Merimiehen housut

Kesä on käännähtänyt taas niin kutsutun ison kesän puolelle ja kierähtänyt korkeimman kohtansa ohi laskusuuntaan. Pitihän se pessimismi taas päästää valloilleen.

Jos taivas olisi kangasta, siitä tulisi nyt housuja kokonaiselle laivastolle. Ison kesän myötä ilmat ovatkin käyneet sellaisiksi, kuin monet toivovat. Aurinko paistaa ja lämmin ilma hoitaa monia kylmälle arkoja, eikä ulos tarvitse ainakaan takkia pukea. Tästä auringonvalosta minä pidän kuitenkin eniten. Kesäpäivän seisauksen aika meni vähän "omasta eestään", kun vain jaksoi sataa ja oli niin pimeää, että piti pitää valoja päällä. Vaatisin pimeästä ja pilvisyydestä rahojani takaisin, jos voisin ja olisin auringosta jotakin maksanut, mutta säistäkään ei voi valittaa hovioikeuteen, mikä on hyvä asia.

Ostin viime viikolla uuden kännykän, koska halusin paremman kännykkäkameran mukana kulkevaksi kameraksi, kuin vanhassa kännykässäni oli. Vielä en sillä ole kovin montaa kuvaa ottanut. Joten vielä en tiedä, teinkö viisaan hankinnan vai en. Minun pitäisi myös oppia valokuvaamaan.

Siinä siis kesän harrastus, jos gradulta aikaa jää. Gradu on kuitenkin se kaikkein tärkein, koska sitä kuuta odottaa jo moni muukin nousevaksi.

Sormia syyhyttää päästä maalaamaan

Sattuipa jännä juttu, kun tänään pistin ihan huvikseni valokuvan eräästä vanhasta akvarellistani tuonne Facebookiin. Valokuva synnytti aika paljon positiivista palautetta. Maalauksestani pidettiin. Kivalta tuntuu, koska se työ on minulle itselleni hyvin merkityksellinen. Se oli aikoinaan ensimmäinen oikea akvarellini ja vieläkin se on paras koskaan tekemäni työ.

Kirjoitin muutama päivä sitten halustani ostaa vahaliidut, vaikka olenkin aivan kammottavan surkea piirtäjä. Vahaliiduilla piirtäminen veisi vesiväreillä maalaamista vähemmän tilaa ja se olisi kuitenkin värikkäämpää kuin lyijykynä tai hiilipiirustus. Sitäpaitsi sain aikanaan Kuopiossa hiilipiirustuksesta sellaisen trauman, että hiileen en koske viiden metrin seipäälläkään. No, Prismassa niitä mehiläisvahaliituja ei ainakaan ole.

Voisin mukaella Virginia Woolfia ja sanoa, että harrastaakseen kuvataiteilua nainen (siis minä) tarvitsee omaa rauhaa ja oman huoneen, jota eivät mies ja lemmikkieläimet pääse sotkemaan ja jota ei avustaja pääsisi siivoamaan. Se, että maalaamiselle olisi tällainen oma yksityinen tila johon, kaiken keskeneräisen voisi jättää silleen levälleen, on kylla samanlainen koskaan toteutumaton haave kuin iso englantilaistyylinen kirjasto, jossa olisi suuret erkkeri-ikkunat ja aasi ulkona nurmikolla.

Jollakin tavalla luovuus pitäisi kuitenkin voida vapauttaa. Sain digi-kamerani takaisin ja onneksi korjaus meni takuuseen.

Nega-jäkätystä ja "maailmantuskaa"

Syyspottuuntumisen myötä olen taas alkanut miettiä tämä nykyisen elämäntyylini mielekkyyttä.

Eli sitä ikuista kysymystä, onko tässä maisteritutkintoon tähtäävässä opiskelussa mitään mieltä, kun työkyvyttömyyseläke on minun päätulolähteeni, eikä se siitä FM-tutkinnosta mihinkään nouse. Toisaalta on kai vähän vaarallistakin kirjoittaa tällaista näin julkiseen blogiin. En vain tiedä, mitä muutakaan tekisin kuin opiskelisin. Elämästä tulisi varmasti pelkkää kokopäiväkiukuttelua ja se olisi erittäin huono vaihtoehto. Pitäisi sitä kuitenkin opiskella jotakin, vaikka vain silläkin perusteella ettei kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas tehnyt aikanaan väärää päätöstä. Petoshan se opiskelun lopettaminen häntäkin kohtaan olisi. Tällä hetkellä minulla vain ei ole yhtään opiskelumotivaatiota.

Jos tekisikin välillä ihan jotain muuta? Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli ostaa vahaliidut ja piirustuslehtiö. Epäilen vain, tulisiko niitä ollenkaan käytettyä. Minä olen varsin huono piirtäjä, vaikka värisilmääni ja sommittelutaitoani onkin joskus kehuttu hyväksi. Taitaisivat ne vahaliidut vain ajautua muutaman töherryskerran jälkeen tuonne komeron perille. Ainakaan ei siis kannata ostaa kovin kalliita.

Elokuussa Ilomantsissa särkynyt digi-kamerani on korjattavana. Saa nähdä mitä sekin maksaa vai joudunko ostamaan uuden. Yhtä hyvin minun käteeni sopivaa, edullista, digi-kameraa ei vain enää löydy. Minun kamerani on Canon Power-Shot A70 ja siinä on oikealla sellainen paksunnos, josta minä saan hyvän otteen. Nämä nykyiset saman hintaluokan digi-kamerat vaikuttavat minun kameraani verrattuna vähän "hempulivehkeiltä". Toivonkin, että saisin siis vanhan kamerani säädyllisellä hinnalla takaisin.

Kummasti tälle blogille avautuminenkin helpottaa, kun nyt jo on parempi mieli.

"Minun mieleni on niin kummallinen..."

Eipä ole tullut blogia taas pitkään aikaan kirjoitettua, kun olen vain "notkunut" tuolla facebookissa sen ajan, mitä olen tietokoneella istunut. Siis jatkuvalla syötöllä.

Pääni on aika sekaisin. Ilomantsissa Pääskynpesän ympärillä on ollut kesän aikana aikamoista kuohuntaa. Olen siihen itsekin osallistunut kirjoittamalla Pogostan Sanomiin. Pääskynpesässä on tapahtunut suuri organisaatiomuutos ja talon johto vaihtuu. Näin yhteisöviestinnän näkökulmasta asian voisi nähdä jopa pienimuotoisena stakeholder vallankumouksena, kun Ilomantsin kunta on ottamassa itselleen valtaa jopa Kelan ohi.

No joo. Eihän tämä taida minulle kuulua? Mutta kun, se on sekoittanut minun graduni! Nyt olen graduni kanssa täysin sekaisin. En tiedä miten Pääskynpesä asettuu tutkimuskohteena muiden tutkittavanani olevien kuntoutuskeskusten rinnalle nyt, kun mielenkiintoni on kokonaan Pääskynpesässä. Pitääkö minun keskittyä tutkimuksessani vain Pääskypesään, vai pitääkö se jättää kokonaan tutkimuksen ulkopuolelle? Mieli tekisi heittää koko gradulla vesilintua, mutta kun minuun luotetaan.

Sopipa siis hyvin tuo radiosta kuultu Petri Laaksosen laulu: "Minun mieleni on niin kummallinen kuin meri kuutamolla." Pitäisiköhän päässäni tehdä suursiivous? Edelleenkin kaipaisin jotakin TEKEMISTÄ. Mutta toisaalta kaikki, mitä vammainen tekee (eli surkeasti äpöstää) tulkitaan terapiaksi, eikä se ole oikeaa tekemistä. Joten en ala! Muutama päivä sitten sain sentään 5-kielisen kanteleeni viritettyä. Se on jo saavutus.

Päättömän manxin mouruamista.

Otsikosta huolimatta tässä kirjoituksessa ei ole sanaakaan kissoista.

Kovasti on ollut takkuista blogin kirjoittaminen tänä vuonna, kun en vain ole saanut oikein ryhdytyksi. Eipä silti, mitään kovin maata kaatavaa ei ole vielä ehtinytkään tapahtua. Mitä nyt se uusi "miniläppäri" meni rikki, eikä sen rikkoontuminen kuulunut takuun piiriin. Arvaa harmittaako? Uuden koneen ostamiseen tarvittaville rahoille olisi nimittäin muutakin käyttöä - esimerkiksi hammaslääkäri. Helmikuussa ei tule kuuloonkaan, että menisin antiikkimessuille.

Uusi harrastus jäi aloittamatta, jossa on tietenkin se hyvä puoli, että aloittamatta jäänyttä harrastusta ei kyllästyttyään tarvitse lopettaa kesken. Jonkin tekeminen olisi vain ollut kivaa vaihtelua tälle jatkuvalle tietokoneen ääressä istumiselle. Täytyy kyllä sentään tunnustaa, että olen jäänyt koukkuun Facebookiin ja joihinkin sen peleihin. Että aikuinen, pian 47-vuotias, viitsiikin tuhlata aikaansa moisiin jonninjoutavuuksiin. Muuten potkaisisin itseäni, mutta kun istun persausteni päällä, niin eihän se onnistu.

Edelliseen kirjoitukseeni olin saanut kommentin. Kiitos, Satu. Minusta blogin kirjoittaminen on hauskempaa, kun saa palautetta. Siis kaikki nimeltä mainitsemattomat lukijat, jotka muulla tavoin olette ilmaisseet itsenne, ja muutkin antakaa tassunjälkenne, äänimerkkinne tai edes haisevan vastalauseenne.

Kappas, Nyt onkin jo seuraava päivä. Nukutaan siis ensin.