Ajatuksia sodasta rauhan aikana

"Ei mitään hätää täällä. Ei sota täällä ole. Ollaan vaan ihan rauhallisia ja
odotellaan mitä tuleman pitää."
Näin rauhoitteli ukkini vaimoaan ja lapsiaan 30.11.1939, kun rauhan aika oli päättynyt talvisodan sytyttyä. Isäni muistelmista tuossa luin myös, että ei silloinkaan ollut Tikkakoskella lunta paljoa sen enempää, kuin mitä täällä Palokassa on nyt, kun ilmastomuutoksesta puhutaan niin paljon.

Minun isäni perhe eli talvisodan alkaessa tavallista elämäänsä, kun ukki oli töissä Tikkakosken tehtaalla aseseppänä. Ukki ei siis joutunut rintamalle, vaan hän yhdessä muiden tehtaalaisten kanssa osaltaan huolehti siitä, että Suomen sotilailla oli jotakin "kättä pitempää".

Kun viime joulukuussa olin kuntoutuksessa Ilomantsin Pääskynpesässä, olin yhtenä iltana kuuntelemassa esitelmää Ilomantsin sotahistoriasta juuri talvisodan ajalta. Kuulemani esitelmä teki minuun suuren vaikutuksen, kun ymmärsin että Ilomantsin pitäjä pinta-alaltaan lähes puolittui sodassa ja iso osa ilomantsilaisista joutui jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon. Minä järkytyin huomatessani olevani niin lähellä uutta rajaa, mutta sentään rajan oikealla puolella. Oloni oli vähän kuin olisin ollut jossakin jonkin reunalla ja lähellä putoamista. Sellaista tunnekokemusta en pystynyt saamaan täällä Keski-Suomessa.

Tupeksimista

No, kirjoitetaanpas nyt sitten jotakin, vaikka vain puhtaasta tajunnanvirrasta. Se on siis sitä mitä sylki suuhun tuo, tai tietysti tässä blogi ollessa kyseessä, mihin nyt ikinä sormet sattuvat osumaan. Koittakaa kestää.

Minusta olisi aivan kamalaa olla kirjailija! Kirjoittaminen tai kirjoittamisen aloittaminen on minulle aivan kamalan vaikeata. Kai minulla on joku valkoisen paperin kammo, vai miksi sitä sanotaan. Tätäkin kirjoitan nyt vain siksi, koska lisäsin tähän blogiin sellaisen Facebook-työkalun ja painoin sitä äsken aivan vahingossa. Siis minähän olen aivan tumpelo. (kirjoitusvirheitäkin tulee lähes joka lauseeseen.)

Yhtenä päivänä sain vielä hullun ajatuksen, että alkaisin pitää englanninkielistä blogia nimeltä "bad english", mutta tällä näppäinvirhemäärällä, mitä minulta tulee suomenkieliseen tekstiin, se olisi hermojeni ja kärsimättömyyteni lopullinen tuho. Siinä olisi sitten ollut täysin lukukelvoton blogi.

Opiskelijoiden kurssiblogien kommentointi englanniksi on ollut tosi vaikeata, mutta englanninkielisten blogien kommentointi suomeksi vaan näyttää niin tosi typerältä, kun meidän kaikkien opiskelijoiden pitäisi olla kielitaidoiltame samalla viivalla ja englanti nyt vaan on se PR:n kieli. Sitäpaitsi olenhan minäkin käynyt sentään Viittakiven kansainvälisen opiston talvikurssin, jossa englanti oli kaikessa tasavertainen työkieli suomenkielen rinnalla.

Olen saanut elämässäni yhden artikkelin julkaistua kirjassa, jonka nimi on Koettu Kampus. Se oli sentään suomeksi. Se ilmestyi vuonna 2004 Jyväskylän yliopiston jossakin julkaisusarjassa, jonka nimeä en muista enkä viitsi käydä tarkastamassa, koska Noppa nukkuu vieressäni, enkä raski herättää sitä. Jos joku teistä tietää sen kirjan nimen, niin kertokaa minullekin.

Mietityttää ilman myssyäkin

Nimittäin tuo H1N1(A). Koska minä asun Jyväskylässä, en ole saanut influenssarokotusta tätä influenssaa vastaan. Jyväskylässä eivät CP-vammaiset eikä ohitusleikattujen perheenjäsenet kuulu tämän influenssan riskiryhmään, vaikka CP-vammaisilla olisikin esimerkiksi hitaista reflekseistä, huonosta tasapainosta tai jopa pakkoliikkeistä johtuva puutteellinen yskimishygienia. Minulla ei tosin ole pakkoliikkeitä, mutta olen kerran elämässäni pudonnut aivastaessani pyörätuolistani.

Olen siis ainakin yhden kriteerin mukaisesti terve ja kai tästä sitten pitäisi olla tyytyväinenkin tai ehkä jopa onnellinen. Kuitenkin olen huolestunut tuon ohitusleikatun puolisoni tähden. Vaikka hän kuuluu H1N1(A) -riskiryhmään, ja saa siis rokotteen, niin rokotteen antama täysi suoja toimii vasta kahden viikon kuluttua rokottamisesta. Lisäksi hän on meistä se, joka enemmän ja vakavammin sairastaa. Minut on tehty teflonista, eikä minuun yleensä mikään tartu.

Tämä "sikainfluenssa" muistuttaa ainakin minua elämän rajallisuudesta. Se on myös syventänyt tätä koko syksyn jatkunutta opiskelumotivaation puutettani. Vaikka minä en ole edes sairas, olen kysynyt itseltäni, ovatko korkeakouluopinnot se kaikkein suurin elämän päämäärä ja tarkoitus, vai onko elämällä jotakin muutakin tarjottavaa.

Raamattussa psalmin kirjoittaja pyytää: Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että me saisimme viisaan sydämen. (Ps. 90:12) Kun vain tietäisi, mikä on oikein, niin silloinhan olisi vain oikeita ratkaisuja tehtävänä. ELÄMÄ OLIS NIIN HELEPPOO!

Olisikohan muuen influenssatilanne ihan toinen, jos nyt olisi kevät ja valoisaa?

Messuilla

Tampereella on taas käynnissä joka toinen vuosi järjestettävät Apuväline -messut, joka on suuri ja melko monipuolinen vammaisalan tapahtuma. Olimme Karin ja Nopan kanssa siellä eilen. Meillä molemmilla oli omat kiinnostuksen kohteemme. Joten huitelimme suurimman osan ajasta kumpikin tahoillamme. Minä löysin sopivia manuaalipyörätuoleja, joista valita, kun minulla nyt on tarve saada uusi kelattava pyörätuoli. Joten siinäkin mielessä apuvälinemessut olivat oikeasti hyödylliset.

Messumatkaan liittyi sekä myös monia uusia tuttavuuksia että uusia tai uudistuneita, mutta tarkkaan harkittavia velvollisuuksia. Matka oli virkistävä myös pienen naisellisen tuhlailun vuoksi. Pitihän sitä Stockmannila käydä, kun kerran ihan Tampereella asti oltiin.

Matkailu avartaa aina...myös lompakkoa.