Lokakuukin on päässyt alkamaan ilman sen kummempia tapahtumia. Ei ole ollut iloja, mutta eipä onneksi surujakaan. Päivät ja viikot täyttyvät arkisista puuhista - opiskelusta ja fysioterapiasta. Torstai-iltaisin käyn kansalaisopiston sukututkimuskurssilla.
Syksyn lisääntyvän pimeyden vuoksi olen nostanut kirkasvalolampun yöpöydälle, että ylipäätään heräisin aamuisin. Siitä yöpöydältä se sitten paistaa räkittää häkäisevää keinovaloaan suoraan aamuvihaisiin silmiini. Mutta ei auta valittaa, kun olen opiskeleva ihminen, enkä siili tai karhu. Kari ei vain pidä siitä, että kulutan sähköä. Hän sammuttelee valoja minun jälkeeni, ja sitten minun on taas ne sytytettävä.
Minä vihaan pimeää!!! Sen tuoma masennus on pelottavaa, kun en saa mitään tehdyksi. Karia, joka on sokea, pimeys ei tietenkään haittaa. Olemme siis aika "yksvitunpäivänsäde" ja menninkäinen Jos minulla olisi rahaa niinkuin mansikoita, muuttaisin aina ja koko talveksi jonnekin etelän valoon. Lämpöä minä en kaipaa, mutta valoa pitäisi olla.
Ja ei minulla kyllä ole niitä mansikoitakaan. ;)
1 kommentti:
Olen aivan samaa mieltä pimeydestä. Ja illalla täytyy sytytellä melkein kaikki valot, että pystyy olemaan. Naapureissa näkyy joku hento tuikku hädin tuskin, kun meillä on täysi hehkutus päällä...
Kirkasvalolamppua tosin ei ole saatu vieläkään hankittua, monesti niitä olen käynyt katselemassa, mutta aina on jotain suuria menoja samaan aikaan niin ei raaski :P
Lähetä kommentti