Yllätyslahja

Tulinpa tänään totisesti yllätetyksi, kun sain postissa runokirjan. Kirja on nimeltään Tuulisia unikoita ja sen on kirjoittanut Sanna Yrjänäinen. Koska en tunnistanut runoilijaa enkä edes muistanut käyneeni viime aikoina kenenkään kanssa runoista tai kirjallisuudesta, olin vähän aikaa täysin ymmälläni. Minua myös nolotti vähän aikaa. Sitten paljastui, että Karihan se näyttää tuntevan tuon runoilijan ja on pyytänyt tätä lähettämään minulle tuon kirjan.

Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.

Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.

Kylmä talvi pois on mennyt.

Kevätsää lämmittää,
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa! Sulaa maa,
Puut jo silmut saa.

Tuo lastenlaulu on ainoa musiikkikappale, jonka olen oppinut soittamaan sekä 5-kielisellä kanteleella että panhuilulla. Siksi kai sen tuohon alkuun kirjoitin. Minulla oli panhuilu, mutta ajoin vahingossa sen päältä, eikä pajupillit kestäneet pyörätuolia. Siitä tuli siis parkuva panhuilu.

No, vielä eivät puut lehdi Keski-Suomessa, mutta kevät on tullut. Kevät on tullut, ja vaalit ovat menneet. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Sitähän se kevätkin on todistus elämän jatkumisesta.

Olkoon tämä se viimeinen blogikirjoitus, jossa on maininta gradustani. Lähetin nimittäin sen tiistaina esitarkastukseen. Luulen, toivon ja uskon, että siihen ei tarvitse esitarkastuksen jälkeen tehdä muuta kuin joitakin oikeakielisyys korjauksia. Vielä pitää jaksaa toukokuussa tehdä opiskelutehtäviä, mutta sen jälkeen MINULLA ON KESÄLOMA. En nyt kehu itseäni, mutta katson sen ansainneeni.

Toivotan tämän blogin lukijoille hyvää pääsiäistä

Vaalin äänioikeuttani

Eduskuntavaalit lähestyvät ja ennakkoäänestyspäivät ovat parhaillaan menossa. Me kävimme tänään äänestämässä, koska olen vaalien varsinaisena äänestyspäivänä taas vaalilautakunnassa. Äänestäminen teki minut jopa onnelliseksi. Käytinhän taas oikeuttani äänestää. Minä itse tein äänestyspäätökseni samoin kuin itse valitsin sellaisen ehdokkaan, jonka uskon parhaiten edistävän minun itselleni tärkeiksi kokemiani asioita.

Muistan aloittaneeni äänestäjän urani varsin korkealta. Ensimmäiset vaalit, joissa äänestin olivat presidentin valitsijamiesvaalit vuonna 1982. Kävin silloin vanhempieni kanssa äänestämässä Tikkakosken Luonetjärven koululla. Taisi se äänestäminen silloin vähän jännittää varsinkin, kun isä hieman pelotteli että "mitäpä sitten sanot, jos ne sanovatkin että 'ei anneta'?". No onneksi kuului "annetaan".

Onpa äänestäminen lähes kolmessakymmenessä vuodessa jonkin verran muuttunut, kun enää ei sanota äänestäjälle "annetaan" tai "ei anneta". Nyt saa vaalilautakunnassa jopa hymyillä äänestäjille, mikä ei menneinä vuosikymmeninä tainnut tulla kuuloonkaan. Tosin on vaalipäivässä vieläkin jokin hyvin juhlallinen ja vakava pohjavire. Niin kuuluu tietysti ollakin.

Äänestäminen on hyvin suurta, joskin hetkellistä, vallan käyttöä. Ehdokkaan koko tulevaisuus riippuu ainakin pienen hetken äänestäjän äänestyspäätöksestä. Tähän liittyy myös suuri vastuu. Minun on äänestäjänä jokaisissa vaaleissa pystyttävä tekemään sellainen äänestyspäätös, jota minun ei myöhemmin tarvitse katua. Uskon, että taas tänään tein juuri oikean päätöksen.

Kirjamessuilla kesäkengissä

Olin siis tänään Jyväskylän kirjamessuilla. Koska nyt on huhtikuu, minulla oli ensimmäistä kertaa minun vihreät kesäkenkäni jalassa.

Pääasiallinen tarkoitukseni oli auttaa kokoomusta ja omaa ehdokastani Aira Putkosta siinä arvokkaassa vaalityössä, jota ehdokkaiden ja vaaliorganisaatioiden nyt tähän aikaankin on Suomen hyväksi tehtävä. Silloin on taottava kun rauta on kuumaa, sanoo suomalainen sananlasku. Olipa taas mukavaa ahertaa hyvässä porukassa. Vaalit ovat todellakin "mun juttu" tai sitten minä olen todella omimallinen kumtuisuus.

Pääsin minä kirjoihinkin tutustumaan ja muutama tarttui mukaan. Kun olin jo lähdössä kotiin, löysin kauniin kirjan nimeltä "Maailman ihanin tyttö", joka on syntynyt kymmenen vuotta kestäneestä projektista, jossa valokuvattiin lastenkodissa kasvaneita tyttöjä. Tuon kirjan voisi hyvin ilmoittaa Tee Hyvä Työ -kampanjaan, koska noissa voimaannuttavissa valokuvissa kuvien maisemien ja kuvattujen tyttöjen ihanuus ja valokuvaajan hyvän tekemisen tahto tulee niin kauniisti esille. Kun kirja esiteltiin vielä kauniiksi satuluolaksi rakennetussa tilassa ja sain siihen vielä pitkän, minulle henkilökohtaiseksi tarkoitetun omistuskirjoituksen, koin itsekin voimaantuneeni. Tuskinpa kenellekään ihmiselle koskaan liian usein näytetään tai kerrotaan tämän ihmisen ihanuudesta.

Rauha

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Eino Leino

Maailmassa tarvittaisiin uusia Eino Leinoja - sellaisia runoilijoita, jotka kertoisivat maailman kauneudesta ja ihmisen hyvyydestä mieluummin sellaisella vanhanaikaisella runomitalla. Kauneus, hyvyys ja Toivo pitää nykyisin kuvailutulkita tai selkokielistää ihmisille, kun kaikkialla tulviva rumuus, pahuus ja kyynisyys uhkaa sokaista ihmisen. Kunpa itse muistaisin, tahtoisin ja viitsisin kertoa jollekin ihmiselle, joka sitä näyttäisi erityisesti tarvitsevan, hänen olevan maailman ihanin...

Vaalityötä ja vaaleita villoja

Jaahas, fontti muuttui ulkoasu-uudistuksessa, vaikka ei ollut tarkoitus. No, olkoon nyt sitten tällainen, ja "sotilaallisemmaltahan" tämä näyttää.

Eduskuntavaalit ovat jo lähellä. Vaikka en olekaan ehdokkaana, ja Luojan kiitos että en ole, riittää niissä minullekin paljon puuhaa. Minä nimittäin haluan olla kokoomukselle ja ehdokkaalleni avuksi. Toivottavasti siinä pienessä mittakaavassani olen sitä oikeasti. Minusta kaikki vaaleihin liittyvä, no, lukuunottamatta tyhjänpäiväistä jähnäystä ja, joissakin puolueissa harjoitettavaa, toisten mustamaalausta, on suorastaan kivaa. Vaikka minä olenkin tällainen erakko, niin virkistyn kummasti aina vaalien aikaan. Vaalipäivänä vaalilautakunnassa olen lähes parhaimmillani, etten sanoisi likipitäen ihana ihminen.

Minun mielestäni äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Oikeus valittamiseen lunastetaan vain äänestämällä. Lisäksi minä uskon lujasti, että Suomi olisi vielä parempi maa jos "nukkuvien puolueella" olisi vähemmän kannattajia. En voi ymmärtää tätä vaaleista toisiin vallitsevaa passiivisuutta. Vaalit eivät muka kosketa ihmisten arkea ja niissä muka päätetään liian kaukaisista asioista tai sitten on muka turha äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Sama laulu vaaleista toiseen - ja kissan villat!

Minä aion äänestää, koska ehdokkaani on sen verran hyvä ja pätevä nainen. Äänestän ennakolta, koska en vaalipäivänä ehdi. Samalla teen myös Pienen eleen itsenikin hyväksi tipauttamalla rahaa vaalikeräyslippaaseen.

Käy sinäkin äänestämässä ja tee se Pieni ele. 17.4. nähdään onko Suomen tuleva suunta kohti Paremminvointivaltiota.

Poliittista jurputusta osa 2

Jatkan nyt tätä vammaispoliittista jurputusta kuljetuspalveluista. Lukekoon, joka kehtaa. Ehdokkaat saavat myös edelleen ottaa tästä torajyvän kuorensa alle, jospa siitä jollekin Keski-Suomalaiselle kansanedustajalle syntyisi helmi laki- tai lakimuutosaloitteen muodossa.

Maaliskuu on hädintuskin ohittanut puolivälinsä, mutta minulla ovat jo vammaispalvelujen mukaiset jokapäiväiseen elämään liittyvät matkat tämän kuukauden osalta lähes loppuneet. Tällainen tilanne on itselleni sikäli outo, että yleensä minulta jää kuukaudessa näitä matkoja käyttämättä, mutta tässä kuussa on ollut kokouksia enemmän kuin yleensä.

Lisäksi minulla on yksi keskellä kuukautta alkanut ja jo ensi kuun puolessa välissä päättyvä yliopistokurssi, jonka vuoksi en viitsi opiskelumatkoja hakea. Opiskelumatkat soveltuvat huonosti yliopisto-opiskeluun näin syventävien opintojen loppuvaiheessa, kun varsinaista lähiopetusta on vähän ja kurssit ovat lyhytaikaisia. Kunnissa myönnetään opiskelumatkoja tavallisesti koulumuotoista opiskelua varten, joka merkitsee opiskelua viitenä päivänä viikossa lukukauden ajan. Kenkä puristaa eniten siitä, että tällaisia opiskelumatkoja jää paljolti käyttämättä silloin kun luentoja opiskelijalla on lukuvuoden aikana vain yksi tai kaksi muutaman viikon kestävää kurssia ja kurssilla järjestetään vain yksi luento viikossa. Minusta tämä on tuhlausta.

Säästökeinokin minulla on. Jos vammaispalvelumatkojen jokapäiväiseen elämään liittyvistä matkoista purettaisiin matkojen kuukausikohtaisuus, ja siirryttäisiin vuosittaiseen matkamäärään, olisi matkojen käyttäminen järkevämpää. Eihän 216 matkaa vuodessa ole yhtään sen enempää kuin 18 matkaa kuukaudessa * 12 kuukautta. Silloin jossakin kuukaudessa käyttämättä jääneet matkat saisi käyttää jonakin toisena kuukautena. Itselläni matkoja säästyy jo nytkin lumettomina kuukausina, koska silloin ajan lähes kaikki matkani sähköpyörätuolilla. Nämä matkat menevät kuitenkin hukkaan, koska en saa käyttää niitä esimerkiksi syksyllä.

Tietenkin tästä ehdotuksesta kohoaa vanha itkuvirsi siitä, etteivät kaikki vammaiset osaisi hoitaa omia asioitaan, ja etteivät heidän matkansa riittäisi koko vuodeksi. Olenpa myös kuullut niin mielikuvituksellisen perusteen, että kunnat tähtäävätkin juuri säästöihin käyttämättä jäävien kuukausittaisten matkojen kautta. Näistä perusteista ensimmäisen kuittaisin sillä, ettei huonosti asiansa hoitavien vammaisten menettelyllä pidä rangaista asiansa hyvin hoitavia vammaisia. Sitäpaitsi, pystyyhän ne kuukaudenkin matkat hupuloimaan viikossa tai vaikka yhdessä päivässä, jos niikseen tulee. Vammaisten suojelu ja PUOLESTA AJATTELEMINEN edellyttäisi valvontaa 24/7. Tuo toinen mainitsemani peruste ei taas oikein kestä päivänvaloa. Päinvastoin - kustannuksia säästyisi, kun ei esimerkiksi jokaiselle lyhytkestoiselle kurssille tarvitsisi anoa opiskelumatkoja.

Tietenkin tämä edellyttäisi vammaispalveluasetuksen 6§ ja kuntien vammaispalvelujen soveltamisohjeiden muuttamista. Toivon totisesti, että poliittista tahtoa löytyisi ensin pian valittavalta eduskunnalta ja sen jälkeen kunnanvaltuustoilta.

Navigare necesse est - vivere non est necesse!

Tänään olen lähdössä Tallinnaan suuntautuvalle risteilylle. Edellisestä matkasta onkin kulunut jo melkein seitsemän vuotta. Pidän laivamatkoista ja merellä olosta, vaikka laivojen invahytit eivät olekaan mitään tilaihmeitä. Tulevassa laivamatkassa minua jännittää, mahtuuko invahytin vessaan nostolaitteella, ja mahtuvatko ovet aukeamaan.

Ystäväni Johanna aloitti uuden blogin, jossa hän kirjoittaa lapsuutensa elämyksistään. Sen innoittamana muistelen tässä nyt elämäni ensimmäistä laivamatkaa Ruotsiin.

Pääsin Ruotsin matkalle yhdessä isäni ja tätini kanssa, kun heidän veljensä täytti 50 vuotta. Sekin matka tehtiin näin kevättalvella. Laivan reelingin yli oli hauska katsella ohi menevää jäämassaa. Mutta ennen kuin pääsimme laivaan oli selvitettävä, miten minä kätevimmin pääsen laivaan. Satamamiehen tiedusteltua ruotsiksi isältänä puhuiko tämä ruotsia, isäni vastasi "ekstra liten". Siitä saimme matkan ensimmäisen vitsin. Tuolla matkalla pyörätuolini runko halkesi kahtia. En jaksa muistaa, miten pyörätuolini väliaikainen korjaus tehtiin laivassa, mutta kyllähän setäni, joka oli metallialan ammattilainen, sai sen sitten Ruotsissa korjattua. Silloin oli vielä oman järjen käyttö näissä apuvälineasioissa sallittua, tai ainakaan emme tuosta korjauksesta mitään kenellekään kertoneet. Kun olimme syömässä laivan noutopöydän antimia ja siirtymässä jo jälkiruokaan, päätti isäni ehkä vähän pilailla kasvisruokavaliota noudattavan siskonsa kustannuksella valitsemalla omaksi jälkiruoakseen lihapullia ja paahtopaistia. "Kyllä ovat hyviä nämä ruotsalaiset perunat!", isä mussutti. Minua nauratti, mutta tätiäni ei. Laivamatka meni siis oikein hyvin.

Tuolla matkalla olisin mieluummin nähnyt enemmän Ruotsia, kuin ollut sisätiloissa ja kuunnellut sukulaisteni keskusteluja. Koska emme käyneet missään katsomassa mitään nähtävyyksiä, ei minusta oikein kunnolla tuntunut siltä, kuin olisin ollut ulkomailla. Myöhemmin tämä aukko on tullut täytettyä moneen kertaan ja 10 vuotta sitten tein Tukholmaan oikean turistimatkan, jossa tutustuin merkittäviin "turistirysiin".

Purjehtiminen on siis tärkeää, (eikä) eläminen ole (niin) tärkeää.