Tein tänään mielenkiintoisen retken täällä Ilomantsissa, kun kävin EU:n itäisimmässä pisteessä ja Taistelijan talossa Hattuvaarassa. Näin myös Hukkalinjan sekä Ilomantsin kesän 1944 taisteluiden päämuistomerkin Palovaarassa. Kaikki nuo taistelupaikat, joiden ohitse ajoimme, vahvistivat kunnioitustani sodassa Suomen itsenäisyyden vuoksi taistelleita miehiä kohtaan.
Maantien varressa lähellä Taistelijan taloa oli myös 200 vuotta vanha Hattuvaaran tsasouna, joka valkoisena kuparinvärisine kupoleineen suorastaan loisti siinä sodan aikaisten tykkien lähettyvillä. Mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Sodan ja rauhan kontrasti oli niin suuri tuossa maisemassa.
Matka itse itäiselle pisteelle oli sekin hyvin mielenkiintoinen samoin kuin tuo itäinen piste pienessä saaressa keskellä Virmajärveä. Siinäkin oli rauhallinen ja koskematon tunnelma. Itse saareen ei nimittäin ole luvallista mennä, ja polku itäisimmästä pisteestä kertovalle paalulle oli keltaisilla varoitusnauhoilla ja sinisellä köydellä rajattu. Olisinkohan tehnyt rajaloukkauksen, jos olisin sormeni köyden ali työntänyt? En viitsinyt kokeilla sitä.
Matkan jälkeen tuntui hyvältä palata tänne Pääskynpesään päivälliselle.
sunnuntai 29. elokuuta 2010
keskiviikko 25. elokuuta 2010
"Otteita kulttuurista"
Lainasin otsikon saman nimisestä kirjasta, jota olen tänään gradua varten lukenut. Muutkin tämän kuntoutuspäivän saavutukset liittyvät kulttuuriin ja ne ovat sitä ITEä.
Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:
ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:
Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.
Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.
Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.
Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:
ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:
Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.
Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.
Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.
perjantai 13. elokuuta 2010
Hiki lentää ja kunto kohoaa
Maanantaina saavuin taas kuntoutukseen tänne Pääskynpesään ja hyvin on mennyt tähän saakka. Kuntoutusjakson ohjelma on tuttua ja turvallista, kun olen täällä jo niin monta kertaa ollut. On hyvin paljon omasta halusta ja viitseliäisyydestä kiinni, mitä kuntoutusjaksosta saa irti. Onneksi Pääskynpesän hoito- ja kuntoutushenkilökunta tietää jo aika hyvin tapani ja tarpeeni. Nyt on - ja on odotettavissa - ihan kunnon rääkki varsinkin, kun suosikkikääkänrääkkäjäni palaa ensi viikolla lomaltaan. ;)
Heinäkuun helteiden vuoksi jäi gradun tekeminen vähän huonolle hapelle. Siksi minun pitää kuroa menetetty opiskeluaika kiinni täällä. Minulla on mukanani tietokoneeni Astrid ja iso kassi kirjoja. Kuntoutuspäiväkirjaa en enää tällä kuntoutusjaksolla kirjoita, vaan analysoin jo edellisillä kuntoutusjaksoilla kirjoitettuja päiväkirjoja, ja luen lähdemateriaalia.
Ihanaa, kun on kesä. Voi olla ulkona, ja Ilomantsi näyttää parhaimmat puolensa. Nytpä taidan pompata sähkäriin ja painella pogostalle tallentamaan Pohjois-Karjalaisia maisemia kännykkäkameralla. Päivä on nimittäin kyläkyytiä vaille pulkassa.
Heinäkuun helteiden vuoksi jäi gradun tekeminen vähän huonolle hapelle. Siksi minun pitää kuroa menetetty opiskeluaika kiinni täällä. Minulla on mukanani tietokoneeni Astrid ja iso kassi kirjoja. Kuntoutuspäiväkirjaa en enää tällä kuntoutusjaksolla kirjoita, vaan analysoin jo edellisillä kuntoutusjaksoilla kirjoitettuja päiväkirjoja, ja luen lähdemateriaalia.
Ihanaa, kun on kesä. Voi olla ulkona, ja Ilomantsi näyttää parhaimmat puolensa. Nytpä taidan pompata sähkäriin ja painella pogostalle tallentamaan Pohjois-Karjalaisia maisemia kännykkäkameralla. Päivä on nimittäin kyläkyytiä vaille pulkassa.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Kyllä, kiitos, tarkenee
Heti kärkeen pyydän lukijoiltani anteeksi sitä, ettei tässä kirjoituksessa taida olla paljon päätä tai häntää. Se johtuu tästä kuumuudesta. Koirakin tuossa makaa lattialla pitkin pituuttaan, mutta kissat nauttivat varmasti. Tuuletin on hyvä keksintö.
Minulla mielekäs ajattelu tuntuu edellyttävän viileämpää säätä. Mitään kummoisempaa ei ole viime aikoina tapahtunut, kun tuonne ulos kuumuuteen ei kertakaikkiaan kärsi mennä. Pitänee kai antaa itselleen lupa puhtaaseen oleskeluun. Pitää olla stressaamatta tekemättömistä töistä ja edistymättömästä gradusta, kun ei synny mitään valmista, ja jatkaa ilmojen viiletessä. Tietokoneen ja tarvittavat kirjat voi elokuussa ottaa mukaan kuntoutukseen pitkien kuntoutusviikkojen viihdykkeeksi. Olen Pääskynpesässä kuntoutuksessa neljä viikkoa ja ilman gradua saattaisin tulla siellä ns. täihini ja nähdä pikku-ukkoja.
Onneksi on sentään vielä valoisaa. Minä rakastan tätä kesäistä valoisuutta. Kunpa tätä kesän valoa voisi säilöä talven varalle. Pitäisi vaan saada tehdyksi suunnittelemani palokkajärven ympäriajo, ettei sen ajamatta jääminen jäisi talveksi kismittämään. Sitähän ei tiedä, minkälainen ensi kesästä tulee.
Minulla mielekäs ajattelu tuntuu edellyttävän viileämpää säätä. Mitään kummoisempaa ei ole viime aikoina tapahtunut, kun tuonne ulos kuumuuteen ei kertakaikkiaan kärsi mennä. Pitänee kai antaa itselleen lupa puhtaaseen oleskeluun. Pitää olla stressaamatta tekemättömistä töistä ja edistymättömästä gradusta, kun ei synny mitään valmista, ja jatkaa ilmojen viiletessä. Tietokoneen ja tarvittavat kirjat voi elokuussa ottaa mukaan kuntoutukseen pitkien kuntoutusviikkojen viihdykkeeksi. Olen Pääskynpesässä kuntoutuksessa neljä viikkoa ja ilman gradua saattaisin tulla siellä ns. täihini ja nähdä pikku-ukkoja.
Onneksi on sentään vielä valoisaa. Minä rakastan tätä kesäistä valoisuutta. Kunpa tätä kesän valoa voisi säilöä talven varalle. Pitäisi vaan saada tehdyksi suunnittelemani palokkajärven ympäriajo, ettei sen ajamatta jääminen jäisi talveksi kismittämään. Sitähän ei tiedä, minkälainen ensi kesästä tulee.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Rippikoulumuistelua
Koska tämä saattaa sisältää jotakin hengellistä, niin ehkä en julkaise tätä Facebookissa. Joten lukijani saavat nyt kokea omatoimista löytämisen iloa.
Olen tänään muistellut omaa rippikouluaikaani. Kaksi asiaa herätti mieleeni näitä muistoja. Ensinnäkin erään ystäväni esikoispoika pääsi tänään ripille. Niskasen Ollille siis paljon onnea ja hyvän Jumalan siunausta elämään. Toinen muisteluperuste oli tämän aamun radiojumalanpalvelus. Vaikka en ollut noissa juhlissa Lapinlahdella tai Suomussalmella mukana, niin koin radiojumalanpalveluksen välityksellä konfirmaatiotunnelman voimakkaammin kuin sukulaisnuorten tai jopa oman kummilapsen rippijuhlissa. Joskus elämä kuljettaa tunteita ja muistoja aika hassusti.
Jokatapauksessa mieleeni palasivat nuo helteiset kesäpäivät kesältä 1977 Jyväskylän kristillisessä kansanopistossa. Rippikoulun oppitunnit pidettiin vanhassa kanalassa, joka oli helteellä mukavan viileä paikka. Tuo kanalan viileys saattoi olla Jumalan viisautta pitää levottomat ja uskon asioista kiinnostumattomat rippikoululaiset Sanan kuulossa. Siis Jumalahan on huumorintajuinen.
Rippileiriin liittyy myös muisto hyvästä ystävyydestä ja auttamisesta ainakin yhden ihmisen taholta, vaikka leirikokemuksessa oli minun puoleltani myös suurta osaamattomuutta ihmissuhdetaidoissa. Onneksi leirillä kuitenkin oli tuo yksi ystävä - Heikki.
Olin erityiskoulun oppilaana nyt rippikoululeirillä ensimmäistä kertaa ns. "normaalien" nuorten parissa, enkä varmasti osannut käyttäytyä, vaan olin kuin norsu posliinikaupassa. Vastoinkäymisiä ja kiusallisia tilanteita tuli tämän vuoksi paljon. Olenkin käyttänyt määritelmää, jonka mukaan synnyin CP-vammaisena, mutta vammauduin rippikoulussa. Tällä olen tarkoittanut sitä, että rippileirillä vammaisuus tuli osaksi tietoista minääni. Silloin opin, mitä kipua ja ulkopuolisuutta vammaisuus ja siihen liittyvä näkyvä erilaisuus ja poikkeavuus merkitsevät.
Jos Heikki luet tätä, niin kiitokseni tulee kovin myöhään, mutta se tulee sydämestä.
Olen tänään muistellut omaa rippikouluaikaani. Kaksi asiaa herätti mieleeni näitä muistoja. Ensinnäkin erään ystäväni esikoispoika pääsi tänään ripille. Niskasen Ollille siis paljon onnea ja hyvän Jumalan siunausta elämään. Toinen muisteluperuste oli tämän aamun radiojumalanpalvelus. Vaikka en ollut noissa juhlissa Lapinlahdella tai Suomussalmella mukana, niin koin radiojumalanpalveluksen välityksellä konfirmaatiotunnelman voimakkaammin kuin sukulaisnuorten tai jopa oman kummilapsen rippijuhlissa. Joskus elämä kuljettaa tunteita ja muistoja aika hassusti.
Jokatapauksessa mieleeni palasivat nuo helteiset kesäpäivät kesältä 1977 Jyväskylän kristillisessä kansanopistossa. Rippikoulun oppitunnit pidettiin vanhassa kanalassa, joka oli helteellä mukavan viileä paikka. Tuo kanalan viileys saattoi olla Jumalan viisautta pitää levottomat ja uskon asioista kiinnostumattomat rippikoululaiset Sanan kuulossa. Siis Jumalahan on huumorintajuinen.
Rippileiriin liittyy myös muisto hyvästä ystävyydestä ja auttamisesta ainakin yhden ihmisen taholta, vaikka leirikokemuksessa oli minun puoleltani myös suurta osaamattomuutta ihmissuhdetaidoissa. Onneksi leirillä kuitenkin oli tuo yksi ystävä - Heikki.
Olin erityiskoulun oppilaana nyt rippikoululeirillä ensimmäistä kertaa ns. "normaalien" nuorten parissa, enkä varmasti osannut käyttäytyä, vaan olin kuin norsu posliinikaupassa. Vastoinkäymisiä ja kiusallisia tilanteita tuli tämän vuoksi paljon. Olenkin käyttänyt määritelmää, jonka mukaan synnyin CP-vammaisena, mutta vammauduin rippikoulussa. Tällä olen tarkoittanut sitä, että rippileirillä vammaisuus tuli osaksi tietoista minääni. Silloin opin, mitä kipua ja ulkopuolisuutta vammaisuus ja siihen liittyvä näkyvä erilaisuus ja poikkeavuus merkitsevät.
Jos Heikki luet tätä, niin kiitokseni tulee kovin myöhään, mutta se tulee sydämestä.
keskiviikko 14. heinäkuuta 2010
Lyhyt päivitys Kaustiselta
Kesän 2010 kohokohta on taas eletty. Olimme siis Kaustisen kansanmusiikki festivaaleilla. Minun ei tarvitsisi kirjoittaa jotakin niin itsestään selvää asiaa, kuin että olipa ihanaa. Soittosali ja Vuokko Kivisaari ovat aina pettämätön yhdistelmä. Soittosali on minulle aivan ehdoton Kaustisen kruunu. Kaikki ne pienet ja isot, vanhat ja nuoret pelimannit, musiikki ja tarinat. Kun vielä soittosalin jälkeen saa syödä paistettuja muikkuja ja lohkoperunoita, niin Kaustisen kokemuksella elää ainakin melkein marraskuun puoliväliin asti.
Lisäksi Noppa sai vettä juodakseen ihan pyytämättä, ja veden tarjoajat kysyivät Karilta luvan, eivätkä antaneet omapäisesti vettä Nopalle.
Kiitos Vuokko ja muut Kaustisen ihmiset!
Lisäksi Noppa sai vettä juodakseen ihan pyytämättä, ja veden tarjoajat kysyivät Karilta luvan, eivätkä antaneet omapäisesti vettä Nopalle.
Kiitos Vuokko ja muut Kaustisen ihmiset!
torstai 1. heinäkuuta 2010
Lukea halutaan Happy End
Tänä kesänä olen kuunnellut Ritva Valkaman radioluentaa Kari Hotakaisen kirjasta Ihmisen osa. Valkama lukee sitä jokaisena arkipäivänä puoli kuuden aikaan illalla. Lähes aina olemme olleet silloin syömässä. Ihmisen osa on aika raaka kirja ja monta kertaa on mieleeni tullut, ettei se ole kaikkein parasta ruokailun taustaseuraa. Esimerkiksi tämän päiväisessä osassa siinä leikattiin ihmiseltä kieli irti. Ehkä en osta tätä Kari Hotakaisen kirjaa itselleni.
Olenkohan minä tullut vanhaksi siinäkin mielessä, että koen raakuuden ja väkivallan kirjoissa ja televisiossa ahdistavana. Edesmennyt tätini, joka olikin "nyyhkyromaanien" suurkuluttaja, oli samanlainen. Minä jätän väkivaltaisen kirjan kesken ja vaihdan kanavaa tai suljen koko TV:n, jos sieltä tuleva elokuva on K-15. En kestä enää verta ja suolen pätkiä, vaikka mm. kauhusarjakuvat minua lapsena kiehtoivatkin. Taisin lapsena lukea liikaa keskitysleirikuvauksia, koska luin kaiken mitä suinkin käsiini sain. Minulla ei ollut kesämökillämme juuri muutakaan tekemistä kuin lukea ja pelata pasianssia.
Kirjallisuuden tuon genren yliannostus ei suuremmin harmita. Onhan maailmassa paljon muuta luettavaa sitten, kun gradun teolta taas kirjallisuudelle aikaa liikenee. Omasta kirjahyllystänikin löytyisi lukemattomia lukemattomia kirjoja melkein pienen kyläkirjaston tarpeisiin. Siinäpä sitä olisikin kesäurakka, jos en sitten juuttuisi niihin vanhoihin ja monta kertaa luettuihin ihaniin kirjoihin.
Olenkohan minä tullut vanhaksi siinäkin mielessä, että koen raakuuden ja väkivallan kirjoissa ja televisiossa ahdistavana. Edesmennyt tätini, joka olikin "nyyhkyromaanien" suurkuluttaja, oli samanlainen. Minä jätän väkivaltaisen kirjan kesken ja vaihdan kanavaa tai suljen koko TV:n, jos sieltä tuleva elokuva on K-15. En kestä enää verta ja suolen pätkiä, vaikka mm. kauhusarjakuvat minua lapsena kiehtoivatkin. Taisin lapsena lukea liikaa keskitysleirikuvauksia, koska luin kaiken mitä suinkin käsiini sain. Minulla ei ollut kesämökillämme juuri muutakaan tekemistä kuin lukea ja pelata pasianssia.
Kirjallisuuden tuon genren yliannostus ei suuremmin harmita. Onhan maailmassa paljon muuta luettavaa sitten, kun gradun teolta taas kirjallisuudelle aikaa liikenee. Omasta kirjahyllystänikin löytyisi lukemattomia lukemattomia kirjoja melkein pienen kyläkirjaston tarpeisiin. Siinäpä sitä olisikin kesäurakka, jos en sitten juuttuisi niihin vanhoihin ja monta kertaa luettuihin ihaniin kirjoihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)