Sormia syyhyttää päästä maalaamaan

Sattuipa jännä juttu, kun tänään pistin ihan huvikseni valokuvan eräästä vanhasta akvarellistani tuonne Facebookiin. Valokuva synnytti aika paljon positiivista palautetta. Maalauksestani pidettiin. Kivalta tuntuu, koska se työ on minulle itselleni hyvin merkityksellinen. Se oli aikoinaan ensimmäinen oikea akvarellini ja vieläkin se on paras koskaan tekemäni työ.

Kirjoitin muutama päivä sitten halustani ostaa vahaliidut, vaikka olenkin aivan kammottavan surkea piirtäjä. Vahaliiduilla piirtäminen veisi vesiväreillä maalaamista vähemmän tilaa ja se olisi kuitenkin värikkäämpää kuin lyijykynä tai hiilipiirustus. Sitäpaitsi sain aikanaan Kuopiossa hiilipiirustuksesta sellaisen trauman, että hiileen en koske viiden metrin seipäälläkään. No, Prismassa niitä mehiläisvahaliituja ei ainakaan ole.

Voisin mukaella Virginia Woolfia ja sanoa, että harrastaakseen kuvataiteilua nainen (siis minä) tarvitsee omaa rauhaa ja oman huoneen, jota eivät mies ja lemmikkieläimet pääse sotkemaan ja jota ei avustaja pääsisi siivoamaan. Se, että maalaamiselle olisi tällainen oma yksityinen tila johon, kaiken keskeneräisen voisi jättää silleen levälleen, on kylla samanlainen koskaan toteutumaton haave kuin iso englantilaistyylinen kirjasto, jossa olisi suuret erkkeri-ikkunat ja aasi ulkona nurmikolla.

Jollakin tavalla luovuus pitäisi kuitenkin voida vapauttaa. Sain digi-kamerani takaisin ja onneksi korjaus meni takuuseen.

Talvetonta aikaa

Viime yönä kelloja taas siirrettiin tunti kesää kohti. Talviaikaan siirryttäessä vain ikävästi taaksepäin. Eli otettiin tunti lisää pimeydelle. Niin, sen pitäisi olla talviaikaa, mutta eräs talveen kuuluva elementti eli lumi loistaa täällä Jyväskylässä poissaolollaan, eikä siis edes loista. Onpahan vain sellainen sanonta. On pimeää, on ankeaa ja on kovin typerää. Lumen puutteesta ei voi valittaa kuluttajansuojalautakuntaan eikä hovioikeuteen. Tosin näin liikkumisesteisenä lumikaan ei olisi mikään hyvä juttu, kun mihinkään ei pääse sähkärillä. Mutta olisi sentään valoa!

Ei ole ihme, että ihmiset sairastuvat, kun mielialakin kertakaikkiaan kutsuu viruksia sun muita. Pieni, mutta kaamea, nuha on vaivannut pariin otteeseen muutaman viikon välein. Yliopistolle ja sukututkimuskurssille olen sentään päässyt,kun nuha on TIETENKIN ollut vain viikonloppuisin.

Syysluukauden aikana on ainakin kaksi kurssia suoritettavana. Joo ei sitä iloista opiskelumotivaatiota löydy vieläkään, mutta toivottavasti hampaat kestävät.

Nega-jäkätystä ja "maailmantuskaa"

Syyspottuuntumisen myötä olen taas alkanut miettiä tämä nykyisen elämäntyylini mielekkyyttä.

Eli sitä ikuista kysymystä, onko tässä maisteritutkintoon tähtäävässä opiskelussa mitään mieltä, kun työkyvyttömyyseläke on minun päätulolähteeni, eikä se siitä FM-tutkinnosta mihinkään nouse. Toisaalta on kai vähän vaarallistakin kirjoittaa tällaista näin julkiseen blogiin. En vain tiedä, mitä muutakaan tekisin kuin opiskelisin. Elämästä tulisi varmasti pelkkää kokopäiväkiukuttelua ja se olisi erittäin huono vaihtoehto. Pitäisi sitä kuitenkin opiskella jotakin, vaikka vain silläkin perusteella ettei kirjallisuuden professori Tarmo Kunnas tehnyt aikanaan väärää päätöstä. Petoshan se opiskelun lopettaminen häntäkin kohtaan olisi. Tällä hetkellä minulla vain ei ole yhtään opiskelumotivaatiota.

Jos tekisikin välillä ihan jotain muuta? Minun on jo jonkin aikaa tehnyt mieli ostaa vahaliidut ja piirustuslehtiö. Epäilen vain, tulisiko niitä ollenkaan käytettyä. Minä olen varsin huono piirtäjä, vaikka värisilmääni ja sommittelutaitoani onkin joskus kehuttu hyväksi. Taitaisivat ne vahaliidut vain ajautua muutaman töherryskerran jälkeen tuonne komeron perille. Ainakaan ei siis kannata ostaa kovin kalliita.

Elokuussa Ilomantsissa särkynyt digi-kamerani on korjattavana. Saa nähdä mitä sekin maksaa vai joudunko ostamaan uuden. Yhtä hyvin minun käteeni sopivaa, edullista, digi-kameraa ei vain enää löydy. Minun kamerani on Canon Power-Shot A70 ja siinä on oikealla sellainen paksunnos, josta minä saan hyvän otteen. Nämä nykyiset saman hintaluokan digi-kamerat vaikuttavat minun kameraani verrattuna vähän "hempulivehkeiltä". Toivonkin, että saisin siis vanhan kamerani säädyllisellä hinnalla takaisin.

Kummasti tälle blogille avautuminenkin helpottaa, kun nyt jo on parempi mieli.

Toinen täällä valonlapsi on ja toinen yötä rakastaa

Lokakuukin on päässyt alkamaan ilman sen kummempia tapahtumia. Ei ole ollut iloja, mutta eipä onneksi surujakaan. Päivät ja viikot täyttyvät arkisista puuhista - opiskelusta ja fysioterapiasta. Torstai-iltaisin käyn kansalaisopiston sukututkimuskurssilla.

Syksyn lisääntyvän pimeyden vuoksi olen nostanut kirkasvalolampun yöpöydälle, että ylipäätään heräisin aamuisin. Siitä yöpöydältä se sitten paistaa räkittää häkäisevää keinovaloaan suoraan aamuvihaisiin silmiini. Mutta ei auta valittaa, kun olen opiskeleva ihminen, enkä siili tai karhu. Kari ei vain pidä siitä, että kulutan sähköä. Hän sammuttelee valoja minun jälkeeni, ja sitten minun on taas ne sytytettävä.

Minä vihaan pimeää!!! Sen tuoma masennus on pelottavaa, kun en saa mitään tehdyksi. Karia, joka on sokea, pimeys ei tietenkään haittaa. Olemme siis aika "yksvitunpäivänsäde" ja menninkäinen Jos minulla olisi rahaa niinkuin mansikoita, muuttaisin aina ja koko talveksi jonnekin etelän valoon. Lämpöä minä en kaipaa, mutta valoa pitäisi olla.

Ja ei minulla kyllä ole niitä mansikoitakaan. ;)