Vaalityötä ja vaaleita villoja

Jaahas, fontti muuttui ulkoasu-uudistuksessa, vaikka ei ollut tarkoitus. No, olkoon nyt sitten tällainen, ja "sotilaallisemmaltahan" tämä näyttää.

Eduskuntavaalit ovat jo lähellä. Vaikka en olekaan ehdokkaana, ja Luojan kiitos että en ole, riittää niissä minullekin paljon puuhaa. Minä nimittäin haluan olla kokoomukselle ja ehdokkaalleni avuksi. Toivottavasti siinä pienessä mittakaavassani olen sitä oikeasti. Minusta kaikki vaaleihin liittyvä, no, lukuunottamatta tyhjänpäiväistä jähnäystä ja, joissakin puolueissa harjoitettavaa, toisten mustamaalausta, on suorastaan kivaa. Vaikka minä olenkin tällainen erakko, niin virkistyn kummasti aina vaalien aikaan. Vaalipäivänä vaalilautakunnassa olen lähes parhaimmillani, etten sanoisi likipitäen ihana ihminen.

Minun mielestäni äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Oikeus valittamiseen lunastetaan vain äänestämällä. Lisäksi minä uskon lujasti, että Suomi olisi vielä parempi maa jos "nukkuvien puolueella" olisi vähemmän kannattajia. En voi ymmärtää tätä vaaleista toisiin vallitsevaa passiivisuutta. Vaalit eivät muka kosketa ihmisten arkea ja niissä muka päätetään liian kaukaisista asioista tai sitten on muka turha äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Sama laulu vaaleista toiseen - ja kissan villat!

Minä aion äänestää, koska ehdokkaani on sen verran hyvä ja pätevä nainen. Äänestän ennakolta, koska en vaalipäivänä ehdi. Samalla teen myös Pienen eleen itsenikin hyväksi tipauttamalla rahaa vaalikeräyslippaaseen.

Käy sinäkin äänestämässä ja tee se Pieni ele. 17.4. nähdään onko Suomen tuleva suunta kohti Paremminvointivaltiota.

Poliittista jurputusta osa 2

Jatkan nyt tätä vammaispoliittista jurputusta kuljetuspalveluista. Lukekoon, joka kehtaa. Ehdokkaat saavat myös edelleen ottaa tästä torajyvän kuorensa alle, jospa siitä jollekin Keski-Suomalaiselle kansanedustajalle syntyisi helmi laki- tai lakimuutosaloitteen muodossa.

Maaliskuu on hädintuskin ohittanut puolivälinsä, mutta minulla ovat jo vammaispalvelujen mukaiset jokapäiväiseen elämään liittyvät matkat tämän kuukauden osalta lähes loppuneet. Tällainen tilanne on itselleni sikäli outo, että yleensä minulta jää kuukaudessa näitä matkoja käyttämättä, mutta tässä kuussa on ollut kokouksia enemmän kuin yleensä.

Lisäksi minulla on yksi keskellä kuukautta alkanut ja jo ensi kuun puolessa välissä päättyvä yliopistokurssi, jonka vuoksi en viitsi opiskelumatkoja hakea. Opiskelumatkat soveltuvat huonosti yliopisto-opiskeluun näin syventävien opintojen loppuvaiheessa, kun varsinaista lähiopetusta on vähän ja kurssit ovat lyhytaikaisia. Kunnissa myönnetään opiskelumatkoja tavallisesti koulumuotoista opiskelua varten, joka merkitsee opiskelua viitenä päivänä viikossa lukukauden ajan. Kenkä puristaa eniten siitä, että tällaisia opiskelumatkoja jää paljolti käyttämättä silloin kun luentoja opiskelijalla on lukuvuoden aikana vain yksi tai kaksi muutaman viikon kestävää kurssia ja kurssilla järjestetään vain yksi luento viikossa. Minusta tämä on tuhlausta.

Säästökeinokin minulla on. Jos vammaispalvelumatkojen jokapäiväiseen elämään liittyvistä matkoista purettaisiin matkojen kuukausikohtaisuus, ja siirryttäisiin vuosittaiseen matkamäärään, olisi matkojen käyttäminen järkevämpää. Eihän 216 matkaa vuodessa ole yhtään sen enempää kuin 18 matkaa kuukaudessa * 12 kuukautta. Silloin jossakin kuukaudessa käyttämättä jääneet matkat saisi käyttää jonakin toisena kuukautena. Itselläni matkoja säästyy jo nytkin lumettomina kuukausina, koska silloin ajan lähes kaikki matkani sähköpyörätuolilla. Nämä matkat menevät kuitenkin hukkaan, koska en saa käyttää niitä esimerkiksi syksyllä.

Tietenkin tästä ehdotuksesta kohoaa vanha itkuvirsi siitä, etteivät kaikki vammaiset osaisi hoitaa omia asioitaan, ja etteivät heidän matkansa riittäisi koko vuodeksi. Olenpa myös kuullut niin mielikuvituksellisen perusteen, että kunnat tähtäävätkin juuri säästöihin käyttämättä jäävien kuukausittaisten matkojen kautta. Näistä perusteista ensimmäisen kuittaisin sillä, ettei huonosti asiansa hoitavien vammaisten menettelyllä pidä rangaista asiansa hyvin hoitavia vammaisia. Sitäpaitsi, pystyyhän ne kuukaudenkin matkat hupuloimaan viikossa tai vaikka yhdessä päivässä, jos niikseen tulee. Vammaisten suojelu ja PUOLESTA AJATTELEMINEN edellyttäisi valvontaa 24/7. Tuo toinen mainitsemani peruste ei taas oikein kestä päivänvaloa. Päinvastoin - kustannuksia säästyisi, kun ei esimerkiksi jokaiselle lyhytkestoiselle kurssille tarvitsisi anoa opiskelumatkoja.

Tietenkin tämä edellyttäisi vammaispalveluasetuksen 6§ ja kuntien vammaispalvelujen soveltamisohjeiden muuttamista. Toivon totisesti, että poliittista tahtoa löytyisi ensin pian valittavalta eduskunnalta ja sen jälkeen kunnanvaltuustoilta.

Navigare necesse est - vivere non est necesse!

Tänään olen lähdössä Tallinnaan suuntautuvalle risteilylle. Edellisestä matkasta onkin kulunut jo melkein seitsemän vuotta. Pidän laivamatkoista ja merellä olosta, vaikka laivojen invahytit eivät olekaan mitään tilaihmeitä. Tulevassa laivamatkassa minua jännittää, mahtuuko invahytin vessaan nostolaitteella, ja mahtuvatko ovet aukeamaan.

Ystäväni Johanna aloitti uuden blogin, jossa hän kirjoittaa lapsuutensa elämyksistään. Sen innoittamana muistelen tässä nyt elämäni ensimmäistä laivamatkaa Ruotsiin.

Pääsin Ruotsin matkalle yhdessä isäni ja tätini kanssa, kun heidän veljensä täytti 50 vuotta. Sekin matka tehtiin näin kevättalvella. Laivan reelingin yli oli hauska katsella ohi menevää jäämassaa. Mutta ennen kuin pääsimme laivaan oli selvitettävä, miten minä kätevimmin pääsen laivaan. Satamamiehen tiedusteltua ruotsiksi isältänä puhuiko tämä ruotsia, isäni vastasi "ekstra liten". Siitä saimme matkan ensimmäisen vitsin. Tuolla matkalla pyörätuolini runko halkesi kahtia. En jaksa muistaa, miten pyörätuolini väliaikainen korjaus tehtiin laivassa, mutta kyllähän setäni, joka oli metallialan ammattilainen, sai sen sitten Ruotsissa korjattua. Silloin oli vielä oman järjen käyttö näissä apuvälineasioissa sallittua, tai ainakaan emme tuosta korjauksesta mitään kenellekään kertoneet. Kun olimme syömässä laivan noutopöydän antimia ja siirtymässä jo jälkiruokaan, päätti isäni ehkä vähän pilailla kasvisruokavaliota noudattavan siskonsa kustannuksella valitsemalla omaksi jälkiruoakseen lihapullia ja paahtopaistia. "Kyllä ovat hyviä nämä ruotsalaiset perunat!", isä mussutti. Minua nauratti, mutta tätiäni ei. Laivamatka meni siis oikein hyvin.

Tuolla matkalla olisin mieluummin nähnyt enemmän Ruotsia, kuin ollut sisätiloissa ja kuunnellut sukulaisteni keskusteluja. Koska emme käyneet missään katsomassa mitään nähtävyyksiä, ei minusta oikein kunnolla tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkomailla. Myöhemmin tämä aukko on tullut täytettyä moneen kertaan ja 10 vuotta sitten tein Tukholmaan oikean turistimatkan, jossa tutustuin merkittäviin "turistirysiin".

Purjehtiminen on siis tärkeää, (eikä) eläminen ole (niin) tärkeää.