Kun viime kesänä päätin lopettaa opiskeluni yliopistossa, enkä ilmoittautunut tälle lukuvuodelle opiskelijaksi, menetin ison osan omasta identiteetistäni. En voi enää sanoa itseäni opiskelijaksi. Koska opiskelu - iästä riippumatta - kuuluu nuoruuteen, olen minä nyt siis oikeasti vanha.
Yliopiston oven sulkeutuminen todellistuu torstaina, kun yliopiston sähköpostiosoitteeni ja käyttäjätunnukseni poistetaan käytöstä. Kummallista, miten johonkin merkkijonoon voi kiintyä. Eihän sähköpostiosoite ole edes olemassa missään muualla kuin virtuaalisuudessa. Kuitenkin minulla on nyt ihan oikeasti vähän surullinen olo. Kyllähän jyu sitäpaitsi näyttää komeammalta kuin gmail. Gmaileja mahtuu 13 tusinaan, mutta on vain yksi jyu.
Yliopiston sähköpostiosoitteeni oli minun ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Se oli enemmän kuin pelkästään sähköpostiosoite, koska siihen tullut yksi lyhyt sähköpostiviesti avasi minulle monta uutta mahdollisuutta. Tuossa kohta 15 vuotta sitten tulleessa sähköpostiviestissä Koikkalaisen Riitta ehdotti minulle ehdokkaaksi asettautumista JYY:n edustajistovaaleissa. JYY:n hallituksesta ja myöhemmistä JYY:n luottamustoimista tulleet kokemukset ovat taas osaltaan muovanneet tätä minun nykyistä minuuttani esimerkiksi politiikassa. Pitäisi kai sanoa, että ilman ensimmäistä sähköpostia minulla ei olisi näin montaa kaveria, tuttavaa tai kontaktia kuin minulla on nyt.
Kiitos ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Sinä palvelit hyvin, etkä juurikaan sortunut turhuuteen. Sinä et koskaan haukkunut etkä panetellut, missä suhteessa olit paljon parempi kuin käyttäjäsi. Lepää rauhassa.
Käyttäjätunnuksen poistumisesta on koitumassa minulle ainakin yksi todellinen ongelmakin. Jostakin syystä gmail-sähköpostiosoitteeni ei käy blogieni sähköpostiosoitteeksi, enkä täydellisenä tietotekniikan tumpelona tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa blogini lakkaavat torstaina olemasta. Toivottavasti joku tämän blogin lukija, joka paremmin osaa tietotekniikkaa, osaisi minua tässä pulmassa neuvoa,
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste opiskelu. Näytä kaikki tekstit
tiistai 25. lokakuuta 2011
torstai 4. elokuuta 2011
Elämä muuttuu!
Olen tehnyt erään suuren päätöksen. Lopetan opiskeluni Jyväskylän yliopistossa. Minusta ei tule Filosofian Maisteria enkä vietä valmistujaisiani 50-vuotispäivieni yhteydessä. Suurella äänellä julkihuutamani suunnitelma ei siis toteudu. Silti mieleni on pitkään kestäneen ja harkitun päätöksentekoprosessin jälkeen rauhallinen. Uskon voivani fyysisesti paremmin tulevaisuudessa, koska stressiä on vähemmän ja voin sen määrään itse vaikuttaa.
Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.
Älä elämää pelkää
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Kaarlo Sarkia
Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.
Aila Meriluoto
Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.
Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.
Älä elämää pelkää
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Kaarlo Sarkia
Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.
Aila Meriluoto
Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Elämää elokuvissa
Tänään kirjoitan elokuvista. Aiheen tai motiivin tähän kirjoitukseen sain kahdesta viime aikona näkemästäni elokuvasta, jotka ovat koskettaneet nyt vallitsevaa elämän tilannettani. Nämä elokuvat ovat "Paratiisin värit", joka tuli televisiosta muutama viikko sitten, ja "Maailman nopein intiaani", jonka näin tänään.
Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.
Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.
"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.
Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.
Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.
Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.
"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.
Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.
torstai 21. huhtikuuta 2011
Kylmä talvi pois on mennyt.
Kevätsää lämmittää,
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa! Sulaa maa,
Puut jo silmut saa.
Tuo lastenlaulu on ainoa musiikkikappale, jonka olen oppinut soittamaan sekä 5-kielisellä kanteleella että panhuilulla. Siksi kai sen tuohon alkuun kirjoitin. Minulla oli panhuilu, mutta ajoin vahingossa sen päältä, eikä pajupillit kestäneet pyörätuolia. Siitä tuli siis parkuva panhuilu.
No, vielä eivät puut lehdi Keski-Suomessa, mutta kevät on tullut. Kevät on tullut, ja vaalit ovat menneet. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Sitähän se kevätkin on todistus elämän jatkumisesta.
Olkoon tämä se viimeinen blogikirjoitus, jossa on maininta gradustani. Lähetin nimittäin sen tiistaina esitarkastukseen. Luulen, toivon ja uskon, että siihen ei tarvitse esitarkastuksen jälkeen tehdä muuta kuin joitakin oikeakielisyys korjauksia. Vielä pitää jaksaa toukokuussa tehdä opiskelutehtäviä, mutta sen jälkeen MINULLA ON KESÄLOMA. En nyt kehu itseäni, mutta katson sen ansainneeni.
Toivotan tämän blogin lukijoille hyvää pääsiäistä
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa! Sulaa maa,
Puut jo silmut saa.
Tuo lastenlaulu on ainoa musiikkikappale, jonka olen oppinut soittamaan sekä 5-kielisellä kanteleella että panhuilulla. Siksi kai sen tuohon alkuun kirjoitin. Minulla oli panhuilu, mutta ajoin vahingossa sen päältä, eikä pajupillit kestäneet pyörätuolia. Siitä tuli siis parkuva panhuilu.
No, vielä eivät puut lehdi Keski-Suomessa, mutta kevät on tullut. Kevät on tullut, ja vaalit ovat menneet. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Sitähän se kevätkin on todistus elämän jatkumisesta.
Olkoon tämä se viimeinen blogikirjoitus, jossa on maininta gradustani. Lähetin nimittäin sen tiistaina esitarkastukseen. Luulen, toivon ja uskon, että siihen ei tarvitse esitarkastuksen jälkeen tehdä muuta kuin joitakin oikeakielisyys korjauksia. Vielä pitää jaksaa toukokuussa tehdä opiskelutehtäviä, mutta sen jälkeen MINULLA ON KESÄLOMA. En nyt kehu itseäni, mutta katson sen ansainneeni.
Toivotan tämän blogin lukijoille hyvää pääsiäistä
torstai 21. lokakuuta 2010
Ripustimessa
Kirjoitan tätä hiukan haikealla mielellä. Minun "akateeminen äitini", on pian lähdössä pois yliopistolta. Minun pitää saada graduni ennen hänen lähtöään valmiiksi. Tänään meillä oli gradunohjauskeskustelu, jossa itse pro gradu-tutkielma taisi jäädä elämän rinnalla sivuosaan, ja taisimme me vähän karhuista ja norsuistakin jutella. :) Mutta kuten sanoin, me olemme molemmat muutoksen edessä.
Nyt yllätän itseni miettimästä, mitä ihmettä teen sitten gradun jälkeen. Onhan noita opintoja senkin jälkeen vielä tekemättä, mutta ne loput (vajaa 40 opintopistettä) eivät tunnu oikein missään. Kai ne loput ovat sitten niitä "maapähkinöitä" ja siksi motivaation puute on uhkaamassa. Kuitenkin minun pitää määritellä itseni uudestaan elämän kartalle, kun minulta poistuu graduntekijän identiteetti ja yksi puheenaihe, jolla kyllästyttää lähimmäisiään. Jotenkin kummallisesti sitä elämänsä aina ripustaa joihinkin määritelmiin, ja sitten kun sen henkarin luovuttaa tai se otetaan tarpeettomana pois, tuntuu huteralta. Sitä vähän aikaa joutuu ajattelemaan, että kaatuuko.
Tänään olen ajatellut lämpimästi toistakin opettajaani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän opetti minua Viittakiven opistossa yli 20 vuotta sitten. Talvikurssin päättyessä hän antoi minulle kaulakorun, jossa luki "Those, who shed light, shall endure burning." Muutaman muunkin tuon opettajan ohjeen kuulen melkein korvissani: "Where is a will, there is the way." ja niin kuin hän kurssin päättäjäisissä kaikista muista poiketen sanoi: "On hyvä, että te lähdette pois. Teitä ei tarvita täällä. Ihmiset tarvitsevat teitä maailmassa teidän kotonanne."
Onneksi aikanani pääsin kouluun ja opiskelemaan, ja onneksi saan valmistua vajaan kahden vuoden päästä 50-vuotis syntymäpäivänäni kuten olen suunnitellutkin.
Nyt yllätän itseni miettimästä, mitä ihmettä teen sitten gradun jälkeen. Onhan noita opintoja senkin jälkeen vielä tekemättä, mutta ne loput (vajaa 40 opintopistettä) eivät tunnu oikein missään. Kai ne loput ovat sitten niitä "maapähkinöitä" ja siksi motivaation puute on uhkaamassa. Kuitenkin minun pitää määritellä itseni uudestaan elämän kartalle, kun minulta poistuu graduntekijän identiteetti ja yksi puheenaihe, jolla kyllästyttää lähimmäisiään. Jotenkin kummallisesti sitä elämänsä aina ripustaa joihinkin määritelmiin, ja sitten kun sen henkarin luovuttaa tai se otetaan tarpeettomana pois, tuntuu huteralta. Sitä vähän aikaa joutuu ajattelemaan, että kaatuuko.
Tänään olen ajatellut lämpimästi toistakin opettajaani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän opetti minua Viittakiven opistossa yli 20 vuotta sitten. Talvikurssin päättyessä hän antoi minulle kaulakorun, jossa luki "Those, who shed light, shall endure burning." Muutaman muunkin tuon opettajan ohjeen kuulen melkein korvissani: "Where is a will, there is the way." ja niin kuin hän kurssin päättäjäisissä kaikista muista poiketen sanoi: "On hyvä, että te lähdette pois. Teitä ei tarvita täällä. Ihmiset tarvitsevat teitä maailmassa teidän kotonanne."
Onneksi aikanani pääsin kouluun ja opiskelemaan, ja onneksi saan valmistua vajaan kahden vuoden päästä 50-vuotis syntymäpäivänäni kuten olen suunnitellutkin.
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Taas kukkasilla kukkulat
Nyt on kesä ja kesäkuu, vaikka ei kesälomasta ole vielä tietoakaan. Graduahan sitä pitää näin kesälläkin tehdä, että ensi syksynä saa sen pois käsistä ja että ensi lukuvuotena voisi syventyä vaikka johonkin sivuaineeseen. Gradun jälkeen olisi sitten jo kaksi kolmasosaa filosofian maisterin tutkinnosta tehty. No joo, näitä ehtii miettiä syksylläkin.
Taisin edellisessä kirjoituksessa kirjoittaa kesäsuunnitelmistani tai niiden olemattomuudesta. Olen ajatellut kiertää palokkajärven sähkärilläni, kun järven ympäri on rakennettu kevyen liikenteen väylät. Samalla tulisi testattua väylien esteettömyys ainakin siltä osin, miten väylälle pääsee sähkärillä. Eppäillä soppii, niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sanotaan.
Kun nyt kesälläkin muistaisi, että mikään ei ole este mihinkään. Eläminen on itsestä kiinni ja ihan lähelläkin on nähtävää. Ainakin paikallisissa museoissa pitää käydä.
Sen verran kiirettä pitää pitää, ettei kesä mene ohi liian pian. Niin ja sitten se gradu.
Taisin edellisessä kirjoituksessa kirjoittaa kesäsuunnitelmistani tai niiden olemattomuudesta. Olen ajatellut kiertää palokkajärven sähkärilläni, kun järven ympäri on rakennettu kevyen liikenteen väylät. Samalla tulisi testattua väylien esteettömyys ainakin siltä osin, miten väylälle pääsee sähkärillä. Eppäillä soppii, niin kuin Tuntemattomassa sotilaassa sanotaan.
Kun nyt kesälläkin muistaisi, että mikään ei ole este mihinkään. Eläminen on itsestä kiinni ja ihan lähelläkin on nähtävää. Ainakin paikallisissa museoissa pitää käydä.
Sen verran kiirettä pitää pitää, ettei kesä mene ohi liian pian. Niin ja sitten se gradu.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Mayday, mayday, mayday!
Tänään minulle määrättiin viimeinen määräaika, johon mennessä gradu on jätettävä esitarkastuksen esitarkastukseen. Vappu - tuo ylioppilaiden juhlapäivä - sai siis uuden konkreettisen merkityksen. Koska kuulun perseelle potkittavaan ihmistyyppiin, on tuo asetettu tiukka määräaika minulle hyväksi. Gradun valmistumista kannustamaan asensin blogiini aikalaskurin, jonka asentamisessa tietysti tumpeloin.
Hetken tunsinkin jo innostusta tutkia, pohtia ja kirjoittaa kunnes tämä armas Asseri tietokoneeni tai Microsoft Office word menivät epäkuntoon. En siis saa graduohjaajalleni, Kajalle, tänään lupaamaani viittä kirjoitussivua. Ongelma tuli, kun olin muokkaamassa kahdesta jo melkein valmiiksi kirjoitetusta luvusta uutta lukua. Välitallennukset onnistuivat hyvin, mutta tehdessäni viimeistä tallennusta sain ilmoituksen, ettei tiedostoa voi tallentaa, jonka jälkeen tallennettavasta tiedostosta hävisi teksti lähes kokonaan. Se, mikä jäi jäljelle olikin sitten jotakin kummallista vinkuraa tai noin 40 tyhjää sivua. Jo toisen kerran minulle kävi näin ja edelliselläkin kerralla kyseessä oli opiskeluun liittyvä tehtävä. Sekin tehtävä roikkuu tällä hetkellä. EN TYKKÄÄ!
Miksiköhän muuten tietokoneet eivät koskaan mene epäkuntoon silloin, kun pelaa pasianssia, tai jotakin muuta turhanpäiväistä peliä tai kuluttaa aikaa facebookissa? Eipä sekään paljoa haittaisi, jos laite menisi epäkuntoon blogia kirjoittaessa. Tuskinpa tänne mitään tärkeää tai "kuolematonta" kirjoitan. Tietysti, jos kirjoittaisin gradua blogiin ja käyttäisin blogia yhtenä autoetnografisena tutkimusmenetelmänä, niin silloin, tottakai, myös tietokone hajoaisi.
Ei auta itku markkinoilla ja akka tieltä kääntyköön. Pitää huomenna mennä tietokonekauppaan, vaikka silläkin rahalla voisi tukkia monta reikää mm. hampaissa. Nyt ei tästä vanhasta rakkineesta tule edes verkonpainoa.
Hetken tunsinkin jo innostusta tutkia, pohtia ja kirjoittaa kunnes tämä armas Asseri tietokoneeni tai Microsoft Office word menivät epäkuntoon. En siis saa graduohjaajalleni, Kajalle, tänään lupaamaani viittä kirjoitussivua. Ongelma tuli, kun olin muokkaamassa kahdesta jo melkein valmiiksi kirjoitetusta luvusta uutta lukua. Välitallennukset onnistuivat hyvin, mutta tehdessäni viimeistä tallennusta sain ilmoituksen, ettei tiedostoa voi tallentaa, jonka jälkeen tallennettavasta tiedostosta hävisi teksti lähes kokonaan. Se, mikä jäi jäljelle olikin sitten jotakin kummallista vinkuraa tai noin 40 tyhjää sivua. Jo toisen kerran minulle kävi näin ja edelliselläkin kerralla kyseessä oli opiskeluun liittyvä tehtävä. Sekin tehtävä roikkuu tällä hetkellä. EN TYKKÄÄ!
Miksiköhän muuten tietokoneet eivät koskaan mene epäkuntoon silloin, kun pelaa pasianssia, tai jotakin muuta turhanpäiväistä peliä tai kuluttaa aikaa facebookissa? Eipä sekään paljoa haittaisi, jos laite menisi epäkuntoon blogia kirjoittaessa. Tuskinpa tänne mitään tärkeää tai "kuolematonta" kirjoitan. Tietysti, jos kirjoittaisin gradua blogiin ja käyttäisin blogia yhtenä autoetnografisena tutkimusmenetelmänä, niin silloin, tottakai, myös tietokone hajoaisi.
Ei auta itku markkinoilla ja akka tieltä kääntyköön. Pitää huomenna mennä tietokonekauppaan, vaikka silläkin rahalla voisi tukkia monta reikää mm. hampaissa. Nyt ei tästä vanhasta rakkineesta tule edes verkonpainoa.
torstai 4. helmikuuta 2010
Vaadin oikeutta tehdä virheitä
Lähtökohta tähän kirjoitukseen on se, ettei opiskelua avoimessa yliopistossa kaikissa kunnissa katsota tarpeeksi todelliseksi, jos olet sinne ominpäin hakeutunut. Tilanne "ottaa koteloon", vaikka se ei kosketakaan minua omakohtaisesti juuri nyt.
Olisin halunnut otsikoida tämän blogikirjoituksen latinankielisellä fraasilla, jonka suomennos olisi ollut "Erehtyminen on inhimillistä, mutta se ei kuulu vammaisille". En löytänyt netistä latinan sanakirjaa enkä siten myöskään termille "vammaisuus" latinankielistä vastinetta. Tämä selittely olkoon prologi eli esipuhe tälle kirjoitukselle.
Minulla on ollut onni elää sellaistakin aikaa, että kaikkeen ei ole tarvinnut tehdä jotakin virallista kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Onneksi näin, koska nykyajan Suomessa elämäni ei olisi ollut näin rikasta. Omat päähänpistot ovat antaneet elämälleni sen tärkeimmät ja rikkaimmat suuntaviitat.
"Järkevät" päätökset ovat tulleet pitkälti toisilta henkilöiltä esimerkiksi vanhemmilta ja opettajilta, eivätkä ne, kaikella kunnioituksella sanottuna, ole aina olleet itselleni tarpeeksi innostavia kestääkseen toivottuun päämäärään saakka. Lukioaika oli tylsää samoin kauppaopisto, joista valmistuin vain vanhemmilleni ja opettajilleni.
Sitävastoin sellaiset omalla sydämellä tehdyt päätökset kuten opiskelu Viittakivessä, kuvataiteen opiskelu Kuopiossa, osallistuminen kansainvälisille vapaaehtoisille työleireille tai hakeutuminen erityisarvosanan suoritusoikeuden turvin opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon ovat - tilapäisistä vaikeuksista huolimatta - osoittautuneet kestäviksi investoinneiksi oman elämäni pankkiin.
Nykyään kaiken täytyy olla ennalta virallisesti tarkasti suunniteltua ja päämäärään johtavaa. Vammaisen pitää hakea viranomaisten puoltoa tai hyväksyntää kaikkeen toimintaan, vaikka esimerkiksi vammaispalvelujen tarve ei muuttuisi arkitilanteeseen verrattuna mihinkään suuntaan. Eri viranomaiset elävät vammaisen ihmisen elämää sen mukaan, miten vähän kustannuksia siitä yhteiskunnalle aiheutuu.
Nykyään on vaikea saada edes kokeilla mitään vain sillä "taviksille" normaalilla ajatuksella, että Tuo voisi olla kivaa. Katsotaanpa onnistuuko se!. Nyt kaikki tasapäistetään. Kas, kun kaikilla täytyy mennä yhtä huonosti! Vaadin vammaisille oikeutta elää oma elämäänsä, tehdä siinä virheitä ja vastuuta kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset.
Päässäni soi (taas) Paloheimon Lampaanpolska ja kintut köysissä katson kaihoisasti veräjää.
Olisin halunnut otsikoida tämän blogikirjoituksen latinankielisellä fraasilla, jonka suomennos olisi ollut "Erehtyminen on inhimillistä, mutta se ei kuulu vammaisille". En löytänyt netistä latinan sanakirjaa enkä siten myöskään termille "vammaisuus" latinankielistä vastinetta. Tämä selittely olkoon prologi eli esipuhe tälle kirjoitukselle.
Minulla on ollut onni elää sellaistakin aikaa, että kaikkeen ei ole tarvinnut tehdä jotakin virallista kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Onneksi näin, koska nykyajan Suomessa elämäni ei olisi ollut näin rikasta. Omat päähänpistot ovat antaneet elämälleni sen tärkeimmät ja rikkaimmat suuntaviitat.
"Järkevät" päätökset ovat tulleet pitkälti toisilta henkilöiltä esimerkiksi vanhemmilta ja opettajilta, eivätkä ne, kaikella kunnioituksella sanottuna, ole aina olleet itselleni tarpeeksi innostavia kestääkseen toivottuun päämäärään saakka. Lukioaika oli tylsää samoin kauppaopisto, joista valmistuin vain vanhemmilleni ja opettajilleni.
Sitävastoin sellaiset omalla sydämellä tehdyt päätökset kuten opiskelu Viittakivessä, kuvataiteen opiskelu Kuopiossa, osallistuminen kansainvälisille vapaaehtoisille työleireille tai hakeutuminen erityisarvosanan suoritusoikeuden turvin opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon ovat - tilapäisistä vaikeuksista huolimatta - osoittautuneet kestäviksi investoinneiksi oman elämäni pankkiin.
Nykyään kaiken täytyy olla ennalta virallisesti tarkasti suunniteltua ja päämäärään johtavaa. Vammaisen pitää hakea viranomaisten puoltoa tai hyväksyntää kaikkeen toimintaan, vaikka esimerkiksi vammaispalvelujen tarve ei muuttuisi arkitilanteeseen verrattuna mihinkään suuntaan. Eri viranomaiset elävät vammaisen ihmisen elämää sen mukaan, miten vähän kustannuksia siitä yhteiskunnalle aiheutuu.
Nykyään on vaikea saada edes kokeilla mitään vain sillä "taviksille" normaalilla ajatuksella, että Tuo voisi olla kivaa. Katsotaanpa onnistuuko se!. Nyt kaikki tasapäistetään. Kas, kun kaikilla täytyy mennä yhtä huonosti! Vaadin vammaisille oikeutta elää oma elämäänsä, tehdä siinä virheitä ja vastuuta kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset.
Päässäni soi (taas) Paloheimon Lampaanpolska ja kintut köysissä katson kaihoisasti veräjää.
maanantai 25. tammikuuta 2010
Systeemiteoriaa henkilökohtaisesti
Tänään tuntui tosi hyvältä olla luennolla. Nähtävästi kaikki tämä Karin infarktista ja avustajista aiheutunut stressi sekä pitkä kotona ja sisälläolo on ollut minulle hieman liikaa, kun luennolle pääsyä suorastaan odotin. Odotus kannatti. Niklas Luhmannin systeemiteoria upposi Kajan opettamana kuin kuuma veitsi voihin ja jos jonkun asian sillä tavalla oppii, sen myös muistaa koko loppuikänsä.
Jos ymmärsin ja muistan oikein, organisaatiota ja kehoa voidaan verrata toisiinsa. Muutokset on helpommin hyväksyttävissä, jos muutostarve ja oivallus muutoksen tarpeeseen lähtee henkilöstä tai organisaatiosta itsestään, kuin mikäli sen sanelee joku ulkoinen taho. Avainsana on myös muutoksen perustelu.
Miten sitten tämä kaikki on sovellettavissa minun elämääni? Päätöksenteko-oikeus ja -valta on pidettävä itsellä tai otettava takaisin itselle. Väliaikaisesti kohonnut fyysisen avun tarve ei minun kohdallani merkitse tajunnan tason tai henkisen suorituskyvyn alenemista. Olen vieläkin oikeustoimikelpoinen enkä tarvitse edunvalvojaa. Minulla on oikeus myös erehtyä ja tehdä omalla elämälläni vaikka virheitä, jos en niillä vahingoita puolisoani tai muita lähimmäisiä.
Toisaalta, jos itse näen elämässäni jonkin muutostarpeen, joka on mahdollista toteuttaa, tai päädyn harkinnan jälkeen minulle ehdotetun muutoksen kannalle, voin suostuakin muutokseen. Voihan nimittäin olla, että viisautta on jossakin muuallakin kuin minun päässäni.
Tilasin itselleni tuon Luhmannin kirjan, jotta voin tarkistaa vajavaisen ymmärrykseni oikeellisuuden. :D
Jos ymmärsin ja muistan oikein, organisaatiota ja kehoa voidaan verrata toisiinsa. Muutokset on helpommin hyväksyttävissä, jos muutostarve ja oivallus muutoksen tarpeeseen lähtee henkilöstä tai organisaatiosta itsestään, kuin mikäli sen sanelee joku ulkoinen taho. Avainsana on myös muutoksen perustelu.
Miten sitten tämä kaikki on sovellettavissa minun elämääni? Päätöksenteko-oikeus ja -valta on pidettävä itsellä tai otettava takaisin itselle. Väliaikaisesti kohonnut fyysisen avun tarve ei minun kohdallani merkitse tajunnan tason tai henkisen suorituskyvyn alenemista. Olen vieläkin oikeustoimikelpoinen enkä tarvitse edunvalvojaa. Minulla on oikeus myös erehtyä ja tehdä omalla elämälläni vaikka virheitä, jos en niillä vahingoita puolisoani tai muita lähimmäisiä.
Toisaalta, jos itse näen elämässäni jonkin muutostarpeen, joka on mahdollista toteuttaa, tai päädyn harkinnan jälkeen minulle ehdotetun muutoksen kannalle, voin suostuakin muutokseen. Voihan nimittäin olla, että viisautta on jossakin muuallakin kuin minun päässäni.
Tilasin itselleni tuon Luhmannin kirjan, jotta voin tarkistaa vajavaisen ymmärrykseni oikeellisuuden. :D
lauantai 21. marraskuuta 2009
Tupeksimista
No, kirjoitetaanpas nyt sitten jotakin, vaikka vain puhtaasta tajunnanvirrasta. Se on siis sitä mitä sylki suuhun tuo, tai tietysti tässä blogi ollessa kyseessä, mihin nyt ikinä sormet sattuvat osumaan. Koittakaa kestää.
Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)
Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.
Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.
Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.
Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)
Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.
Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.
Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.
torstai 12. marraskuuta 2009
Mietityttää ilman myssyäkin
Nimittäin tuo H1N1(A). Koska minä asun Jyväskylässä, en ole saanut influenssarokotusta tätä influenssaa vastaan. Jyväskylässä eivät CP-vammaiset eikä ohitusleikattujen perheenjäsenet kuulu tämän influenssan riskiryhmään, vaikka CP-vammaisilla olisikin esimerkiksi hitaista reflekseistä, huonosta tasapainosta tai jopa pakkoliikkeistä johtuva puutteellinen yskimishygienia. Minulla ei tosin ole pakkoliikkeitä, mutta olen kerran elämässäni pudonnut aivastaessani pyörätuolistani.
Olen siis ainakin yhden kriteerin mukaisesti terve ja kai tästä sitten pitäisi olla tyytyväinenkin tai ehkä jopa onnellinen. Kuitenkin olen huolestunut tuon ohitusleikatun puolisoni tähden. Vaikka hän kuuluu H1N1(A) -riskiryhmään, ja saa siis rokotteen, niin rokotteen antama täysi suoja toimii vasta kahden viikon kuluttua rokottamisesta. Lisäksi hän on meistä se, joka enemmän ja vakavammin sairastaa. Minut on tehty teflonista, eikä minuun yleensä mikään tartu.
Tämä "sikainfluenssa" muistuttaa ainakin minua elämän rajallisuudesta. Se on myös syventänyt tätä koko syksyn jatkunutta opiskelumotivaation puutettani. Vaikka minä en ole edes sairas, olen kysynyt itseltäni, ovatko korkeakouluopinnot se kaikkein suurin elämän päämäärä ja tarkoitus, vai onko elämällä jotakin muutakin tarjottavaa.
Raamattussa psalmin kirjoittaja pyytää: Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12) Kun vain tietäisi, mikä on oikein, niin silloinhan olisi vain oikeita ratkaisuja tehtävänä. ELÄMÄ OLIS NIIN HELEPPOO!
Olisikohan muuen influenssatilanne ihan toinen, jos nyt olisi kevät ja valoisaa?
Olen siis ainakin yhden kriteerin mukaisesti terve ja kai tästä sitten pitäisi olla tyytyväinenkin tai ehkä jopa onnellinen. Kuitenkin olen huolestunut tuon ohitusleikatun puolisoni tähden. Vaikka hän kuuluu H1N1(A) -riskiryhmään, ja saa siis rokotteen, niin rokotteen antama täysi suoja toimii vasta kahden viikon kuluttua rokottamisesta. Lisäksi hän on meistä se, joka enemmän ja vakavammin sairastaa. Minut on tehty teflonista, eikä minuun yleensä mikään tartu.
Tämä "sikainfluenssa" muistuttaa ainakin minua elämän rajallisuudesta. Se on myös syventänyt tätä koko syksyn jatkunutta opiskelumotivaation puutettani. Vaikka minä en ole edes sairas, olen kysynyt itseltäni, ovatko korkeakouluopinnot se kaikkein suurin elämän päämäärä ja tarkoitus, vai onko elämällä jotakin muutakin tarjottavaa.
Raamattussa psalmin kirjoittaja pyytää: Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12) Kun vain tietäisi, mikä on oikein, niin silloinhan olisi vain oikeita ratkaisuja tehtävänä. ELÄMÄ OLIS NIIN HELEPPOO!
Olisikohan muuen influenssatilanne ihan toinen, jos nyt olisi kevät ja valoisaa?
tiistai 20. lokakuuta 2009
Nega-jäkätystä ja "maailmantuskaa"
Syyspottuuntumisen myötä olen taas alkanut miettiä tämä nykyisen elämäntyylini mielekkyyttä.
Eli sitä ikuista kysymystä, onko tässä maisteritutkintoon tähtäävässä opiskelussa mitään mieltä, kun työkyvyttömyyseläke on minun päätulolähteeni, eikä se siitä FM-tutkinnosta mihinkään nouse. Toisaalta on kai vähän vaarallistakin kirjoittaa tällaista näin julkiseen blogiin. En vain tiedä, mitä muutakaan tekisin kuin opiskelisin. Elämästä tulisi varmasti pelkkää kokopäiväkiukuttelua ja se olisi erittäin huono vaihtoehto. Pitäisi sitä kuitenkin opiskella jotakin, vaikka vain silläkin perusteella ettei kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas tehnyt aikanaan väärää päätöstä. Petoshan se opiskelun lopettaminen häntäkin kohtaan olisi. Tällä hetkellä minulla vain ei ole yhtään opiskelumotivaatiota.
Jos tekisikin välillä ihan jotain muuta? Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli ostaa vahaliidut ja piirustuslehtiö. Epäilen vain, tulisiko niitä ollenkaan käytettyä. Minä olen varsin huono piirtäjä, vaikka värisilmääni ja sommittelutaitoani onkin joskus kehuttu hyväksi. Taitaisivat ne vahaliidut vain ajautua muutaman töherryskerran jälkeen tuonne komeron perille. Ainakaan ei siis kannata ostaa kovin kalliita.
Elokuussa Ilomantsissa särkynyt digi-kamerani on korjattavana. Saa nähdä mitä sekin maksaa vai joudunko ostamaan uuden. Yhtä hyvin minun käteeni sopivaa, edullista, digi-kameraa ei vain enää löydy. Minun kamerani on Canon Power-Shot A70 ja siinä on oikealla sellainen paksunnos, josta minä saan hyvän otteen. Nämä nykyiset saman hintaluokan digi-kamerat vaikuttavat minun kameraani verrattuna vähän "hempulivehkeiltä". Toivonkin, että saisin siis vanhan kamerani säädyllisellä hinnalla takaisin.
Kummasti tälle blogille avautuminenkin helpottaa, kun nyt jo on parempi mieli.
Eli sitä ikuista kysymystä, onko tässä maisteritutkintoon tähtäävässä opiskelussa mitään mieltä, kun työkyvyttömyyseläke on minun päätulolähteeni, eikä se siitä FM-tutkinnosta mihinkään nouse. Toisaalta on kai vähän vaarallistakin kirjoittaa tällaista näin julkiseen blogiin. En vain tiedä, mitä muutakaan tekisin kuin opiskelisin. Elämästä tulisi varmasti pelkkää kokopäiväkiukuttelua ja se olisi erittäin huono vaihtoehto. Pitäisi sitä kuitenkin opiskella jotakin, vaikka vain silläkin perusteella ettei kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas tehnyt aikanaan väärää päätöstä. Petoshan se opiskelun lopettaminen häntäkin kohtaan olisi. Tällä hetkellä minulla vain ei ole yhtään opiskelumotivaatiota.
Jos tekisikin välillä ihan jotain muuta? Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli ostaa vahaliidut ja piirustuslehtiö. Epäilen vain, tulisiko niitä ollenkaan käytettyä. Minä olen varsin huono piirtäjä, vaikka värisilmääni ja sommittelutaitoani onkin joskus kehuttu hyväksi. Taitaisivat ne vahaliidut vain ajautua muutaman töherryskerran jälkeen tuonne komeron perille. Ainakaan ei siis kannata ostaa kovin kalliita.
Elokuussa Ilomantsissa särkynyt digi-kamerani on korjattavana. Saa nähdä mitä sekin maksaa vai joudunko ostamaan uuden. Yhtä hyvin minun käteeni sopivaa, edullista, digi-kameraa ei vain enää löydy. Minun kamerani on Canon Power-Shot A70 ja siinä on oikealla sellainen paksunnos, josta minä saan hyvän otteen. Nämä nykyiset saman hintaluokan digi-kamerat vaikuttavat minun kameraani verrattuna vähän "hempulivehkeiltä". Toivonkin, että saisin siis vanhan kamerani säädyllisellä hinnalla takaisin.
Kummasti tälle blogille avautuminenkin helpottaa, kun nyt jo on parempi mieli.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Runon amputoitu jalkaproteesi
Voi, kuinka ihana oma antikvariaatti olisikaan ollut.
Mutta haavehet nuo oli hullut.
Kun Kela sanoi, Me olemme päättänyt,
ettei kirjakauppas kannata Jyväskylässä.
Siks luen ma yhteisöviestintää nyt.
Vaik' sydämeni estetiikan ikävöinnistä räytyy,
niin julkisuuslakia pohtia täytyy.
Kas niin käy joskus elämässä.
Mutta haavehet nuo oli hullut.
Kun Kela sanoi, Me olemme päättänyt,
ettei kirjakauppas kannata Jyväskylässä.
Siks luen ma yhteisöviestintää nyt.
Vaik' sydämeni estetiikan ikävöinnistä räytyy,
niin julkisuuslakia pohtia täytyy.
Kas niin käy joskus elämässä.
perjantai 11. syyskuuta 2009
Alussa uusi hankaa ja puristaa
Kun neljäkymmentä vuotta sitten aloitin koulun käynnin, minulla oli uudet kengät. Silloin ne olivat siniset remmikengät. Uudet kengät - supikkaat - hankin nytkin, kun aloitin lukuvuoden. Opiskelu ei jää kengistä kiinni. Vaikka uudet kengät näin alussa puristavat ja painavat, aikanaan uusien kenkien puristus helpottaa. Oikeastaan kengät ovat näin hyvä metafora opiskelulle, koska opiskelussakin kaikki uusi on alussa hankalaa ja hankaavaa. 
Syksyn ensimmäinen opiskeluviikko, joka on ollut melkoisen raskas, on nyt tullut perjantai-iltaan. Se tuntuu ihan saavutukselta. Olen tehnyt jo ainakin yhden hyvän ratkaisun. Ehdin tekemään sen jo maanantaina. Päätin jättää gradun ainakin syksyn ajaksi sivuun. Kevätlukukaudella, kun en kuntoutusjakson vuoksi voi osallistua yliopiston tarjoamaan lähiopetukseen, on sitten taas gradun kirjoittamisen aika.
Näin voin keskittyä yhteisöviestinnän syventäviin opintoihin. Tekemällä yksittäisiä kursseja opintopisteet kertyvät ja opinnot ainakin näyttävät edistyvän. Joskus "kosmetiikka" on hyvä asia. Ihan tarpeeksi näissäkin kahdessa alitsemassani kurssissa on tekemistä, kun ei tuo englanninkieli ole minulla vieläkään oikein vahva. Onneksi harjoitus auttaa tässäkin asiassa.
Jotta vapaa-ajasta ei tulisi ongelmaa, ilmoittauduin kansalaisopistoon sukututkimuksen alkeiskurssille. Nyt ovat vapaat (vieraattomat) viikonloput todella arvossaan. Kesäharrastus siirtyy siis ympärivuotiseksi.
Syksyn ensimmäinen opiskeluviikko, joka on ollut melkoisen raskas, on nyt tullut perjantai-iltaan. Se tuntuu ihan saavutukselta. Olen tehnyt jo ainakin yhden hyvän ratkaisun. Ehdin tekemään sen jo maanantaina. Päätin jättää gradun ainakin syksyn ajaksi sivuun. Kevätlukukaudella, kun en kuntoutusjakson vuoksi voi osallistua yliopiston tarjoamaan lähiopetukseen, on sitten taas gradun kirjoittamisen aika.
Näin voin keskittyä yhteisöviestinnän syventäviin opintoihin. Tekemällä yksittäisiä kursseja opintopisteet kertyvät ja opinnot ainakin näyttävät edistyvän. Joskus "kosmetiikka" on hyvä asia. Ihan tarpeeksi näissäkin kahdessa alitsemassani kurssissa on tekemistä, kun ei tuo englanninkieli ole minulla vieläkään oikein vahva. Onneksi harjoitus auttaa tässäkin asiassa.
Jotta vapaa-ajasta ei tulisi ongelmaa, ilmoittauduin kansalaisopistoon sukututkimuksen alkeiskurssille. Nyt ovat vapaat (vieraattomat) viikonloput todella arvossaan. Kesäharrastus siirtyy siis ympärivuotiseksi.
sunnuntai 30. elokuuta 2009
Syksyn suunnittelua
Pikkuvirran Aina Valpas joukon blogista huomasin, että on taas viikko vierähtänyt Norsu Rullatuolissa viimeisestä päivityksestä. Eipä ole kummoisia tapahtunutkaan. Vielä viimeisiä "lomaviikkoja" vietellään, vaikka eihän sitä eläkeläisellä mitään sen kummempaa lomaa olekaan.
Syksy alkaa kohta opiskelulla. Toivon totta vie, että saan itsestäni otettua tukevan niska-perse -otteen, jolla runttaan itsesi tähän tietokoneen ja kirjojen ääreen sitä gradua kirjoittamaan. Gradu pitää saada nyt alkavana lukuvuotena 2009-2010 tehtyä. Toisaalta tutkimusseminaarista saatu viitonen on hyvä kannuste gradun valmistumiselle. Paras mahdollinen arvosana on aina velvoittava. Gradun lisäksi olen ilmoittautunut kahdelle kurssille. Joten 8 opintopistettä on syksyn aikana saalistuksessa. Tässähän, jos hyvin käy, saattaisi toteutua nivalalaisen isännän vaimolleen lausuma kehuva tunnustus: "Sinäpä oot ollu ihan juluman ahkera". Tuo kehu on nivalalaista kansan perinnettä, eikä meillä kuultua. :)
Tuossapa on syksylle suunnitelmaa ihan kylliksi. Muuta kuin yhteisöviestinnän opiskelua syksyyn tulee kansalaisopiston sukututkimuskurssista. Joten tuo sivubloginikin saa taas päivitettyä materiaalia.
Syksy alkaa kohta opiskelulla. Toivon totta vie, että saan itsestäni otettua tukevan niska-perse -otteen, jolla runttaan itsesi tähän tietokoneen ja kirjojen ääreen sitä gradua kirjoittamaan. Gradu pitää saada nyt alkavana lukuvuotena 2009-2010 tehtyä. Toisaalta tutkimusseminaarista saatu viitonen on hyvä kannuste gradun valmistumiselle. Paras mahdollinen arvosana on aina velvoittava. Gradun lisäksi olen ilmoittautunut kahdelle kurssille. Joten 8 opintopistettä on syksyn aikana saalistuksessa. Tässähän, jos hyvin käy, saattaisi toteutua nivalalaisen isännän vaimolleen lausuma kehuva tunnustus: "Sinäpä oot ollu ihan juluman ahkera". Tuo kehu on nivalalaista kansan perinnettä, eikä meillä kuultua. :)
Tuossapa on syksylle suunnitelmaa ihan kylliksi. Muuta kuin yhteisöviestinnän opiskelua syksyyn tulee kansalaisopiston sukututkimuskurssista. Joten tuo sivubloginikin saa taas päivitettyä materiaalia.
lauantai 22. elokuuta 2009
Virukset viiraavat
Molemmat tietokoneeni ovat viime päivinä temppuilleet Facebookista saatujen virusten kourissa, vaikka tietokoneidemme virustorjunta onkin f-securen ansiosta kunnossa. Olen lähes päivittäisten virusvaroitusten ja -tarkistusten vuoksi ollut menettämäisilläni hermoni jo monta kertaa. Olen alkanut vakavasti harkita tietokoneen vaihtamista PC:stä "mäkkiin", kun olen kuullut niissä olevan vähemmän viruksia. Jostakin syystä tietokoneista enemmän ymmärtävä mieheni ei vain ole oikein myötämielinen ja olisihan se mäkki opeteltava uudestaan, ja se on tällä kärsivällisyydellä melkein mahdoton tehtävä. Tietokoneita koskevia kommentteja otan tämän blogin lukijoilta vastaan oikein mielelläni.
Itse olen ollut niin terve kuin vain vammainen voi olla. Olen kotiutunut Pääskynpesästä ja arki on lähtenyt hyvin normaalisti rullaamaan. Olo on jo varsin syksyinen. Ovathan nuo graduun kuuluvat kirjat jatkuvasti tuossa silmien edessä. Toivottavasti olen pian alkavana lukuvuotena ahkerampi kuin edellisenä. Kaikkihan on loppujen lopuksi omasta itsestäni kiinni. Itseäni varten ja omaksi hyödykseni minä opiskelen. Mistä löytyisi se tarvittava kipinä marrasarjen ankeuden järsiessä mielialaa kaikesta kirkaskeinovalosta huolimatta. Nyt potkaisen itseäni, että muistaisin nauttia tästä ihanasta, elokuisesta loppukesän huikaisevasta kirkkaudesta. *potkis*
.jpg)
Kuva on Ilomantsin Tetrijärveltä ja sen otti Katri Palpatzis.
Itse olen ollut niin terve kuin vain vammainen voi olla. Olen kotiutunut Pääskynpesästä ja arki on lähtenyt hyvin normaalisti rullaamaan. Olo on jo varsin syksyinen. Ovathan nuo graduun kuuluvat kirjat jatkuvasti tuossa silmien edessä. Toivottavasti olen pian alkavana lukuvuotena ahkerampi kuin edellisenä. Kaikkihan on loppujen lopuksi omasta itsestäni kiinni. Itseäni varten ja omaksi hyödykseni minä opiskelen. Mistä löytyisi se tarvittava kipinä marrasarjen ankeuden järsiessä mielialaa kaikesta kirkaskeinovalosta huolimatta. Nyt potkaisen itseäni, että muistaisin nauttia tästä ihanasta, elokuisesta loppukesän huikaisevasta kirkkaudesta. *potkis*
.jpg)
Kuva on Ilomantsin Tetrijärveltä ja sen otti Katri Palpatzis.
maanantai 10. elokuuta 2009
Mantsin iloa
Meinasipas olla hankalaa päästä kirjoittamaan norsua rullatuoliin, mutta eiköhän tämä tästä.
Täällä Ilomantsin Pääskynpesässä sitä ollaan edelleen. Olen viihtynyt ja ihanaa on ollut. Jotenkin vaan tuntuu, että minä itse en ole lähtenyt käyntiin. Kuntoutuspäivät menevät liian nopeasti ohi. Olen kuitenkin päättänyt nauttia jokaisesta hetkestä, ja kyllähän olen nauttinutkin. On ihanaa, että on olemassa tällainen paikka, tällainen kesä ja tällainen luonto. Välillä sitä ei muistakaan olevansa kuntoutuksessa, kun saa kokea uusia, vaikka pieniäkin, hauskoja ja mieltä lämmittäviä asioita. Esimerkiksi täällä Ilomantsissa on kevyen liikenteen väyliin merkitty rollaattoritie. :D Todella vammaisystävällistä siis.
Opiskeluakin olen jo sen verran ajatellut, että ilmoittauduin kahdelle kurssille. Kunhan syksy tulee, niin opintopisteet opintosuoritusotteeseen ropisee.
Täällä Ilomantsin Pääskynpesässä sitä ollaan edelleen. Olen viihtynyt ja ihanaa on ollut. Jotenkin vaan tuntuu, että minä itse en ole lähtenyt käyntiin. Kuntoutuspäivät menevät liian nopeasti ohi. Olen kuitenkin päättänyt nauttia jokaisesta hetkestä, ja kyllähän olen nauttinutkin. On ihanaa, että on olemassa tällainen paikka, tällainen kesä ja tällainen luonto. Välillä sitä ei muistakaan olevansa kuntoutuksessa, kun saa kokea uusia, vaikka pieniäkin, hauskoja ja mieltä lämmittäviä asioita. Esimerkiksi täällä Ilomantsissa on kevyen liikenteen väyliin merkitty rollaattoritie. :D Todella vammaisystävällistä siis.
Opiskeluakin olen jo sen verran ajatellut, että ilmoittauduin kahdelle kurssille. Kunhan syksy tulee, niin opintopisteet opintosuoritusotteeseen ropisee.
maanantai 1. kesäkuuta 2009
Sekalaista mietintää
Nähtävästi toukokuu vierähti ilman ainuttakaan blogitekstiä, vaikka silloin olikin Karin sekä Nopan ja Ilon syntymäpäivä. Muutakin tapahtui toukokuussa, mutta en jaksanut innostua toukokuussa tapahtuneista tarpeeksi kirjoittaakseni niitä tänne. Bloggaaminen ei aina jaksa innostaa.
Huomenna on tutkimusseminaarin 2. esitelmä. Sainpa ainakin yhden kurssin tänä lukuvuonna suoritettua, jos esitys siis menee hyväksytysti läpi. En tiedä, kun se tuli taas tehtyä niin kiireellä. No, iltapäivä on edellistä iltaa viisaampi.
Sunnuntaina on taas europarlamenttivaalitkin, joka siis on minulle työpäivä vaalilautakunnassa. Kyllähän se hienolta tuntuu, kun minuun luotetaan niin paljon että olen saanut tuollaisen pienen luottamustoimen. Olen vaalilautakunnassa paljon mieluummin kuin vammaisten vaalikeräyksessä. Onkohan vammaisten vaalikeräys hiipumassa, kun en nähnyt Prisman ennakkoäänestyspaikassa yhtään kerääjää.
Huomenna on tutkimusseminaarin 2. esitelmä. Sainpa ainakin yhden kurssin tänä lukuvuonna suoritettua, jos esitys siis menee hyväksytysti läpi. En tiedä, kun se tuli taas tehtyä niin kiireellä. No, iltapäivä on edellistä iltaa viisaampi.
Sunnuntaina on taas europarlamenttivaalitkin, joka siis on minulle työpäivä vaalilautakunnassa. Kyllähän se hienolta tuntuu, kun minuun luotetaan niin paljon että olen saanut tuollaisen pienen luottamustoimen. Olen vaalilautakunnassa paljon mieluummin kuin vammaisten vaalikeräyksessä. Onkohan vammaisten vaalikeräys hiipumassa, kun en nähnyt Prisman ennakkoäänestyspaikassa yhtään kerääjää.
keskiviikko 29. lokakuuta 2008
Kyllä se tästä
Olen taas aloittanut gradun työstämisen. Tänään kirjoitin puhtaaksi Kunnonpaikkaa koskevan kuntoutuspäiväkirjan toissa kesältä. Täytyy sanoa, että se, siis kuntoutuspäiväkirjan tallentaminen, oli jokseenkin ahdistava homma. Kun vielä vertaan kokemuksiani viime kesän lehtikirjoitteluun Kunnonpaikassa kuntoutettavien veteraanien ruokailusta ja siitä aiheutuneesta skandaalista, niin ahdistus oli melkein musertava.
Tulee olemaan mielenkiintoista soveltaa graduuni narratiivista tutkimusotetta. Henkilökohtaisten kokemusten soveltaminen vain on minun kohdallani väistämätöntä, koska tutkimusaiheeni on minulle melkein liian läheinen. Kyllä se tästä taas lähtee sujumaan. Opiskelu on taas ihan kivaa.
Gradutyöskentelyn lisäksi sain tänään vaalilautakuntamatkojen taksikuitit ja verokortin lähtemään eteenpäin. Tuntuu uudessa Jyväskylässä kaikki olevan, jos mahdollista, vielä byrokraattisempaa ja hankalampaa kuin tässä vanhassa maalaiskunnassa. No, ehkäpä, ja kyllä varmasti, elämä jatkuu kaupunkilaisenakin.
Tulee olemaan mielenkiintoista soveltaa graduuni narratiivista tutkimusotetta. Henkilökohtaisten kokemusten soveltaminen vain on minun kohdallani väistämätöntä, koska tutkimusaiheeni on minulle melkein liian läheinen. Kyllä se tästä taas lähtee sujumaan. Opiskelu on taas ihan kivaa.
Gradutyöskentelyn lisäksi sain tänään vaalilautakuntamatkojen taksikuitit ja verokortin lähtemään eteenpäin. Tuntuu uudessa Jyväskylässä kaikki olevan, jos mahdollista, vielä byrokraattisempaa ja hankalampaa kuin tässä vanhassa maalaiskunnassa. No, ehkäpä, ja kyllä varmasti, elämä jatkuu kaupunkilaisenakin.
torstai 11. syyskuuta 2008
Naaman vinous on peilin vika
Tänään, yliopistolla, koin jotakin sellaista, mihin en ole törmännyt ainakaan 30 vuoteen. Minua tuijotettiin niinkuin lehmä tuijottaa uutta veräjää. Johan siitä jo itsekin hölmistyin. Luulisi, että meitä vammaisia liikkuu jo sen verran ihmisten ilmoilla että emme ole ihan uusia kummia, vaikka minähän olen ihan asia erikseen.
Näin vaalien alla sitä on suorastaan suosittu. Minua pyydettiin toisenkin puolueen ehdokkaaksi, mutta minulle riittää ruiskukka, enkä syleile maapalloa. Minun siis täytyi tuottaa vihreille pettymys jo toisen kerran tällä viikolla.
Ikävämpi oli huomata, että minä, ainakin valokuvissa, olen ruma. Onneksi se ei sentään miestäni haittaa. Tuo oman rumuuden havainnointi tapahtui facebookin yhteydessä.
Nyt olen siis lähes täysillä mukana virtuaalimaailman ihanuuksissa, mutta minähän olenkin tuskin nuoruuttani ohittanut. Toivon sinun, rakas lukijani, huomaavan tuon itseironian.
Näin vaalien alla sitä on suorastaan suosittu. Minua pyydettiin toisenkin puolueen ehdokkaaksi, mutta minulle riittää ruiskukka, enkä syleile maapalloa. Minun siis täytyi tuottaa vihreille pettymys jo toisen kerran tällä viikolla.
Ikävämpi oli huomata, että minä, ainakin valokuvissa, olen ruma. Onneksi se ei sentään miestäni haittaa. Tuo oman rumuuden havainnointi tapahtui facebookin yhteydessä.
Nyt olen siis lähes täysillä mukana virtuaalimaailman ihanuuksissa, mutta minähän olenkin tuskin nuoruuttani ohittanut. Toivon sinun, rakas lukijani, huomaavan tuon itseironian.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)