Ehdokkaana

Olen ilmoittautunut ehdokkaaksi seurakuntavaaleihin Kuunteleeko kirkko - kokoomus ja sitoutumattomat -listalle. Olen hyvän listan turvallinen täytenimi ja vertausluvun kasvattaja. Minä toivon, että minun saamillani äänillä jotkut muut ehdokkaamme tulevat valituiksi.

En aio tehdä itselleni mitään erityistä kampanjaa. Olenhan edelleen konservatiivi ja perinteisen virkakäsityksen kannattaja, eikä se taida olla oikein sovelias ajatusmalli. Kokoomuksen seurakuntavaaliohjelmassa korostetaan suvaitsevaisuutta. Katson tai ainakin toivon suvaitsevaisuuden sisältävän myös oman kantani. Miksi sitten olen kokoomuksen ehdokas? Olen kokoomuksen ehdokas, koska olen kokoomuslainen. En halunnut muille listoille. Kannastani huolimatta en missään nimessä tule vahingoittamaan kokoomuksen vaalikampanjaa ja toivon, ettei minun omaa perusteltua kantaani, joka ei ole kodin perintöä, sellaiseksi koeta. Omatuntoni asettuu kuitenkin yksittäisten vaalien, vaalityön ja ehdokkuuden edelle. Joten taustailuni on vakain tuumin ja tarkkaan harkittua.

Ehdokkaana minä otan esimerkkini Raamatun vammaisista: sellaisista kuin Bartimaios Timaioksen poika, jota ei käskyllä vaiennettu ja joka oman aktiivisuutensa vuoksi sai avun, tai halvaantuneesta, joka päästäkseen Jeesusta kuuntelemaan sai mukanaan tuomansa kantajat purkamaan katon, kun terveet ihmiset tukkivat oviaukot. Mitään uutta ei todellakaan ole auringon alla. Samaa se on nyt Suomessa kuin Jeesuksen aikana Pyhällä maalla.

Samaistan itseni myös Betesdan lähteen 38 vuotta sairastaneeseen mieheen. Minulle Taulumäen kirkko ja Ilomantsin luterilainen kirkko ovat alttarille johtavine portaineen samanlaisia Betesdan lähteitä. Taulumäen ja Ilomantsin kirkoissa minä en odota veden kuohahdusta, vaan sitä että ehtoollisen asetussanojen myötä Kristuksen sijaiseksi muuttunut pappi tuo minulle minun edestäni annetun ja vuodatetun Kristuksen ruumiin ja veren. Nuo alttarin portaat virittävät minut samanlaiseen odotukseen yhdessä Betesdan lähteen halvaantuneen kanssa. Portaiden alla, Betesdan lähteellä tai Jeesuksen edessä oma aktiivisuus ei enää merkitse mitään. Vain odotus jää jäljelle.

Kesä kellahti syksyksi

Tämä on minun viimeinen iltani Pääskynpesässä. Huomenna ilomantsilainen invataksi vie minut takaisin kotiin Palokkaan, ja maanantaina alkaa arki ja opiskelu. Kesä on vaihtunut syksyksi.

Menneessä kesässä oli unohtumatonta kolme kohokohtaa. Niitä oli sopivasti yksi kullekin kesän kuukaudelle. Niistä kaikista: kokoomuksen puoluekokouksesta Jyväskylässä, matkasta Kaustiselle ja omatoimiretkestäni Hattuvaaraan ja itärajalle olen jo blogissani kirjoittanut, ja ne rytmittivät kesäni mukavasti.

Joitakin asioita jäi kesällä tekemättä joko helteen tai oman saamattomuuteni vuoksi, mutta ehkä kaikkea ei ollut tarkoitettukaan juuri kesälle 2010. En kiertänyt Palokkajärveä enkä käynyt museoissa tai torilla. Myöskin sukulaisvierailut jäivät vähiin, vaikka ei se minua haittaa. Kuitenkin vuoden 2010 kesä oli hyvä kesä, ja nyt kuntoutusjakson jälkeen tunnen itseni voimaantuneeksi ja virkistyneeksi.

Katse on kuitenkin suunnattava jo alkaneeseen syksyyn. Tämä syksy menee tiiviisti gradun parissa. En ilmoittaudu nyt millekään muulle kurssille. En ilmoittautunut myöskään kansalaisopistoon. Jos syksyllä haluan jotakin harrastaa, niin minullahan on nyt kaksi viisikielistä kanteletta ja sukututkimusta voin jatkaa. Pääasia nyt on kuitenkin graduni, jonka edistyminen ei olekaan enää helteistä kiinni.

Pieni matkatarina

Tein tänään mielenkiintoisen retken täällä Ilomantsissa, kun kävin EU:n itäisimmässä pisteessä ja Taistelijan talossa Hattuvaarassa. Näin myös Hukkalinjan sekä Ilomantsin kesän 1944 taisteluiden päämuistomerkin Palovaarassa. Kaikki nuo taistelupaikat, joiden ohitse ajoimme, vahvistivat kunnioitustani sodassa Suomen itsenäisyyden vuoksi taistelleita miehiä kohtaan.

Maantien varressa lähellä Taistelijan taloa oli myös 200 vuotta vanha Hattuvaaran tsasouna, joka valkoisena kuparinvärisine kupoleineen suorastaan loisti siinä sodan aikaisten tykkien lähettyvillä. Mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumista: "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon." Sodan ja rauhan kontrasti oli niin suuri tuossa maisemassa.

Matka itse itäiselle pisteelle oli sekin hyvin mielenkiintoinen samoin kuin tuo itäinen piste pienessä saaressa keskellä Virmajärveä. Siinäkin oli rauhallinen ja koskematon tunnelma. Itse saareen ei nimittäin ole luvallista mennä, ja polku itäisimmästä pisteestä kertovalle paalulle oli keltaisilla varoitusnauhoilla ja sinisellä köydellä rajattu. Olisinkohan tehnyt rajaloukkauksen, jos olisin sormeni köyden ali työntänyt? En viitsinyt kokeilla sitä.

Matkan jälkeen tuntui hyvältä palata tänne Pääskynpesään päivälliselle.

"Otteita kulttuurista"

Lainasin otsikon saman nimisestä kirjasta, jota olen tänään gradua varten lukenut. Muutkin tämän kuntoutuspäivän saavutukset liittyvät kulttuuriin ja ne ovat sitä ITEä.

Toimintaterapiaryhmässä syntyi pitkästä aikaa tällainen:











ja äsken tilapäivityksenä facebookiin tällainen riimittely:

Tää loppuu nyt.
En jaksa nyt.
Oon (liian) väsynyt.

Kas, ei tartu oppi,
jos pää on moppi
ja vaikk´ ois troppi,
se silloin auta ei.

Nyt kirjat nurkkaan ja iltatee.
Naamakirjaa? Menettelee.
Gradu pois jo tai silmissä sumenee
ja uni ensi yönäkin mua pakenee.

Hiki lentää ja kunto kohoaa

Maanantaina saavuin taas kuntoutukseen tänne Pääskynpesään ja hyvin on mennyt tähän saakka. Kuntoutusjakson ohjelma on tuttua ja turvallista, kun olen täällä jo niin monta kertaa ollut. On hyvin paljon omasta halusta ja viitseliäisyydestä kiinni, mitä kuntoutusjaksosta saa irti. Onneksi Pääskynpesän hoito- ja kuntoutushenkilökunta tietää jo aika hyvin tapani ja tarpeeni. Nyt on - ja on odotettavissa - ihan kunnon rääkki varsinkin, kun suosikkikääkänrääkkäjäni palaa ensi viikolla lomaltaan. ;)

Heinäkuun helteiden vuoksi jäi gradun tekeminen vähän huonolle hapelle. Siksi minun pitää kuroa menetetty opiskeluaika kiinni täällä. Minulla on mukanani tietokoneeni Astrid ja iso kassi kirjoja. Kuntoutuspäiväkirjaa en enää tällä kuntoutusjaksolla kirjoita, vaan analysoin jo edellisillä kuntoutusjaksoilla kirjoitettuja päiväkirjoja, ja luen lähdemateriaalia.

Ihanaa, kun on kesä. Voi olla ulkona, ja Ilomantsi näyttää parhaimmat puolensa. Nytpä taidan pompata sähkäriin ja painella pogostalle tallentamaan Pohjois-Karjalaisia maisemia kännykkäkameralla. Päivä on nimittäin kyläkyytiä vaille pulkassa.

Kyllä, kiitos, tarkenee

Heti kärkeen pyydän lukijoiltani anteeksi sitä, ettei tässä kirjoituksessa taida olla paljon päätä tai häntää. Se johtuu tästä kuumuudesta. Koirakin tuossa makaa lattialla pitkin pituuttaan, mutta kissat nauttivat varmasti. Tuuletin on hyvä keksintö.

Minulla mielekäs ajattelu tuntuu edellyttävän viileämpää säätä. Mitään kummoisempaa ei ole viime aikoina tapahtunut, kun tuonne ulos kuumuuteen ei kertakaikkiaan kärsi mennä. Pitänee kai antaa itselleen lupa puhtaaseen oleskeluun. Pitää olla stressaamatta tekemättömistä töistä ja edistymättömästä gradusta, kun ei synny mitään valmista, ja jatkaa ilmojen viiletessä. Tietokoneen ja tarvittavat kirjat voi elokuussa ottaa mukaan kuntoutukseen pitkien kuntoutusviikkojen viihdykkeeksi. Olen Pääskynpesässä kuntoutuksessa neljä viikkoa ja ilman gradua saattaisin tulla siellä ns. täihini ja nähdä pikku-ukkoja.

Onneksi on sentään vielä valoisaa. Minä rakastan tätä kesäistä valoisuutta. Kunpa tätä kesän valoa voisi säilöä talven varalle. Pitäisi vaan saada tehdyksi suunnittelemani palokkajärven ympäriajo, ettei sen ajamatta jääminen jäisi talveksi kismittämään. Sitähän ei tiedä, minkälainen ensi kesästä tulee.

Rippikoulumuistelua

Koska tämä saattaa sisältää jotakin hengellistä, niin ehkä en julkaise tätä Facebookissa. Joten lukijani saavat nyt kokea omatoimista löytämisen iloa.

Olen tänään muistellut omaa rippikouluaikaani. Kaksi asiaa herätti mieleeni näitä muistoja. Ensinnäkin erään ystäväni esikoispoika pääsi tänään ripille. Niskasen Ollille siis paljon onnea ja hyvän Jumalan siunausta elämään. Toinen muisteluperuste oli tämän aamun radiojumalanpalvelus. Vaikka en ollut noissa juhlissa Lapinlahdella tai Suomussalmella mukana, niin koin radiojumalanpalveluksen välityksellä konfirmaatiotunnelman voimakkaammin kuin sukulaisnuorten tai jopa oman kummilapsen rippijuhlissa. Joskus elämä kuljettaa tunteita ja muistoja aika hassusti.

Jokatapauksessa mieleeni palasivat nuo helteiset kesäpäivät kesältä 1977 Jyväskylän kristillisessä kansanopistossa. Rippikoulun oppitunnit pidettiin vanhassa kanalassa, joka oli helteellä mukavan viileä paikka. Tuo kanalan viileys saattoi olla Jumalan viisautta pitää levottomat ja uskon asioista kiinnostumattomat rippikoululaiset Sanan kuulossa. Siis Jumalahan on huumorintajuinen.

Rippileiriin liittyy myös muisto hyvästä ystävyydestä ja auttamisesta ainakin yhden ihmisen taholta, vaikka leirikokemuksessa oli minun puoleltani myös suurta osaamattomuutta ihmissuhdetaidoissa. Onneksi leirillä kuitenkin oli tuo yksi ystävä - Heikki.

Olin erityiskoulun oppilaana nyt rippikoululeirillä ensimmäistä kertaa ns. "normaalien" nuorten parissa, enkä varmasti osannut käyttäytyä, vaan olin kuin norsu posliinikaupassa. Vastoinkäymisiä ja kiusallisia tilanteita tuli tämän vuoksi paljon. Olenkin käyttänyt määritelmää, jonka mukaan synnyin CP-vammaisena, mutta vammauduin rippikoulussa. Tällä olen tarkoittanut sitä, että rippileirillä vammaisuus tuli osaksi tietoista minääni. Silloin opin, mitä kipua ja ulkopuolisuutta vammaisuus ja siihen liittyvä näkyvä erilaisuus ja poikkeavuus merkitsevät.

Jos Heikki luet tätä, niin kiitokseni tulee kovin myöhään, mutta se tulee sydämestä.