Kivi sykkii elämää

Minun kalenterini ei ole tänä syksynä tyhjä. Luottamustoimieni lisäksi syksyyni kuuluu taiteellisia harrastuksia. Olen ensi viikolla menossa kansalaisopistoon kokeilemaan teatteriryhmässä näyttelemistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus pääsisin ésittämään esimerkiksi siirtolohkareen vaativaa luonneroolia. :) Minua hiukan jännittää, miten muu ryhmä ja ohjaaja suhtautuvat minuun, ajattelevatko he ehkä, että muuten hyvä mutta mikä tuo on. Eli pelkään vetäväni roolia ilman näytelmääkin. Onneksi saan tuon teatteriryhmän ensimmäisen kerran pelkästään kokeilla ja tunnustella omaa olotilaani.

En ole koskaan harrastanut näyttelemistä. Melkein kaikissa koulun juhlissa jouduin esiintymään, vaikka en olisi halunnut. Tähän teatteriryhmään ilmoittauduin kuitenkin täysin omasta tahdostani. Olen siis päättänyt rikkoa rajojani oikein isolla lekalla ja uudistua oikein kunnolla, kun nyt olen uudistumaan ryhtynyt. Saa nähdä, menenkö koskaan uudistumisessani niin pitkälle että jonkin tanssiharrastuksen aloittaisin. Minusta ei ehkä ole niin suuriin muutoksiin.

Jotakin vanhaa sentään säilyy ja jotakin vanhaa tulee takaisinkin. Minä jatkan sukututkimusta ja aloitan maalausharrastukseni uudestaan. Tuossa maalauksessa olen suorastaan utelias näkemään, miten nämä kuluneet malaamattomat vuodet ovat kuvalliseen ilmaisuuni vaikuttaneet. Toivottavasti en nyt mikään puupökkelö ole.

Keräilyharrastuksesta

Sehän on varmasti kaikille lukijoilleni tuttua, että minä kerään norsuja ja pieniä maljakoita. Norsuja olen kerännyt noin viitisentoista vuotta aktiivisemmin. Norsujen tarkkaa lukumäärää en tiedä, mutta luulisin niitä olevan tällä hetkellä noin 250 - 300 kappaletta.

Vanhimman norsuni hankin jo niinkin aikaisin kuin 6.12.1988. Muistan sen ostopäivän noin tarkasti, koska opiskelin tuolloin Viittakiven opistossa ja ostin tuon norsun Helsingistä, Setlementti Kalliolasta, jossa meillä oli itsenäisyyspäivään liittyvä Viittakiven perinteinen International bazaar.


Pieniä maljakoita minulle on kertynyt vähitellen ja niitä on noin 75.

Norsujen ja pienten maljakoiden lisäksi keräsi yhteen aikaan pinssejä, joita kiinnitin musta-keltaiseen lippalakkiin. Tuo lippalakki ja siinä olevat pinssit varastettiin minulta vuonna 2001 ollessani Kaustisen festareilla. Mitäs lähdin lakki päässä?

Uusin kokoelma on alkanut muodostua rullatuoleista. Tosin niitä on minulla vasta kaksi. Rullatuoleissa minua viehätti alunperin oikeastaan se, mitä ne eivät ole. Nehän eivät ole pyörätuoleja. Nyt olen todella kiinnostunut rullatuoleista itsenään ja niistä esineinä sinänsä. Minua viehättävät myös niihin mahdollisesti liittyvät tarinat. Kuka ne on veistänyt ja kenelle? Tänään sain uuden rullatuolin. Sen pohjassa on vuosiluku 1833 ja luultavasti sen veistäneen henkilön nimikirjaimet sekä muita kirjaimia, jotka voivat olla rullatuolilla lankoja kerinneiden nimikirjaimia. Ennen omaa työtä pidettiin niin suuressa arvossa, että tekijä kirjoitti omat nimikirjaimensa sekä vuosiluvun. Eivät he varmaankaan ajatelleet meitä "hurahtajia", mutta heidän ylpeydestään on meille suurta iloa.

Siivousta

Siivosin äsken hiukan tämän blogini ulkoasua. Nyt se vastaa paremmin elämääni ja tuntuu enemmän omaltani. Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kokonaan uusi blogi ja sulkea tämä unohduksen ullakolle kaikkine itsekkäine ja epäeettisine pohdintoineen. Mutta eihän tätä ole pakko lukea kenenkään. Kiitos kuitenkin, että luet. Minä taidan olla vihainen keski-ikäinen nainen, kun en voi olla nuori, vihainen, mies.

Viime aikoina on puhuttu paljon suvaitsevaisuuden tärkeydestä ja erilaisuuden sietämisestä. Omassa elämänmuutoksessani minusta tuntuu, että on helpompi suvaita ja sietää sellaista erilaisuutta, joka on jollakin tavalla etäällä tai koskettaa jotakin tuntematonta, mutta jos joku jonka tunnen osoittautuu jotenkin erilaiseksi, vaikka se erilaisuus sinänsä olisikin aivan "vaaratontakin", niin koira heti älähtää pehmustetustakin kalikasta.

Lähinnä itseäni muistuttaakseni liitän tähän muualta internetistä löytämäni Abbedissan rukouksen.

Keski-ikäisen Rukous

Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.

Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.

Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.

Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.

Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä.

Aamen

Elämä muuttuu!

Olen tehnyt erään suuren päätöksen. Lopetan opiskeluni Jyväskylän yliopistossa. Minusta ei tule Filosofian Maisteria enkä vietä valmistujaisiani 50-vuotispäivieni yhteydessä. Suurella äänellä julkihuutamani suunnitelma ei siis toteudu. Silti mieleni on pitkään kestäneen ja harkitun päätöksentekoprosessin jälkeen rauhallinen. Uskon voivani fyysisesti paremmin tulevaisuudessa, koska stressiä on vähemmän ja voin sen määrään itse vaikuttaa.

Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.

Älä elämää pelkää

Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.

Jälkeenpäin

Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.

Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.

Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.

Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.

Aila Meriluoto

Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.

Kesävieraita kylässä

Vaikka nyt on elokuu, ja siltä se totisesti tuntuukin, on kesää vielä jäljellä lähes kolmannes. Vielä tälle kesälle mahtui vieraitakin, kun serkkuni tyttärensä ja tyttärenpoikansa kanssa kävi aamupäivällä meillä kylässä. Vaan kylläpä heitä oli kiva nähdä todella pitkästä aikaa.

Tuo sukulaisvierailu sai minut ajattelemaan omaa sosiaalisuuttani ja suhdettani sukulaisiini, ystäviini ja niihin muihin ihmisiin. Vanha sanonta, jonka mukaan veri on vettä sakeampaa, osoittautui taas pitävän minun kohdallani paikkaansa jopa niin paljon, että vieraiden lähdettyä kun ajoin sähköpyörätuolillani fysioterapiaan, yllätin itseni miettimästä jonkinlaista sukukokouksen ja syntymäpäivän yhdistelmää. Olin ajatuksen pulpahdettua hyvin hämmästynyt omasta itsestäni. Syntymäpäivä olisikin oiva mahdoillisuus tavata sukulaisia ja, jos äitini puolelta olevilla sukulaisilla riittäisi mielenkiintoa, perustaa vaikka Reding-Paasio -sukuseura. Tätä miettiessäni tunsin taas selvän eron oman suvun ja puolison suvun välillä. Oma suku on sukua sydämessä, kun taas puolison suku on ainakin englanninkielisissä kulttuureissa sukua "laissa".

Minä viihdyn hyvin yksin ja omassa seurassani. Vaikka pidänkin yksin viihtymistä merkittävänä erityistaitonani, niin välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi arvostaa vähän enemmän muiden ihmisten seuraa ja olla sillä tavalla suvaitsevaisempi. Saattaahan olla, että joku (kummallisuus) haluaisi jopa olla minun seurassani. Kyllähän minullakin on opittavaa lähimmäisiltäni. Ehkä minun ei kannattaisi itse mihinkään erinomaisuuden pulloon tai kuplaan sulkeutua, kun en ole ihmistä kummempi. Varsinkin, kun näin vammaisena joudun pakostakin olemaan joskus muiden ihmisten "armoilla", olisi suvaitsevaisuuden opetteleminen jo tässä vaiheessa suotavaa.

Nyt saatan vaikuuttaa aiheellisesti paskiaiselta. Kyllä minulla on ystäviä ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. En vain pysty jakamaan itseäni kovin monelle ihmiselle enkä halua käyttää ystävyyttä hyväkseni tai haavoittua.

Kiitos siis sinulle ystäväni, joka siedät omituisuuttani. Tykkään sinusta hurjan paljon!