Muistokirjoitus käyttäjätunnukselle

Kun viime kesänä päätin lopettaa opiskeluni yliopistossa, enkä ilmoittautunut tälle lukuvuodelle opiskelijaksi, menetin ison osan omasta identiteetistäni. En voi enää sanoa itseäni opiskelijaksi. Koska opiskelu - iästä riippumatta - kuuluu nuoruuteen, olen minä nyt siis oikeasti vanha.

Yliopiston oven sulkeutuminen todellistuu torstaina, kun yliopiston sähköpostiosoitteeni ja käyttäjätunnukseni poistetaan käytöstä. Kummallista, miten johonkin merkkijonoon voi kiintyä. Eihän sähköpostiosoite ole edes olemassa missään muualla kuin virtuaalisuudessa. Kuitenkin minulla on nyt ihan oikeasti vähän surullinen olo. Kyllähän jyu sitäpaitsi näyttää komeammalta kuin gmail. Gmaileja mahtuu 13 tusinaan, mutta on vain yksi jyu.

Yliopiston sähköpostiosoitteeni oli minun ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Se oli enemmän kuin pelkästään sähköpostiosoite, koska siihen tullut yksi lyhyt sähköpostiviesti avasi minulle monta uutta mahdollisuutta. Tuossa kohta 15 vuotta sitten tulleessa sähköpostiviestissä Koikkalaisen Riitta ehdotti minulle ehdokkaaksi asettautumista JYY:n edustajistovaaleissa. JYY:n hallituksesta ja myöhemmistä JYY:n luottamustoimista tulleet kokemukset ovat taas osaltaan muovanneet tätä minun nykyistä minuuttani esimerkiksi politiikassa. Pitäisi kai sanoa, että ilman ensimmäistä sähköpostia minulla ei olisi näin montaa kaveria, tuttavaa tai kontaktia kuin minulla on nyt.

Kiitos ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Sinä palvelit hyvin, etkä juurikaan sortunut turhuuteen. Sinä et koskaan haukkunut etkä panetellut, missä suhteessa olit paljon parempi kuin käyttäjäsi. Lepää rauhassa.

Käyttäjätunnuksen poistumisesta on koitumassa minulle ainakin yksi todellinen ongelmakin. Jostakin syystä gmail-sähköpostiosoitteeni ei käy blogieni sähköpostiosoitteeksi, enkä täydellisenä tietotekniikan tumpelona tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa blogini lakkaavat torstaina olemasta. Toivottavasti joku tämän blogin lukija, joka paremmin osaa tietotekniikkaa, osaisi minua tässä pulmassa neuvoa,

Siivousta

Siivosin äsken hiukan tämän blogini ulkoasua. Nyt se vastaa paremmin elämääni ja tuntuu enemmän omaltani. Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kokonaan uusi blogi ja sulkea tämä unohduksen ullakolle kaikkine itsekkäine ja epäeettisine pohdintoineen. Mutta eihän tätä ole pakko lukea kenenkään. Kiitos kuitenkin, että luet. Minä taidan olla vihainen keski-ikäinen nainen, kun en voi olla nuori, vihainen, mies.

Viime aikoina on puhuttu paljon suvaitsevaisuuden tärkeydestä ja erilaisuuden sietämisestä. Omassa elämänmuutoksessani minusta tuntuu, että on helpompi suvaita ja sietää sellaista erilaisuutta, joka on jollakin tavalla etäällä tai koskettaa jotakin tuntematonta, mutta jos joku jonka tunnen osoittautuu jotenkin erilaiseksi, vaikka se erilaisuus sinänsä olisikin aivan "vaaratontakin", niin koira heti älähtää pehmustetustakin kalikasta.

Lähinnä itseäni muistuttaakseni liitän tähän muualta internetistä löytämäni Abbedissan rukouksen.

Keski-ikäisen Rukous

Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.

Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä.

Aamen

The most spoken lanquage in the world is bad english

Huomasin äsken, että blogiini on tullut uusi kommentti minulle tuntemattomalta virolaiselta henkilöltä. Aitäh!

Tuosta kommentista sain aiheen tähän blogikirjoitukseen. Minun, kuten kenenkään, ei pitäisi olla yllättynyt siitä, että jotakin blogia saatetaan lukea ympäri maailmaa ja että ajatteluni saattaa kiinnostaa ja koskettaa jotakuta tuntematonta. Huimaava ajatus ihmiselle, jolla on näin huono kielitaito. Kuinka paljon suurempi blogini vaikutus olisikaan, jos äidinkieleni olisi englanti. Nimittäin tällä huonolla kielitaidolla esimerkiksi englanniksi minun on vaikeaa ilmaista tunteita ja tunteistahan minä inspiraation tullessa usein kirjoitan. Joojoo, kielitaitohan tietysti paranee kieltä käytettäessä, väittää ainakin eräs opettajani, mutta silti. Blogini kautta tapahtuvan viestintäni vastaanottajajoukko rajoittuu siis väistämättömästi melko pieneksi. Englanniksi kirjoittaminen olisi kuitenkin helpompaa kuin englannin kielen puhuminen, koska kirjoitettaessa huono ääntäminen ei kuulu.

Olen yrittänyt jo muutaman päivän ajan kerätä rohkeutta, että uskaltaisin soittaa entiselle ja hyvin rakkaalle, nyt Suomessa olevalle, opettajalleni Gertille. Pelkäänpä ettei hän saa puhutusta englannistani selvää, koska englannin ääntämykseni on huonoakin kehnompaa. Tällä kielitaidolla en pystyisi lähtemään vaihto-opiskelijaksi. Saattaa siis olla onni, että olen vaihto-opiskelijaksi jo liian vanha.

Ikävä kirjoittaa näin negatiivisesti, koska en itsekään halua katkeroitiuneiden ihmisten vuodatuksia lukea. Onneksi tässä työpöytäni nurkassa on vanha ja kaunis peili.

Kirjoista ja kirjoittamisesta

Kävin tänään Jyväskylän kirjamessuilla, josta kirjoja tuli ostettua repullinen. Tosin Jyväskylän yliopiston PR-reppu on aika pieni, mutta kuitenkin. Isä olisi varmaan taas kauhuissaan, mutta onneksi muuttoa ei ole lähiaikoina edessä, ettei kenenkään tarvitse kirjoja pakkailla eikä kanniskella. Mielestäni en ostanut mitään hömppää enkä turhaa, vaan graduoppaan ja muuta sopivaa. Messuilla oli kiva myös tavata vanhoja tuttuja. Oikein onnistunut tapa viettää palmusunnuntaita.

Näin gradun ollessa pakkokirjoitusta, ja kun käytän tutkimusmenetelmänäni autoetnografiaa, olen miettinyt itseäni kirjoittajana. Mielestäni minä en ole kirjallinen ihminen, vaikka bloggaus onkin tällä hetkellä tärkeä harrastus, ja olen käynyt sekä lehtiavustaja- että kriitikkokurssin. Onko ristiriitaista? Joskus, kun kirjallisuustiede oli pääaineeni, sanoin, että en koskaan kirjoita elämän tarinaani, runoja tai romaania, vaan että minusta tulisi kriitikko.

En ole koskaan erikoisemmin pitänyt ajatuksesta kirjoittaa omaelämäkerta tai muistelmat, kun en ole pitänyt tähän astisen elämäni saavutuksia mitenkään maininnan arvoisina. Nyt kuitenkin gradua varten pitää kirjoittaa tarinoita. No, kirjoittamaan oppii tietysti kirjoittamalla.

Sellaisen havainnon olen autoetnografisesta graduaineistostani tehnyt, että kuntoutuspäiväkirjani sekä kuntoutusjaksoja tai kuntoutusta ylipäätään koskevat blogikirjoitukseni poikkeavat paljonkin toisistaan. On kuin niillä kirjoituksillani olisi eri yleisöt. Kuntoutuspäiväkirjani ovat jopa kuivan toteavia, ulkoa opitun oloisia niin, että ne varmasti täyttävät kaikki vaaditut muodollisuudet. Nämä blogikirjoitukset taas... No, joopa joo. Mieluummin luen itsekin näitä kuin kuntoutuspäiväkirjojani.

Ei aina voi onnistua (ei edes joka kerta)

Luontokuntoutus oli iso pettymys. Kyllähän sitä kakarana oli jännää mennä eväiden kanssa "retkelle" ison kiven taakse tai, niin kuin minä kaadetun keinutuolin alle tai veljien kerrossänkyyn, josta äiti oli tehnyt teltan.

Mutta vastaavan tyylinen retki täällä - voi herrajjestas ja anna mun kaikki kestää. Luontokuntoutus on Pääskynpesän tähtituote meille kuntoutujille. Sen mukaan Pääskynpesä on profiloitunut, mutta nyt profiili sukelsi pahemman kerran. Tosin nyt on talvi, ja kylmä, ja henkilökuntapula, mutta eikö nyt jotakin muuta kuin takapihan rantakota? Minä sitäpaitsi inhoan makkaraa.

Taitaa rullatuolin norsu olla tulossa 2-vuotiaan uhmaikään, kun näin urputtaa.

Olen siis kirjoittanut kaksi vuotta tätä blogia. Onnea minulle!

Pako teknologiasta eli retki ikivanhoihin

Huomenna lähden Ilomantsiin. Joten tämä blogikirjoitus saattaa jäädä viimeiseksi kirjoitukseksi yli kahteen viikkoon. En nimittäin ota mukaani kumpaakaan tietokonettani, vaan aion paastota tietokoneista ja sosiaalisista medioista, joihin blogitkin lasketaan kuuluviksi. Näin teen, vaikka gradunohjaajani Kaja vaatii jo tuloksia, enkä ole uskaltanut vilkaistakaan tuohon aikalaskuriin. Kyllähän sitä toki voisi jättää nettipiuhat ja -mokkulat kotiinkin... Facebookissa notkuminen veisi kuitenkin suurimman osan tuottavasta tietokoneajasta niin, ettei se mitään hyödyttäsi. Olkoon siis koko tietokone ja bittiavaruus. Otan mukaani englanninkielisen metodologiakirjan ja keskityn sen lukemiseen. Tai siis ainakin aikomukseni on vakaa, mutta pelkään tuntevani itseni tässäkin asiassa.

Tänään tein jotain ihan muuta ja jotain yllättävän spontaania. Olin Palokan pelimannitalossa järjestetyssä kalevalaisessa juhlassa. Juhlan ohjelmassa oli kanteleen soittoa sekä Pekka Kivikkään pitämä, vaikuttava, kalliomaalausesitelmä. Tunnen oppineeni tänään hyvin paljon.

Kalevalaisessa juhlassa oli tietenkin myös kalevalaista runonlausuntaa, joka jälkeen päin aiheutti minulle mieleisen yllätyksen. Lausuja oli nimittäin opettanut minulle peruskoulun yläasteella kauppaoppia. Olin kuulemma saanut luokan parhaimman koenumeron jostakin kokeesta. Niinhän se on, ettei apina tunne ketään, mutta apinan tuntevat kaikki.

Minähän nautin koko olemuksellani sekä kantelemusiikista että kalliomaalauksista. Nyt on hyvä mieli pitkäksi aikaa, kun tuli lähdettyä. Tänään otin taas esteettistä kuntoutusta ja huomenna alkaa se virallinen lääkinnällinen ja psyko-fyysis-sosiaalinen "oikea" Kelan tarjoama kuntoutus.

Tupeksimista

No, kirjoitetaanpas nyt sitten jotakin, vaikka vain puhtaasta tajunnanvirrasta. Se on siis sitä mitä sylki suuhun tuo, tai tietysti tässä blogi ollessa kyseessä, mihin nyt ikinä sormet sattuvat osumaan. Koittakaa kestää.

Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)

Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.

Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.

Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.

Kirjoittamisesta

Vaikka varsinaista asiaa ei aina olisikaan, niin ainahan voi raapia tikkuja ravistuneesta puupäästään ja tehdä tikusta asiaa. Eilen luin Valituista Paloista elämän tarinoiden kirjoittamista käsittelevän artikkelin. Koska se liittyi - joskin erittäin löyhästi - graduuni ja sen metodologiaan, päätin ottaa jutusta onkeeni. Artikkelissa kehoitettiin harjoittelemaan kirjoittamista. Joten yritän nyt kirjoittaa blogiani mahdollisimman säännöllisesti. Tästä blogista voi siis tulla jonkinlainen tutkimuslaboratorio omasta päästä tai ajatushautomo. Otan sen riskin, että menetän lukijoita, eikä tänne kommentteja tulvi. Kyllähän minä kirjoittamisesta pidän, ja olen siin aika hyväkin, mutta tarinat ja varsinkin ne autoetnografiset graduun liittyvät tarinat ovat aivan eri juttu.

Olen taas alkanut henkisesti valmistautua tulevaan kuntoutusjaksooni Pääskynpesässä. Olisi ihanaa löytää jotakin sellaista uutta, jonka voisi ottaa mukaan arkeen. Jokatapauksessa kuntoutusjakso, mitä se sitten tarjoaakaan, on hyvä latautumisjakso ennen opiskelun alkamista ja pimeää syksyä. Joku vinkki uuteen liikunta- tai tekemisharrastukseen, joka ei olisi pelkkää terapiaa, olisi tervetullut. En tykkäisi huonoa siitäkään, jos syksyllä kansalaisopistosta löytyisi joku vaikka viikoittaiseen iltamenoon riittävästi kannustava harrastus, johon olisi liikkumisesteetön osallistuminen.

Sekalaista mietintää

Nähtävästi toukokuu vierähti ilman ainuttakaan blogitekstiä, vaikka silloin olikin Karin sekä Nopan ja Ilon syntymäpäivä. Muutakin tapahtui toukokuussa, mutta en jaksanut innostua toukokuussa tapahtuneista tarpeeksi kirjoittaakseni niitä tänne. Bloggaaminen ei aina jaksa innostaa.

Huomenna on tutkimusseminaarin 2. esitelmä. Sainpa ainakin yhden kurssin tänä lukuvuonna suoritettua, jos esitys siis menee hyväksytysti läpi. En tiedä, kun se tuli taas tehtyä niin kiireellä. No, iltapäivä on edellistä iltaa viisaampi.

Sunnuntaina on taas europarlamenttivaalitkin, joka siis on minulle työpäivä vaalilautakunnassa. Kyllähän se hienolta tuntuu, kun minuun luotetaan niin paljon että olen saanut tuollaisen pienen luottamustoimen. Olen vaalilautakunnassa paljon mieluummin kuin vammaisten vaalikeräyksessä. Onkohan vammaisten vaalikeräys hiipumassa, kun en nähnyt Prisman ennakkoäänestyspaikassa yhtään kerääjää.

Flunssaa vai lorvikatarria?

Kulunut viikko on mennyt flunssan vuoksi täysin musta-valkoisille haaskalinnuille. Sain tartunnan Karilta, jolla tauti on ollut pahempana kuin minulla. Minä olen vain yskinyt ja nenä on vuotanut jonkin verran sekä kurkku ja toinen korva ovat aristaneet. Kunnon rehellistä kuumetta ei ole noussut, mitä nyt vain sen verran lämpöä, että olen joutunut perumaan koko viikon jumpat ja muut menot. Peruuntunut kampaaja ottaa eniten päähän. Jokatapauksessa olen ollut koko viikon niin väsynyt, että päivätorkut olisivat tehneet hyvää. Se onkin aika vakavaa, koska minähän en ole koskaan suostunut päivällä nukkumaan. Olen siis aika huolestunut. Myöskään gradu ei ole tällä viikolla edistynyt. Nyt täytyy vaan ottaa rauhallisesti ja malttaa parantua, kun tämä tauti on onneksi, ja toistaiseksi, vain lenssua, enkä ole esimerkiksi vatsataudissa.

Aika tässä vaan käy pitkäksi, kun mitään ei saa oikeasti aikaiseksi. Kai se tuo aivojen hapensaanti on vähäisempää, kun nenä on tukossa.

-------------------------------------------------------------------------------------
Norsu rullatuolissa täyttää kohta vuoden. Onnittelen siitä sekä itseäni että tämän blogin lukijoita. On ollut aika hauska huomata, miten sellaisissakin päivissä, joissa ei kovin kummoista kerrottavaa olekaan ollut, on sitten kuitenkin välähtänyt jotakin. Luultavasti itse olen oppinut tämän blogin kautta tuntemaan itseäni.

Joten Hauska tutustua, Tiina-Liisa!

Päättömän manxin mouruamista.

Otsikosta huolimatta tässä kirjoituksessa ei ole sanaakaan kissoista.

Kovasti on ollut takkuista blogin kirjoittaminen tänä vuonna, kun en vain ole saanut oikein ryhdytyksi. Eipä silti, mitään kovin maata kaatavaa ei ole vielä ehtinytkään tapahtua. Mitä nyt se uusi "miniläppäri" meni rikki, eikä sen rikkoontuminen kuulunut takuun piiriin. Arvaa harmittaako? Uuden koneen ostamiseen tarvittaville rahoille olisi nimittäin muutakin käyttöä - esimerkiksi hammaslääkäri. Helmikuussa ei tule kuuloonkaan, että menisin antiikkimessuille.

Uusi harrastus jäi aloittamatta, jossa on tietenkin se hyvä puoli, että aloittamatta jäänyttä harrastusta ei kyllästyttyään tarvitse lopettaa kesken. Jonkin tekeminen olisi vain ollut kivaa vaihtelua tälle jatkuvalle tietokoneen ääressä istumiselle. Täytyy kyllä sentään tunnustaa, että olen jäänyt koukkuun Facebookiin ja joihinkin sen peleihin. Että aikuinen, pian 47-vuotias, viitsiikin tuhlata aikaansa moisiin jonninjoutavuuksiin. Muuten potkaisisin itseäni, mutta kun istun persausteni päällä, niin eihän se onnistu.

Edelliseen kirjoitukseeni olin saanut kommentin. Kiitos, Satu. Minusta blogin kirjoittaminen on hauskempaa, kun saa palautetta. Siis kaikki nimeltä mainitsemattomat lukijat, jotka muulla tavoin olette ilmaisseet itsenne, ja muutkin antakaa tassunjälkenne, äänimerkkinne tai edes haisevan vastalauseenne.

Kappas, Nyt onkin jo seuraava päivä. Nukutaan siis ensin.

Hammaslääkärissä osa 3

Tämä syksy on ollut ainakin hammasten kivistystä, vaikka ei, onneksi, itkua kuitenkaan. Hammasvaivojen vuoksi ovat niin bloggaus kuin opiskelukin olleet vähän tauolla.

Olin hammaslääkärissä sekä perjantaina että eilen. Perjantaina ilmiannoin terveyskeskushammaslääkärille väärän hampaan. Vain minä osaan olla noin suuri idiootti. Siihenkin hampaaseen pitää sitten tehdä juurihoito. Tyhmästä päästä kärsii taas koko ruumis - ja pankkitili. Eilen aloitettiin juurihoito siihen kesällä paikattuun hampaaseen. Hammasremontti jatkuu nyt pitkälle ensi vuoden puolelle. Hyvä minä...

...Nyt pitää taas vähän omakehuretostella ja olla kiitollinen, kun Aina Valpas-blogi katsoi minut blogipalkinnon arvoiseksi.


Nyt vedän vähän mutkia suoraksi, kun ilmoitan antavani tämän blogipalkinnon noille blogini oikeassa reunassa mainituille blogeille, joista aksucom on uusin.

Vaikeuksia terminologiassa

Gradun kirjoittaminen suomeksi on helpompaa kuin englanniksi kirjoittaminen. Vaikeus on siinä, että suomeksi kirjoitettaessa myös termit pitäisi suomentaa. Tänään eteeni tuli termi autoethnography, jolle olen yrittänyt löytää suomenkielistä yhdenmukaista vastinetta. Löysin kaksi suomennosta 'kokemuskirjoittaminen' ja 'narratiivinen etnografia', mutta nämä olivat vain yksittäisiä esimerkkejä, eivätkä ne siten taida olla riittävän hyviä. Ehkä tulen käyttämään ilmaisua autoetnografia.

Miksi juuri tämän termin suomentaminen on sitten niin tärkeätä? Minä käytän gradussani yhtenä materiaaleja omia kuntoutuspäiväkirjojani, mutta huomasin lukiessani Ellisin ja Bochnerin artikkelia, että voisin kirjoittaa koko graduni käyttäen minämuotoista kerrontaa, koska kuitenkin olen suorastaan limittyneenä, ellen peräti jumittuneena, aiheeseeni. Autoethnography on metodi, jossa tutkija lähtee liikkeelle omasta kokemuksestaan ja omasta taustastaan. Minun aiheeni siis vaatii juuri tätä lähestymistapaa. En voisi, kaltoin kohdeltuna kuluttajayleisön jäsenenä ilman kuluttajan oikeuksia, olla "neutraalisti" näkymättömissä, vaikka haluaisinkin. Eri asia sitten on, otetaanko kuntoutuskeskuksissa työni vastaan vain yhden vammaisen tuotannontekijän marinana, vai otetaanko se vastaan oikeasti. No, työ ja ohjaaja neuvovat luultavasti ajallaan tässäkin.

Tästähän taisi tulla nyt aika valmista pohdintaa. En vielä tiedä sisällytänkö graduun myös työprosesseja käsitteleviä blogitekstejäni. Toisaalta gradu ehkä oli tämän blogini alkuperäinen tarkoitus. Nyt tämä on virtuaalinen muistikirja, jonka nyt toivon ainakin Kajan ja Aleksin lukevan, kun täällä kerrankin on oikeaa asiaa.

Muutoksia blogissa ja muuta blogiajattelua

Muutin blogini ulkoasua. Kommentoikaa, mikä uudistuksessa on hyvää, mikä huonoa. Olisin halunnut tänne myös kävijälaskurin, mutta en löytänyt sellaista tuolta sivuelementtien joukosta. Luultavasti poistan tuon toisen blogini, kun ei sinne tule niin hirveän paljon kirjoitettua. Harrastuksena sukututkimuspuuhastelu on muiden harrastusteni rinnalla kuitenkin saman arvoinen. En tiedä, ilmoittaudunko kansalaisopiston sukututkimuskurssille.

Sitä olen pienessä mielessäni miettinyt, että internetin käyttöön ja blogin kirjoittamiseen voisi opastaa kuntoutusjaksoilla. Sisältyväthän joihinkin laitoskuntoutusmuotoihin kuntoutuspäiväkirjat, ja kuntoutuskeskuksissa on jo nettiyhteydet kuntoutujia varten. Joten olosuhteet blogikirjoittaisen ohjaukseen ovat jo valmiina ja se voitaisiin ottaa osaksi toimintaterapiaan siihen hirveän tärkeän krakleerauksen ja T-paitojen maalaamisen rinnalle. ;) Minun mielestäni blogit kannustavat viestintään ja haastavat ottamaan omaa tilaa ja vastuuta yhteiskunnassa. Onhan blogi minulle myös opiskelun työväline.

Omalla tietokoneella voi vaikuttaa, kun aina joku lukee jotakin blogia. Toisaalta voihan se linnun laulamaan opettaminen olla vaarallistakin, kun joku voi blogissaan kritisoida kuntoutusta tai sosiaalipalveluja. Eihän suomalaisessa yhteiskunnassa ole kansalaisten vaientamista?

Esteettömyysyhdistyksen blogi ja Blogging Against disabilism

Tänään löysin Esteettömyysyhdistyksen uuden blogin. Se onkin tervetullut keskustelukanava lähinnä Joensuussa toimivalle yhdistykselle, koska Joensuu on kaukana Pohjois-Karjalassa, eikä heidän kokouksiinsa kovin helposti pääse täältä Jyväskylästä. Toivottavasti blogissa käsitellään myös esteetöntä tiedottamista.

Virallinen vammaisuuden perusteella tapahtuvan syrjinnän päivä 1.5. pääsi tältä vuodelta livahtamaan ohi. Syrjintää voi ja sitä pitää vastustaa joka päivä ja siksi myös tänään 14.6. on erinomainen päivä vastustaa syrjintää.



Tämä englanninkielinen blogi löytyi Esteettömyysyhdistyksen blogin kautta. Siksi olen myöhässä.

Heitän haasteen ensi vuodelle ja haastan ainakin Kajan ja Senjan (ja kaikki muutkin blogini lukijat viettämään vapun päivää 2009 bloggaamalla syrjimättömyyden puolesta blogging Against disabilism.