The most spoken lanquage in the world is bad english

Huomasin äsken, että blogiini on tullut uusi kommentti minulle tuntemattomalta virolaiselta henkilöltä. Aitäh!

Tuosta kommentista sain aiheen tähän blogikirjoitukseen. Minun, kuten kenenkään, ei pitäisi olla yllättynyt siitä, että jotakin blogia saatetaan lukea ympäri maailmaa ja että ajatteluni saattaa kiinnostaa ja koskettaa jotakuta tuntematonta. Huimaava ajatus ihmiselle, jolla on näin huono kielitaito. Kuinka paljon suurempi blogini vaikutus olisikaan, jos äidinkieleni olisi englanti. Nimittäin tällä huonolla kielitaidolla esimerkiksi englanniksi minun on vaikeaa ilmaista tunteita ja tunteistahan minä inspiraation tullessa usein kirjoitan. Joojoo, kielitaitohan tietysti paranee kieltä käytettäessä, väittää ainakin eräs opettajani, mutta silti. Blogini kautta tapahtuvan viestintäni vastaanottajajoukko rajoittuu siis väistämättömästi melko pieneksi. Englanniksi kirjoittaminen olisi kuitenkin helpompaa kuin englannin kielen puhuminen, koska kirjoitettaessa huono ääntäminen ei kuulu.

Olen yrittänyt jo muutaman päivän ajan kerätä rohkeutta, että uskaltaisin soittaa entiselle ja hyvin rakkaalle, nyt Suomessa olevalle, opettajalleni Gertille. Pelkäänpä ettei hän saa puhutusta englannistani selvää, koska englannin ääntämykseni on huonoakin kehnompaa. Tällä kielitaidolla en pystyisi lähtemään vaihto-opiskelijaksi. Saattaa siis olla onni, että olen vaihto-opiskelijaksi jo liian vanha.

Ikävä kirjoittaa näin negatiivisesti, koska en itsekään halua katkeroitiuneiden ihmisten vuodatuksia lukea. Onneksi tässä työpöytäni nurkassa on vanha ja kaunis peili.

"Otteita kulttuurista"

Lainasin otsikon saman nimisestä kirjasta, jota olen tänään gradua varten lukenut. Muutkin tämän kuntoutuspäivän saavutukset liittyvät kulttuuriin ja ne ovat sitä ITEä.

Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:











ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:

Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.

Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.

Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.

Kirjoista ja kirjoittamisesta

Kävin tänään Jyväskylän kirjamessuilla, josta kirjoja tuli ostettua repullinen. Tosin Jyväskylän yliopiston PR-reppu on aika pieni, mutta kuitenkin. Isä olisi varmaan taas kauhuissaan, mutta onneksi muuttoa ei ole lähiaikoina edessä, ettei kenenkään tarvitse kirjoja pakkailla eikä kanniskella. Mielestäni en ostanut mitään hömppää enkä turhaa, vaan graduoppaan ja muuta sopivaa. Messuilla oli kiva myös tavata vanhoja tuttuja. Oikein onnistunut tapa viettää palmusunnuntaita.

Näin gradun ollessa pakkokirjoitusta, ja kun käytän tutkimusmenetelmänäni autoetnografiaa, olen miettinyt itseäni kirjoittajana. Mielestäni minä en ole kirjallinen ihminen, vaikka bloggaus onkin tällä hetkellä tärkeä harrastus, ja olen käynyt sekä lehtiavustaja- että kriitikkokurssin. Onko ristiriitaista? Joskus, kun kirjallisuustiede oli pääaineeni, sanoin, että en koskaan kirjoita elämän tarinaani, runoja tai romaania, vaan että minusta tulisi kriitikko.

En ole koskaan erikoisemmin pitänyt ajatuksesta kirjoittaa omaelämäkerta tai muistelmat, kun en ole pitänyt tähän astisen elämäni saavutuksia mitenkään maininnan arvoisina. Nyt kuitenkin gradua varten pitää kirjoittaa tarinoita. No, kirjoittamaan oppii tietysti kirjoittamalla.

Sellaisen havainnon olen autoetnografisesta graduaineistostani tehnyt, että kuntoutuspäiväkirjani sekä kuntoutusjaksoja tai kuntoutusta ylipäätään koskevat blogikirjoitukseni poikkeavat paljonkin toisistaan. On kuin niillä kirjoituksillani olisi eri yleisöt. Kuntoutuspäiväkirjani ovat jopa kuivan toteavia, ulkoa opitun oloisia niin, että ne varmasti täyttävät kaikki vaaditut muodollisuudet. Nämä blogikirjoitukset taas... No, joopa joo. Mieluummin luen itsekin näitä kuin kuntoutuspäiväkirjojani.

Tupeksimista

No, kirjoitetaanpas nyt sitten jotakin, vaikka vain puhtaasta tajunnanvirrasta. Se on siis sitä mitä sylki suuhun tuo, tai tietysti tässä blogi ollessa kyseessä, mihin nyt ikinä sormet sattuvat osumaan. Koittakaa kestää.

Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)

Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.

Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.

Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.

Kirjoittamisesta

Vaikka varsinaista asiaa ei aina olisikaan, niin ainahan voi raapia tikkuja ravistuneesta puupäästään ja tehdä tikusta asiaa. Eilen luin Valituista Paloista elämän tarinoiden kirjoittamista käsittelevän artikkelin. Koska se liittyi - joskin erittäin löyhästi - graduuni ja sen metodologiaan, päätin ottaa jutusta onkeeni. Artikkelissa kehoitettiin harjoittelemaan kirjoittamista. Joten yritän nyt kirjoittaa blogiani mahdollisimman säännöllisesti. Tästä blogista voi siis tulla jonkinlainen tutkimuslaboratorio omasta päästä tai ajatushautomo. Otan sen riskin, että menetän lukijoita, eikä tänne kommentteja tulvi. Kyllähän minä kirjoittamisesta pidän, ja olen siin aika hyväkin, mutta tarinat ja varsinkin ne autoetnografiset graduun liittyvät tarinat ovat aivan eri juttu.

Olen taas alkanut henkisesti valmistautua tulevaan kuntoutusjaksooni Pääskynpesässä. Olisi ihanaa löytää jotakin sellaista uutta, jonka voisi ottaa mukaan arkeen. Jokatapauksessa kuntoutusjakso, mitä se sitten tarjoaakaan, on hyvä latautumisjakso ennen opiskelun alkamista ja pimeää syksyä. Joku vinkki uuteen liikunta- tai tekemisharrastukseen, joka ei olisi pelkkää terapiaa, olisi tervetullut. En tykkäisi huonoa siitäkään, jos syksyllä kansalaisopistosta löytyisi joku vaikka viikoittaiseen iltamenoon riittävästi kannustava harrastus, johon olisi liikkumisesteetön osallistuminen.

"Minun mieleni on niin kummallinen..."

Eipä ole tullut blogia taas pitkään aikaan kirjoitettua, kun olen vain "notkunut" tuolla facebookissa sen ajan, mitä olen tietokoneella istunut. Siis jatkuvalla syötöllä.

Pääni on aika sekaisin. Ilomantsissa Pääskynpesän ympärillä on ollut kesän aikana aikamoista kuohuntaa. Olen siihen itsekin osallistunut kirjoittamalla Pogostan Sanomiin. Pääskynpesässä on tapahtunut suuri organisaatiomuutos ja talon johto vaihtuu. Näin yhteisöviestinnän näkökulmasta asian voisi nähdä jopa pienimuotoisena stakeholder vallankumouksena, kun Ilomantsin kunta on ottamassa itselleen valtaa jopa Kelan ohi.

No joo. Eihän tämä taida minulle kuulua? Mutta kun, se on sekoittanut minun graduni! Nyt olen graduni kanssa täysin sekaisin. En tiedä miten Pääskynpesä asettuu tutkimuskohteena muiden tutkittavanani olevien kuntoutuskeskusten rinnalle nyt, kun mielenkiintoni on kokonaan Pääskynpesässä. Pitääkö minun keskittyä tutkimuksessani vain Pääskypesään, vai pitääkö se jättää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle? Mieli tekisi heittää koko gradulla vesilintua, mutta kun minuun luotetaan.

Sopipa siis hyvin tuo radiosta kuultu Petri Laaksosen laulu: "Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla." Pitäisiköhän päässäni tehdä suursiivous? Edelleenkin kaipaisin jotakin TEKEMISTÄ. Mutta toisaalta kaikki, mitä vammainen tekee (eli surkeasti äpöstää) tulkitaan terapiaksi, eikä se ole oikeaa tekemistä. Joten en ala! Muutama päivä sitten sain sentään 5-kielisen kanteleeni viritettyä. Se on jo saavutus.

Oppia antavat Sinuhet

Olen joutumassa gradun suhteen paniikkiin. Lukiessani tähän astisia kirjoituksiani, huomasin ajautuvani jatkuvasti tieteellisestä tekstistä mielipidekirjoitusten suuntaan. Siis gradua varten tarkoittamani kirjoitusräpellykset ovat kutakuinkin näiden blogikirjoitustn kaltaisia. (Leena Lehtolainen kirjoittaa: "Argh ja muut Korkeajännityksen kirosanat".) Siis kyllähän oma kokemus, kerronta ja tunteet kuuluvat Ellisin ja Bochnerin mukaan olennaisesti autoetnografiaan, mutta kaipa nekin pitäisi pitää kohtuudessa. Minä kompuroin vain omissa lillukanvarsissani, enkä osaa kirjoittaa yhtään mitään. 28.5. pitäisi olla jo niin valmista, kun on 2. esitelmä ja kesällä esitarkastuksen esitarkastus. Olin jopa suunnitellut, että työ olisi valmis ja kansissa 5. - 7.11.2009 Tampereen apuvälinemessuille. Vaan ei taida tulla lasta eikä paskaa.
No, voisihan sitä gradua kirjoittaa niinkuin Mika Waltari Sinuhe Egyptiläistä - muistaakseni seitsemään kertaan. Tähän saakka olen pyrkinyt kirjoittamaan kuin Sinuhe (Wallinheimo) gradua eli puoli tuntia päivässä.

Koska Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli ammatiltaan kallonporaaja, voi tähän loppuun mainita päivän käynnistä hammaslääkärillä. Ei juuri sattunut, mutta se hammasjuurien kaivelu on aivan kamalaa kuultavaa.

Runon ja suven päivä

Tänään vietetään runon ja suven päivää ja liputetaan Eino Leinon kunniaksi. Passaahan sitä Leinon Einolle liputtaakin, koska kukaan ei ole kirjoittanut Suomen kesästä yhtä intohimoisesti. Vai mitä sanotte tästä?

MINÄ METSÄN POLKUJA KULJEN

Minä metsän polkuja kuljen
kesäillalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll´ lehdossa vaaran alla
oli outoa äskettäin,
niin vienoa ihmeellistä
all´lehvien vihreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu!

(Eino Leino, Maaliskuun lauluja 1896)

Jotenkin kummasti tämä alkoi soimaan päässäni siellä Ilomantsilaisella suolla. En kuitenkaan viitsinyt tätä alkaa lausua saati laulaa.

Minä en osaa runoja kirjoittaa, kun en osaa kirjoittaa oikein muutakaan. Tämä blogi on minun ainoa kirjoittamisharrastukseni ja hiukan kadehdin niitä, jotka osaavat luoda kirjoittamalla. Eilen YLE-Teeman Juice-illassa Juice Leskinen sanoi Länsi-Suomalaisten osaavan sen, mitä sanoa ja Itä-Suomalaisten osaavan sen, miten sanoa. Minä olen Keski-Suomesta joten en sitten osaakaan kirjoittaa. Minä osaan sentään lukea ja olen joskus runoja lausunut. Nytpä olisikin mainio tilaisuus lähettää terveisiä Kajaanin runoviikoille ystävälleni Kilulle. Mutta Kilu ei lue tätä blogia. Joten en lähetä hänelle terveisiä. Siitäs sai hattuunsa lipan. No joo, en nyt kiusaa teitä muita.

Tässä pöydällä lukemista odottavat Juhani Lindholmin uudelleen suomentamat Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stålin tarinat. Olen myös aikonut lukea Waltarin Sinuhe Egyptiläisen sekä Agatha Christien Kuolema Niilillä dekkarin, jonka elokuvaversion perusteella muistankin murhaajan. Saa nähdä, riittääkö rauhoitettu aika ja viitseliäisyys.