Keväthuudolla heitän aikaista vesilintua

Tänään havahduin huomaamaan pääsiäisen olevan tulossa. Minä olen pääsiäisihminen. Pääsiäisessä minua puhuttelee sekä sen hengellinen sisältö että kevään herääminen. Vappu on jo liian myöhäinen kevään heräämiseen,vaikka minun kaltaiselleni aamun torkulle nuokkunätkelmälle olisikin aivan tyypillistä herätä, kun kevät on kuppelihtinut jalkeilla jo ties miten kauan. Mutta ei tule mittään. Jos pääsiäisestä nukkuu ohi, jää keväästä paljosta paitsi.

Graduun pitäisi löytää uutta virtaa, kun ei enää muut opiskelut haittaa. Aika valuu veden lailla hanhen selästä, eikä se takuulla taivastelemalla valmistu. Joitakin hyviä ajatuskehitelmän alkioita olen saanut FB-kaverin, joka on ollut Pääskynpesässä omahoitajani, kanssa viesteillessä. Kiitos, Kylmä, sinä lämmin ihminen.

Tällä hetkellä kuitenkin englanninkieliset kirjat ovat gradun hahmottamisen ja kirjoittamisen suurimpana vaikeutena. Niiden lukeminen on yhtä haukionkalaa. Heti, kun mieleen pääsee ajatus "Hei, nyt mä ymmärrän tätä", niin koko ymmärrys katoaa, ja kirjalla tekee mieli heittää sitä hanhea, joka on siis vesilintu. Jäljelle jää vain toivoton epätietoisuus, ymmärränkö mitään, osaanko viitata oikein ja niin edelleen.

Nyt keväthuutoni on siis aika epätoivoinen ja ainakin omia hermojani raastava. Kuin hakematta mieleeni tulee eräs Lauri Viidan lyhyt runo:

Räntäseula seudun päällä,
saappaan alla lotinaa,
lantajuova järven jäällä,
Kesä tulee ihanaa!

Huomaan monien muidenkin tätä blogeissaan siteeranneen. Mikäs siinä, hyvä runo.

Hiipiviä haamuja, hakemuksia ja muita kammotuksia

Ensiksi vähän koostetta tähän alkuun. Gradun otsikko on Kajan toiveesta muuttunut. Se on nyt "Kriittinen analyysi kuntoutuskeskusten stakeholder-suhteista".

Perjantaina 13. päivänä pääsi taas tapahtumaan tuo vuosittainen ikääntyminen. Se tarkoittaa samalla sitä, että valmistumiseni filosofian maisteriksi hiipii yhä vain lähemmäksi. Toivottavasti tuosta päivämäärällä varustetusta unelmasta tulee todellisuutta.

Tänään kävin eräässä paikassa, jossa en ole ollut neljäänkymmeneen vuoteen. Tuo paikka oli kokous- ja juhlatiloiksi muutettu entinen sairaala eli Vanha Ortopedia. Olin Vanhassa Ortopediassa nyt tärkeässä asiassa - lautamieskoulutuksessa. Vaikka paikka olikin paljon miellyttävämpi ja arvostavampi kuin mitä se oli ennen, koin oloni siellä jälleen hyvin epämiellyttäväksi. Onneksi koulutusta ei sentään pidetty siinä pyöreässä tiilitornissa, missä ennen oli leikkaussali. Olisin varmasti haistanut eetterin ja oksentanut ahdistuksesta. Tuohon vanhaan sairaalaan - ja sen leikkaussaliin - liittyy minun mielessäni liian paljon pelkoa, kipua ja hylkäämistä. Vaikka se kaikki olikin silloin minun parhaakseni, en kuitenkaan koskaan oppinut kävelemään kutn minulle ja vanhemmilleni haluttiin uskotella. En tiedä, uskoivatko he noita herätettyjä turhia toiveita. Sen tiedän, mistä piikkikammoni on tullut.
Nykyään oma jumpparini ei suostuisi antamaan minulle akupunktiota, kun ne neulat saattavat kovissa lihaksissani katketa.

Toinen tämän päivän aikaansaannos on kuntoutushakemus. Ilokseni kuntoutuksen hakumenettelyä on järjellistetty, eikä lääkinnällisen kuntoutuksen hakemiseksi tarvitse enää täyttää kuin yksi nelisivuinen lomake. Lasten lorua lainatakseni:

Älä tule paha päätös. Tule hyvä päätös!