Yllätyslahja

Tulinpa tänään totisesti yllätetyksi, kun sain postissa runokirjan. Kirja on nimeltään Tuulisia unikoita ja sen on kirjoittanut Sanna Yrjänäinen. Koska en tunnistanut runoilijaa enkä edes muistanut käyneeni viime aikoina kenenkään kanssa runoista tai kirjallisuudesta, olin vähän aikaa täysin ymmälläni. Minua myös nolotti vähän aikaa. Sitten paljastui, että Karihan se näyttää tuntevan tuon runoilijan ja on pyytänyt tätä lähettämään minulle tuon kirjan.

Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.

Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.

Lukea halutaan Happy End

Tänä kesänä olen kuunnellut Ritva Valkaman radioluentaa Kari Hotakaisen kirjasta Ihmisen osa. Valkama lukee sitä jokaisena arkipäivänä puoli kuuden aikaan illalla. Lähes aina olemme olleet silloin syömässä. Ihmisen osa on aika raaka kirja ja monta kertaa on mieleeni tullut, ettei se ole kaikkein parasta ruokailun taustaseuraa. Esimerkiksi tämän päiväisessä osassa siinä leikattiin ihmiseltä kieli irti. Ehkä en osta tätä Kari Hotakaisen kirjaa itselleni.

Olenkohan minä tullut vanhaksi siinäkin mielessä, että koen raakuuden ja väkivallan kirjoissa ja televisiossa ahdistavana. Edesmennyt tätini, joka olikin "nyyhkyromaanien" suurkuluttaja, oli samanlainen. Minä jätän väkivaltaisen kirjan kesken ja vaihdan kanavaa tai suljen koko TV:n, jos sieltä tuleva elokuva on K-15. En kestä enää verta ja suolen pätkiä, vaikka mm. kauhusarjakuvat minua lapsena kiehtoivatkin. Taisin lapsena lukea liikaa keskitysleirikuvauksia, koska luin kaiken mitä suinkin käsiini sain. Minulla ei ollut kesämökillämme juuri muutakaan tekemistä kuin lukea ja pelata pasianssia.

Kirjallisuuden tuon genren yliannostus ei suuremmin harmita. Onhan maailmassa paljon muuta luettavaa sitten, kun gradun teolta taas kirjallisuudelle aikaa liikenee. Omasta kirjahyllystänikin löytyisi lukemattomia lukemattomia kirjoja melkein pienen kyläkirjaston tarpeisiin. Siinäpä sitä olisikin kesäurakka, jos en sitten juuttuisi niihin vanhoihin ja monta kertaa luettuihin ihaniin kirjoihin.

Kirjoista ja kirjoittamisesta

Kävin tänään Jyväskylän kirjamessuilla, josta kirjoja tuli ostettua repullinen. Tosin Jyväskylän yliopiston PR-reppu on aika pieni, mutta kuitenkin. Isä olisi varmaan taas kauhuissaan, mutta onneksi muuttoa ei ole lähiaikoina edessä, ettei kenenkään tarvitse kirjoja pakkailla eikä kanniskella. Mielestäni en ostanut mitään hömppää enkä turhaa, vaan graduoppaan ja muuta sopivaa. Messuilla oli kiva myös tavata vanhoja tuttuja. Oikein onnistunut tapa viettää palmusunnuntaita.

Näin gradun ollessa pakkokirjoitusta, ja kun käytän tutkimusmenetelmänäni autoetnografiaa, olen miettinyt itseäni kirjoittajana. Mielestäni minä en ole kirjallinen ihminen, vaikka bloggaus onkin tällä hetkellä tärkeä harrastus, ja olen käynyt sekä lehtiavustaja- että kriitikkokurssin. Onko ristiriitaista? Joskus, kun kirjallisuustiede oli pääaineeni, sanoin, että en koskaan kirjoita elämän tarinaani, runoja tai romaania, vaan että minusta tulisi kriitikko.

En ole koskaan erikoisemmin pitänyt ajatuksesta kirjoittaa omaelämäkerta tai muistelmat, kun en ole pitänyt tähän astisen elämäni saavutuksia mitenkään maininnan arvoisina. Nyt kuitenkin gradua varten pitää kirjoittaa tarinoita. No, kirjoittamaan oppii tietysti kirjoittamalla.

Sellaisen havainnon olen autoetnografisesta graduaineistostani tehnyt, että kuntoutuspäiväkirjani sekä kuntoutusjaksoja tai kuntoutusta ylipäätään koskevat blogikirjoitukseni poikkeavat paljonkin toisistaan. On kuin niillä kirjoituksillani olisi eri yleisöt. Kuntoutuspäiväkirjani ovat jopa kuivan toteavia, ulkoa opitun oloisia niin, että ne varmasti täyttävät kaikki vaaditut muodollisuudet. Nämä blogikirjoitukset taas... No, joopa joo. Mieluummin luen itsekin näitä kuin kuntoutuspäiväkirjojani.

Oppia antavat Sinuhet

Olen joutumassa gradun suhteen paniikkiin. Lukiessani tähän astisia kirjoituksiani, huomasin ajautuvani jatkuvasti tieteellisestä tekstistä mielipidekirjoitusten suuntaan. Siis gradua varten tarkoittamani kirjoitusräpellykset ovat kutakuinkin näiden blogikirjoitustn kaltaisia. (Leena Lehtolainen kirjoittaa: "Argh ja muut Korkeajännityksen kirosanat".) Siis kyllähän oma kokemus, kerronta ja tunteet kuuluvat Ellisin ja Bochnerin mukaan olennaisesti autoetnografiaan, mutta kaipa nekin pitäisi pitää kohtuudessa. Minä kompuroin vain omissa lillukanvarsissani, enkä osaa kirjoittaa yhtään mitään. 28.5. pitäisi olla jo niin valmista, kun on 2. esitelmä ja kesällä esitarkastuksen esitarkastus. Olin jopa suunnitellut, että työ olisi valmis ja kansissa 5. - 7.11.2009 Tampereen apuvälinemessuille. Vaan ei taida tulla lasta eikä paskaa.
No, voisihan sitä gradua kirjoittaa niinkuin Mika Waltari Sinuhe Egyptiläistä - muistaakseni seitsemään kertaan. Tähän saakka olen pyrkinyt kirjoittamaan kuin Sinuhe (Wallinheimo) gradua eli puoli tuntia päivässä.

Koska Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli ammatiltaan kallonporaaja, voi tähän loppuun mainita päivän käynnistä hammaslääkärillä. Ei juuri sattunut, mutta se hammasjuurien kaivelu on aivan kamalaa kuultavaa.

Joulun jälkeisyyksiä

Joulu tuli ja meni. Joululahjakirjaksi saatu Leena Lehtolaisen Väärän jäljillä, jossa hiukan sivuttiin myös vammaisurheilua, mikä taas ilahdutti aivan ylimääräisesti, on luettu. Lehtolainen nyt oli taas takuuhyvä. Samoin joululahja DVD - Asterix olympialaisissa - on hekotellen katsottu.

Joululahjakirjoihin suorastaan pakollisesti liittyvä suklaakonvehtien ahmiminen onkin sitten tuhonnut kuntoutusjaksolla saavutetun painonpudotuksen. Tosin voi olla, että Pääskynpesässä on aivan harvinaisen hyvin painonpudotusilluusioita hellivä vaaka. Oi te rakkaat ilomantsilaiset lukijani! Älkää ikinä kalibroiko sitä vaakaa. Please! Kun on niin kiva edes joskus kuvitella olevansa hoikka. niinku ronsu tai valaskala(vale)pukki.

Kohta taas arki kuitenkin painaa. Siteerataanpas tähän nyt Eino Leinoa:

Ja vuodet ne käy yhä vaikeammiks
ja haaveet ne käy yhä haikeammiks.
Ne polttaa, ne hehkuu ne halaa.
Jokailta mä mietin, kai huominen uus
tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus.
Yö loppuu, mut murheet ne palaa.

Ensi viikolla on taas hammaslääkäri. Voimaantuleva uusi kunta huolestuttaa. Nimittäin en ole vielä saanut päätöstä kaikista anomistani vammaispalveluista eivätkä ensi vuoden vuokranmaksulaput ole vielä tulleet.

Ne tulevat niinkuin kotihin.
Ne tuovat uusia vieraitakin,
jotka nimeltä tunnen ma juuri.
Se murhe, mi eilen mun murtaa oli.
Suli hymyks. kun tänään suurempi tuli.
Koska tulee se suurin, se suuri?

Taidan ensi viikolla tilata sentään kampaamoajan.

Runon ja suven päivä

Tänään vietetään runon ja suven päivää ja liputetaan Eino Leinon kunniaksi. Passaahan sitä Leinon Einolle liputtaakin, koska kukaan ei ole kirjoittanut Suomen kesästä yhtä intohimoisesti. Vai mitä sanotte tästä?

MINÄ METSÄN POLKUJA KULJEN

Minä metsän polkuja kuljen
kesäillalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuoll´ lehdossa vaaran alla
oli outoa äskettäin,
niin vienoa ihmeellistä
all´lehvien vihreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu!

(Eino Leino, Maaliskuun lauluja 1896)

Jotenkin kummasti tämä alkoi soimaan päässäni siellä Ilomantsilaisella suolla. En kuitenkaan viitsinyt tätä alkaa lausua saati laulaa.

Minä en osaa runoja kirjoittaa, kun en osaa kirjoittaa oikein muutakaan. Tämä blogi on minun ainoa kirjoittamisharrastukseni ja hiukan kadehdin niitä, jotka osaavat luoda kirjoittamalla. Eilen YLE-Teeman Juice-illassa Juice Leskinen sanoi Länsi-Suomalaisten osaavan sen, mitä sanoa ja Itä-Suomalaisten osaavan sen, miten sanoa. Minä olen Keski-Suomesta joten en sitten osaakaan kirjoittaa. Minä osaan sentään lukea ja olen joskus runoja lausunut. Nytpä olisikin mainio tilaisuus lähettää terveisiä Kajaanin runoviikoille ystävälleni Kilulle. Mutta Kilu ei lue tätä blogia. Joten en lähetä hänelle terveisiä. Siitäs sai hattuunsa lipan. No joo, en nyt kiusaa teitä muita.

Tässä pöydällä lukemista odottavat Juhani Lindholmin uudelleen suomentamat Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stålin tarinat. Olen myös aikonut lukea Waltarin Sinuhe Egyptiläisen sekä Agatha Christien Kuolema Niilillä dekkarin, jonka elokuvaversion perusteella muistankin murhaajan. Saa nähdä, riittääkö rauhoitettu aika ja viitseliäisyys.