Tämä on ensimmäinen blogikirjoitus tällä uudella tietokoneella, jonka ostin torstaina. Onneksi Internet Explorer toimii uudessakin tietokoneessa kuten vanhassakin. Uudessa käyttöjärjestelmässä ja sen opettelussa onkin sitten ollut oikein kunnolla miettimistä, kun mikään ei tunnu toimivan totutulla tavalla eikä mikään asia löydy entisellä logiikalla. Kaikkea pitää etsiä melkein "kissojen ja koiran kanssa".
Siis minähän en mitenkään erityisesti rakasta koneita tai teknologiaa. Voin kuitenkin nostaa omaa nokkaani, kun sain tulostimen ajureineen asennettua ilman, että kysyin apua mieheltäni. Se on melkoinen saavutus täystumpelohumanistilta.
"kerta kaikkiaan:
koneella on koneen tahti.", sanoo Kirsi Kunnas lastenrunossaan Herra Pii Poo, ja niin se on.
Tämän uuden tietokoneen kutsumanimeksi tuli Astrid, ja juhlimme sen kotiintuloa laskiaispullilla. (Kerrottakoon siis, että meidän kaikilla tietokoneillamme on nimet.) Kunhan ensin löydän tästä kaikki tarvittavat ohjelmat ja opin niitä käyttämään, jatkan kesken olevaa graduani. Onneksi on se yksi roikkuva essee.
Aikaa on enää 70 päivää. Tulee kiire.
NORSU RULLATUOLISSA Kirjoituksia eläimistä, elämästä, harrastuksista, kulttuurista, kuntoutuksesta, minusta, olemisesta, politiikasta ja vammaisuudesta
lauantai 20. helmikuuta 2010
tiistai 16. helmikuuta 2010
Mayday, mayday, mayday!
Tänään minulle määrättiin viimeinen määräaika, johon mennessä gradu on jätettävä esitarkastuksen esitarkastukseen. Vappu - tuo ylioppilaiden juhlapäivä - sai siis uuden konkreettisen merkityksen. Koska kuulun perseelle potkittavaan ihmistyyppiin, on tuo asetettu tiukka määräaika minulle hyväksi. Gradun valmistumista kannustamaan asensin blogiini aikalaskurin, jonka asentamisessa tietysti tumpeloin.
Hetken tunsinkin jo innostusta tutkia, pohtia ja kirjoittaa kunnes tämä armas Asseri tietokoneeni tai Microsoft Office word menivät epäkuntoon. En siis saa graduohjaajalleni, Kajalle, tänään lupaamaani viittä kirjoitussivua. Ongelma tuli, kun olin muokkaamassa kahdesta jo melkein valmiiksi kirjoitetusta luvusta uutta lukua. Välitallennukset onnistuivat hyvin, mutta tehdessäni viimeistä tallennusta sain ilmoituksen, ettei tiedostoa voi tallentaa, jonka jälkeen tallennettavasta tiedostosta hävisi teksti lähes kokonaan. Se, mikä jäi jäljelle olikin sitten jotakin kummallista vinkuraa tai noin 40 tyhjää sivua. Jo toisen kerran minulle kävi näin ja edelliselläkin kerralla kyseessä oli opiskeluun liittyvä tehtävä. Sekin tehtävä roikkuu tällä hetkellä. EN TYKKÄÄ!
Miksiköhän muuten tietokoneet eivät koskaan mene epäkuntoon silloin, kun pelaa pasianssia, tai jotakin muuta turhanpäiväistä peliä tai kuluttaa aikaa facebookissa? Eipä sekään paljoa haittaisi, jos laite menisi epäkuntoon blogia kirjoittaessa. Tuskinpa tänne mitään tärkeää tai "kuolematonta" kirjoitan. Tietysti, jos kirjoittaisin gradua blogiin ja käyttäisin blogia yhtenä autoetnografisena tutkimusmenetelmänä, niin silloin, tottakai, myös tietokone hajoaisi.
Ei auta itku markkinoilla ja akka tieltä kääntyköön. Pitää huomenna mennä tietokonekauppaan, vaikka silläkin rahalla voisi tukkia monta reikää mm. hampaissa. Nyt ei tästä vanhasta rakkineesta tule edes verkonpainoa.
Hetken tunsinkin jo innostusta tutkia, pohtia ja kirjoittaa kunnes tämä armas Asseri tietokoneeni tai Microsoft Office word menivät epäkuntoon. En siis saa graduohjaajalleni, Kajalle, tänään lupaamaani viittä kirjoitussivua. Ongelma tuli, kun olin muokkaamassa kahdesta jo melkein valmiiksi kirjoitetusta luvusta uutta lukua. Välitallennukset onnistuivat hyvin, mutta tehdessäni viimeistä tallennusta sain ilmoituksen, ettei tiedostoa voi tallentaa, jonka jälkeen tallennettavasta tiedostosta hävisi teksti lähes kokonaan. Se, mikä jäi jäljelle olikin sitten jotakin kummallista vinkuraa tai noin 40 tyhjää sivua. Jo toisen kerran minulle kävi näin ja edelliselläkin kerralla kyseessä oli opiskeluun liittyvä tehtävä. Sekin tehtävä roikkuu tällä hetkellä. EN TYKKÄÄ!
Miksiköhän muuten tietokoneet eivät koskaan mene epäkuntoon silloin, kun pelaa pasianssia, tai jotakin muuta turhanpäiväistä peliä tai kuluttaa aikaa facebookissa? Eipä sekään paljoa haittaisi, jos laite menisi epäkuntoon blogia kirjoittaessa. Tuskinpa tänne mitään tärkeää tai "kuolematonta" kirjoitan. Tietysti, jos kirjoittaisin gradua blogiin ja käyttäisin blogia yhtenä autoetnografisena tutkimusmenetelmänä, niin silloin, tottakai, myös tietokone hajoaisi.
Ei auta itku markkinoilla ja akka tieltä kääntyköön. Pitää huomenna mennä tietokonekauppaan, vaikka silläkin rahalla voisi tukkia monta reikää mm. hampaissa. Nyt ei tästä vanhasta rakkineesta tule edes verkonpainoa.
torstai 4. helmikuuta 2010
Vaadin oikeutta tehdä virheitä
Lähtökohta tähän kirjoitukseen on se, ettei opiskelua avoimessa yliopistossa kaikissa kunnissa katsota tarpeeksi todelliseksi, jos olet sinne ominpäin hakeutunut. Tilanne "ottaa koteloon", vaikka se ei kosketakaan minua omakohtaisesti juuri nyt.
Olisin halunnut otsikoida tämän blogikirjoituksen latinankielisellä fraasilla, jonka suomennos olisi ollut "Erehtyminen on inhimillistä, mutta se ei kuulu vammaisille". En löytänyt netistä latinan sanakirjaa enkä siten myöskään termille "vammaisuus" latinankielistä vastinetta. Tämä selittely olkoon prologi eli esipuhe tälle kirjoitukselle.
Minulla on ollut onni elää sellaistakin aikaa, että kaikkeen ei ole tarvinnut tehdä jotakin virallista kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Onneksi näin, koska nykyajan Suomessa elämäni ei olisi ollut näin rikasta. Omat päähänpistot ovat antaneet elämälleni sen tärkeimmät ja rikkaimmat suuntaviitat.
"Järkevät" päätökset ovat tulleet pitkälti toisilta henkilöiltä esimerkiksi vanhemmilta ja opettajilta, eivätkä ne, kaikella kunnioituksella sanottuna, ole aina olleet itselleni tarpeeksi innostavia kestääkseen toivottuun päämäärään saakka. Lukioaika oli tylsää samoin kauppaopisto, joista valmistuin vain vanhemmilleni ja opettajilleni.
Sitävastoin sellaiset omalla sydämellä tehdyt päätökset kuten opiskelu Viittakivessä, kuvataiteen opiskelu Kuopiossa, osallistuminen kansainvälisille vapaaehtoisille työleireille tai hakeutuminen erityisarvosanan suoritusoikeuden turvin opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon ovat - tilapäisistä vaikeuksista huolimatta - osoittautuneet kestäviksi investoinneiksi oman elämäni pankkiin.
Nykyään kaiken täytyy olla ennalta virallisesti tarkasti suunniteltua ja päämäärään johtavaa. Vammaisen pitää hakea viranomaisten puoltoa tai hyväksyntää kaikkeen toimintaan, vaikka esimerkiksi vammaispalvelujen tarve ei muuttuisi arkitilanteeseen verrattuna mihinkään suuntaan. Eri viranomaiset elävät vammaisen ihmisen elämää sen mukaan, miten vähän kustannuksia siitä yhteiskunnalle aiheutuu.
Nykyään on vaikea saada edes kokeilla mitään vain sillä "taviksille" normaalilla ajatuksella, että Tuo voisi olla kivaa. Katsotaanpa onnistuuko se!. Nyt kaikki tasapäistetään. Kas, kun kaikilla täytyy mennä yhtä huonosti! Vaadin vammaisille oikeutta elää oma elämäänsä, tehdä siinä virheitä ja vastuuta kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset.
Päässäni soi (taas) Paloheimon Lampaanpolska ja kintut köysissä katson kaihoisasti veräjää.
Olisin halunnut otsikoida tämän blogikirjoituksen latinankielisellä fraasilla, jonka suomennos olisi ollut "Erehtyminen on inhimillistä, mutta se ei kuulu vammaisille". En löytänyt netistä latinan sanakirjaa enkä siten myöskään termille "vammaisuus" latinankielistä vastinetta. Tämä selittely olkoon prologi eli esipuhe tälle kirjoitukselle.
Minulla on ollut onni elää sellaistakin aikaa, että kaikkeen ei ole tarvinnut tehdä jotakin virallista kuntoutus- tai palvelusuunnitelmaa. Onneksi näin, koska nykyajan Suomessa elämäni ei olisi ollut näin rikasta. Omat päähänpistot ovat antaneet elämälleni sen tärkeimmät ja rikkaimmat suuntaviitat.
"Järkevät" päätökset ovat tulleet pitkälti toisilta henkilöiltä esimerkiksi vanhemmilta ja opettajilta, eivätkä ne, kaikella kunnioituksella sanottuna, ole aina olleet itselleni tarpeeksi innostavia kestääkseen toivottuun päämäärään saakka. Lukioaika oli tylsää samoin kauppaopisto, joista valmistuin vain vanhemmilleni ja opettajilleni.
Sitävastoin sellaiset omalla sydämellä tehdyt päätökset kuten opiskelu Viittakivessä, kuvataiteen opiskelu Kuopiossa, osallistuminen kansainvälisille vapaaehtoisille työleireille tai hakeutuminen erityisarvosanan suoritusoikeuden turvin opiskelemaan kirjallisuutta Jyväskylän yliopistoon ovat - tilapäisistä vaikeuksista huolimatta - osoittautuneet kestäviksi investoinneiksi oman elämäni pankkiin.
Nykyään kaiken täytyy olla ennalta virallisesti tarkasti suunniteltua ja päämäärään johtavaa. Vammaisen pitää hakea viranomaisten puoltoa tai hyväksyntää kaikkeen toimintaan, vaikka esimerkiksi vammaispalvelujen tarve ei muuttuisi arkitilanteeseen verrattuna mihinkään suuntaan. Eri viranomaiset elävät vammaisen ihmisen elämää sen mukaan, miten vähän kustannuksia siitä yhteiskunnalle aiheutuu.
Nykyään on vaikea saada edes kokeilla mitään vain sillä "taviksille" normaalilla ajatuksella, että Tuo voisi olla kivaa. Katsotaanpa onnistuuko se!. Nyt kaikki tasapäistetään. Kas, kun kaikilla täytyy mennä yhtä huonosti! Vaadin vammaisille oikeutta elää oma elämäänsä, tehdä siinä virheitä ja vastuuta kantaa itse mahdollisesti tekemiensä virheiden seuraukset.
Päässäni soi (taas) Paloheimon Lampaanpolska ja kintut köysissä katson kaihoisasti veräjää.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Helmikuu alkaa nuhassa
Helmikuu on heilahtanut menolleen. Eilen sain uuden pyörätuolin kokeiltavakseni. Se tuntuu omalta jo nyt toisena kokeilupäivänä. Joten huomenna ilmoitan pitäväni tämän. Olisi ihan kiva, jos selkä- ja olkapääongelmani helpottuisivat sopivalla pyörätuolilla.
Minulla on taas flunssa, jonka ei nyt pitäisi johtua surullisista tai onnettomista ajatuksista. Taisin vaan eilen kylmettyä, kun odotin invataksia terveysaseman tuulikaapissa. Itseäni ei pieni lenssu haittaa, mutta puolison kannalta tämä tuli nyt huonoon aikaan. Olkoon "Korkeemmas käres", ettei tämä tarttuisi Kariin kun hän on vielä toipumassa. Muuten tämä tavallinen arki tuntuu oikein hyvältä.
Lopetankin tämän blogimerkinnän Eila Kivik´ahon runoon. Siinä on kaikki oleellinen jo valmiina.
MUUAN ISÄMEITÄ
Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa
vaik`et koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.
EILA KIVIK´AHO
Minulla on taas flunssa, jonka ei nyt pitäisi johtua surullisista tai onnettomista ajatuksista. Taisin vaan eilen kylmettyä, kun odotin invataksia terveysaseman tuulikaapissa. Itseäni ei pieni lenssu haittaa, mutta puolison kannalta tämä tuli nyt huonoon aikaan. Olkoon "Korkeemmas käres", ettei tämä tarttuisi Kariin kun hän on vielä toipumassa. Muuten tämä tavallinen arki tuntuu oikein hyvältä.
Lopetankin tämän blogimerkinnän Eila Kivik´ahon runoon. Siinä on kaikki oleellinen jo valmiina.
MUUAN ISÄMEITÄ
Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi luopua ois.
Elämäämme helpottaa
vaik`et koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.
EILA KIVIK´AHO
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)