Huimausta

Tänään oli kirkossa seurakunnan luottamushenkilöiden tehtäviin siunaaminen. Minäkin olin mukana, koska marraskuun seurakuntavaalin vaalituloksen perusteella minut valittiin Palokan alueneuvoston varajäseneksi.

Koen tässä uudessa tehtävässäni olevani taas melkoisen vuoren juurella tai on aivan kuin olisin lentokoneen luukulla odottamassa omaa hyppyäni. Tuo jälkimmäinen metafora on tietysti vieras ja ehkä se on minun kohdallani täysin sopimatonkin, koska eihän sellainen, joka ei pysty edes kävelemään, tietystikään voi hypätä laskuvarjolla. Mistä lie tuollainen vertaus tuli mieleeni? Tarkoitan kuitenkin sitä, ettei minulla ole aavistustakaan sen paremmin minun osastani alueseurakuntaneuvoston varajäsenenä kuin tehtävän vaikutuksista elämääni ja tulevaisuuteeni. Riitänkö minä? Täytänkö paikkani? Onko minusta hyötyä? Nämä ovat isoja kysymyksiä. Pappi taisi saarnassaan puhua jotakin, että ei tarvitse kuin olla omalla paikallaan omana itsenään, että riittää, ja on riitettävä, kun riittää itselleen. Toisaalta ukkini elämänohje oli "Mikä tehdä kannattaa, se hyvin tehdä kannattaa".

Minun täytyy siis vain luottaa siihen, että laskuvarjo aukeaa, tai jos ei se, niin varavarjo. Jos ei varavarjokaan aukea, niin sitten tipahdan Taivaan Isän aina vastaanottaviin käsiin.