yli oli hauska katsella ohi menevää jäämassaa. Mutta ennen kuin pääsimme laivaan oli selvitettävä, miten minä kätevimmin pääsen laivaan. Satamamiehen tiedusteltua ruotsiksi isältänä puhuiko tämä ruotsia, isäni vastasi "ekstra liten". Siitä saimme matkan ensimmäisen vitsin. Tuolla matkalla pyörätuolini runko halkesi kahtia. En jaksa muistaa, miten pyörätuolini väliaikainen korjaus tehtiin laivassa, mutta kyllähän setäni, joka oli metallialan ammattilainen, sai sen sitten Ruotsissa korjattua. Silloin oli vielä oman järjen käyttö näissä apuvälineasioissa sallittua, tai ainakaan emme tuosta korjauksesta mitään kenellekään kertoneet. Kun olimme syömässä laivan noutopöydän antimia ja siirtymässä jo jälkiruokaan, päätti isäni ehkä vähän pilailla kasvisruokavaliota noudattavan siskonsa kustannuksella valitsemalla omaksi jälkiruoakseen lihapullia ja paahtopaistia. "Kyllä ovat hyviä nämä ruotsalaiset perunat!", isä mussutti. Minua nauratti, mutta tätiäni ei. Laivamatka meni siis oikein hyvin.

Tuolla matkalla olisin mieluummin nähnyt enemmän Ruotsia, kuin ollut sisätiloissa ja kuunnellut sukulaisteni keskusteluja. Koska emme käyneet missään katsomassa mitään nähtävyyksiä, ei minusta oikein kunnolla tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkomailla. Myöhemmin tämä aukko on tullut täytettyä moneen kertaan ja 10 vuotta sitten tein Tukholmaan oikean turistimatkan, jossa tutustuin merkittäviin "turistirysiin".

Purjehtiminen on siis tärkeää, (eikä) eläminen ole (niin) tärkeää.

Ripustimessa

Kirjoitan tätä hiukan haikealla mielellä. Minun "akateeminen äitini", on pian lähdössä pois yliopistolta. Minun pitää saada graduni ennen hänen lähtöään valmiiksi. Tänään meillä oli gradunohjauskeskustelu, jossa itse pro gradu-tutkielma taisi jäädä elämän rinnalla sivuosaan, ja taisimme me vähän karhuista ja norsuistakin jutella. :) Mutta kuten sanoin, me olemme molemmat muutoksen edessä.

Nyt yllätän itseni miettimästä, mitä ihmettä teen sitten gradun jälkeen. Onhan noita opintoja senkin jälkeen vielä tekemättä, mutta ne loput (vajaa 40 opintopistettä) eivät tunnu oikein missään. Kai ne loput ovat sitten niitä "maapähkinöitä" ja siksi motivaation puute on uhkaamassa. Kuitenkin minun pitää määritellä itseni uudestaan elämän kartalle, kun minulta poistuu graduntekijän identiteetti ja yksi puheenaihe, jolla kyllästyttää lähimmäisiään. Jotenkin kummallisesti sitä elämänsä aina ripustaa joihinkin määritelmiin, ja sitten kun sen henkarin luovuttaa tai se otetaan tarpeettomana pois, tuntuu huteralta. Sitä vähän aikaa joutuu ajattelemaan, että kaatuuko.

Tänään olen ajatellut lämpimästi toistakin opettajaani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän opetti minua Viittakiven opistossa yli 20 vuotta sitten. Talvikurssin päättyessä hän antoi minulle kaulakorun, jossa luki "Those, who shed light, shall endure burning." Muutaman muunkin tuon opettajan ohjeen kuulen melkein korvissani: "Where is a will, there is the way." ja niin kuin hän kurssin päättäjäisissä kaikista muista poiketen sanoi: "On hyvä, että te lähdette pois. Teitä ei tarvita täällä. Ihmiset tarvitsevat teitä maailmassa teidän kotonanne."

Onneksi aikanani pääsin kouluun ja opiskelemaan, ja onneksi saan valmistua vajaan kahden vuoden päästä 50-vuotis syntymäpäivänäni kuten olen suunnitellutkin.

Rippikoulumuistelua

Koska tämä saattaa sisältää jotakin hengellistä, niin ehkä en julkaise tätä Facebookissa. Joten lukijani saavat nyt kokea omatoimista löytämisen iloa.

Olen tänään muistellut omaa rippikouluaikaani. Kaksi asiaa herätti mieleeni näitä muistoja. Ensinnäkin erään ystäväni esikoispoika pääsi tänään ripille. Niskasen Ollille siis paljon onnea ja hyvän Jumalan siunausta elämään. Toinen muisteluperuste oli tämän aamun radiojumalanpalvelus. Vaikka en ollut noissa juhlissa Lapinlahdella tai Suomussalmella mukana, niin koin radiojumalanpalveluksen välityksellä konfirmaatiotunnelman voimakkaammin kuin sukulaisnuorten tai jopa oman kummilapsen rippijuhlissa. Joskus elämä kuljettaa tunteita ja muistoja aika hassusti.

Jokatapauksessa mieleeni palasivat nuo helteiset kesäpäivät kesältä 1977 Jyväskylän kristillisessä kansanopistossa. Rippikoulun oppitunnit pidettiin vanhassa kanalassa, joka oli helteellä mukavan viileä paikka. Tuo kanalan viileys saattoi olla Jumalan viisautta pitää levottomat ja uskon asioista kiinnostumattomat rippikoululaiset Sanan kuulossa. Siis Jumalahan on huumorintajuinen.

Rippileiriin liittyy myös muisto hyvästä ystävyydestä ja auttamisesta ainakin yhden ihmisen taholta, vaikka leirikokemuksessa oli minun puoleltani myös suurta osaamattomuutta ihmissuhdetaidoissa. Onneksi leirillä kuitenkin oli tuo yksi ystävä - Heikki.

Olin erityiskoulun oppilaana nyt rippikoululeirillä ensimmäistä kertaa ns. "normaalien" nuorten parissa, enkä varmasti osannut käyttäytyä, vaan olin kuin norsu posliinikaupassa. Vastoinkäymisiä ja kiusallisia tilanteita tuli tämän vuoksi paljon. Olenkin käyttänyt määritelmää, jonka mukaan synnyin CP-vammaisena, mutta vammauduin rippikoulussa. Tällä olen tarkoittanut sitä, että rippileirillä vammaisuus tuli osaksi tietoista minääni. Silloin opin, mitä kipua ja ulkopuolisuutta vammaisuus ja siihen liittyvä näkyvä erilaisuus ja poikkeavuus merkitsevät.

Jos Heikki luet tätä, niin kiitokseni tulee kovin myöhään, mutta se tulee sydämestä.