Kirjoitan tätä hiukan haikealla mielellä. Minun "akateeminen äitini", on pian lähdössä pois yliopistolta. Minun pitää saada graduni ennen hänen lähtöään valmiiksi. Tänään meillä oli gradunohjauskeskustelu, jossa itse pro gradu-tutkielma taisi jäädä elämän rinnalla sivuosaan, ja taisimme me vähän karhuista ja norsuistakin jutella. :) Mutta kuten sanoin, me olemme molemmat muutoksen edessä.
Nyt yllätän itseni miettimästä, mitä ihmettä teen sitten gradun jälkeen. Onhan noita opintoja senkin jälkeen vielä tekemättä, mutta ne loput (vajaa 40 opintopistettä) eivät tunnu oikein missään. Kai ne loput ovat sitten niitä "maapähkinöitä" ja siksi motivaation puute on uhkaamassa. Kuitenkin minun pitää määritellä itseni uudestaan elämän kartalle, kun minulta poistuu graduntekijän identiteetti ja yksi puheenaihe, jolla kyllästyttää lähimmäisiään. Jotenkin kummallisesti sitä elämänsä aina ripustaa joihinkin määritelmiin, ja sitten kun sen henkarin luovuttaa tai se otetaan tarpeettomana pois, tuntuu huteralta. Sitä vähän aikaa joutuu ajattelemaan, että kaatuuko.
Tänään olen ajatellut lämpimästi toistakin opettajaani, jolla on tänään syntymäpäivä. Hän opetti minua Viittakiven opistossa yli 20 vuotta sitten. Talvikurssin päättyessä hän antoi minulle kaulakorun, jossa luki "Those, who shed light, shall endure burning." Muutaman muunkin tuon opettajan ohjeen kuulen melkein korvissani: "Where is a will, there is the way." ja niin kuin hän kurssin päättäjäisissä kaikista muista poiketen sanoi: "On hyvä, että te lähdette pois. Teitä ei tarvita täällä. Ihmiset tarvitsevat teitä maailmassa teidän kotonanne."
Onneksi aikanani pääsin kouluun ja opiskelemaan, ja onneksi saan valmistua vajaan kahden vuoden päästä 50-vuotis syntymäpäivänäni kuten olen suunnitellutkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti