Kun viime kesänä päätin lopettaa opiskeluni yliopistossa, enkä ilmoittautunut tälle lukuvuodelle opiskelijaksi, menetin ison osan omasta identiteetistäni. En voi enää sanoa itseäni opiskelijaksi. Koska opiskelu - iästä riippumatta - kuuluu nuoruuteen, olen minä nyt siis oikeasti vanha.
Yliopiston oven sulkeutuminen todellistuu torstaina, kun yliopiston sähköpostiosoitteeni ja käyttäjätunnukseni poistetaan käytöstä. Kummallista, miten johonkin merkkijonoon voi kiintyä. Eihän sähköpostiosoite ole edes olemassa missään muualla kuin virtuaalisuudessa. Kuitenkin minulla on nyt ihan oikeasti vähän surullinen olo. Kyllähän jyu sitäpaitsi näyttää komeammalta kuin gmail. Gmaileja mahtuu 13 tusinaan, mutta on vain yksi jyu.
Yliopiston sähköpostiosoitteeni oli minun ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Se oli enemmän kuin pelkästään sähköpostiosoite, koska siihen tullut yksi lyhyt sähköpostiviesti avasi minulle monta uutta mahdollisuutta. Tuossa kohta 15 vuotta sitten tulleessa sähköpostiviestissä Koikkalaisen Riitta ehdotti minulle ehdokkaaksi asettautumista JYY:n edustajistovaaleissa. JYY:n hallituksesta ja myöhemmistä JYY:n luottamustoimista tulleet kokemukset ovat taas osaltaan muovanneet tätä minun nykyistä minuuttani esimerkiksi politiikassa. Pitäisi kai sanoa, että ilman ensimmäistä sähköpostia minulla ei olisi näin montaa kaveria, tuttavaa tai kontaktia kuin minulla on nyt.
Kiitos ensimmäinen sähköpostiosoitteeni. Sinä palvelit hyvin, etkä juurikaan sortunut turhuuteen. Sinä et koskaan haukkunut etkä panetellut, missä suhteessa olit paljon parempi kuin käyttäjäsi. Lepää rauhassa.
Käyttäjätunnuksen poistumisesta on koitumassa minulle ainakin yksi todellinen ongelmakin. Jostakin syystä gmail-sähköpostiosoitteeni ei käy blogieni sähköpostiosoitteeksi, enkä täydellisenä tietotekniikan tumpelona tiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Pahimmassa tapauksessa blogini lakkaavat torstaina olemasta. Toivottavasti joku tämän blogin lukija, joka paremmin osaa tietotekniikkaa, osaisi minua tässä pulmassa neuvoa,
tiistai 25. lokakuuta 2011
torstai 6. lokakuuta 2011
Ukin tuoli ja parkettipöytä
Minua on tänä syksynä puraissut "sisustuskärpänen", joka on ulkonäöltään aika vanhanaikainen. Olen verhoiluttanut ukkini vanhan nojatuolin. Ukki oli ostanut tuolin joskus 1940-luvulla ja siinä oli ennen verhoilua jäljellä vielä alkuperäiset kankaat ja jouset. Nyt tuoli on melkein kuin uusi. Vain pienet naarmut sen jaloissa kertovat, että se on ollut minulla jo kymmenen vuotta.
Muistan, miten minulta hajosi eräs "kevytnojatuoli", ja kuinka silloinkin vähävaraisena soitin isälleni ja kysyin, oliko Koivulan vintillä vielä ukin iso, harmaa, nojatuoli, ja voisinko saada sen itselleni. Muutaman tunnin päästä isä soittikin ovikelloamme ja hänellä oli tuo nojatuoli mukanaan. Vaikka yritinkin suojata tuota nojatuolia erilaisilla peitteillä, löysivät kissani Neko sekä myöhemmin Ossi ja Ilo tiensä aina peittojen alle. Ukin tuoli oli niiden mielestä varmasti maailman paras raapimapuu. Tuolissa oli kissojeni jäljiltä ainakin kaksi reikää etureunassa ja selkänojan oikea takasauma oli revennyt pitkältä matkalta. Suojapeitteestä sen sijaan oli katkennut vain pari kiinnitysnauhaa.
Noin kuukausi sitten silmäilin paikallista ilmaisjakelulehteä ja löysin sieltä samantyylisen tuolin kuvan erään verhoiluliikkeen ilmoituksesta. Tuo tikkakoskella oleva verhoiluliike on nimeltään Runotuoli. Soitin sinne ja sovimme kotikäynnistä. Sekä ukki että isä siellä pilven reunalla varmaan tykkäävät, että annoin tuolin Tikkakoskella asuvalle yrittäjälle tehtäväksi. Varmasti oli oma tarkoituksensa, kun en verhoiluttanut aikaisemmin tuota nojatuolia.
Toisena sisustuskärpäsen puremajälkenä minulla on uusi kirjoituspöytä. Tai no, uusi ja uusi, miten senkin nyt ottaa, kun pöydän kansi on tehty vanhoista parkettilaudoista kaikkine kulumineen ja koiran kynnenjälkineen. Juuri noissa laudoissa on kuitenkin tämän pöydän "sielu". Minä tiedän aika tarkasti, missä kohtaa Koivulan lattiassa nuo laudat olivat. Katsoin melken vierestä, kun isä naulasi parkettia Koivulan olohuoneeseen vuonna 1983.
Kun Koivulan nykyiset omistajat sitten purkivat olohuoneen parkettia, pyysin muutamaa parkettilautaa muistoksi. Sainkin lautoja enemmän kuin yhtä pannunalustaa varten. Joten otin yhteyttä erääseen artesaaniin, jonka tunsin ennestään ja jonka töistä olin nähnyt kuvia, ja kysyin, mitä muuta kuin lattiapinnoitusta parketista voi tehdä. Päätin teettää kirjoituspöydän, koska vanha kirjoituspöytäni oli ollut jo pitkään hajoamaisillaan. Olin etsinyt uutta kirjoitus- tai ATK-pöytää sekä toimistokalusteliikkeistä että antiikkikaupoista, mutta en löytänyt mielestäni sopivaa tai kaunista. (Sen vuoksi kävin jopa vähän mieheni hermoille.) Hyvä oli, ettei löytynyt. Nyt sain takuulla uniikin ja hyvin tehdyn kirjoituspöydän, jonka kanteen pyysin veistämään ristin siunaamaan tekemisiäni. Tämän pöydän ääressä on hyvä kirjoittaa blogia ja ehkä vielä joskus jotakin muutakin. Kukapa sen tietää? ;)
Muistan, miten minulta hajosi eräs "kevytnojatuoli", ja kuinka silloinkin vähävaraisena soitin isälleni ja kysyin, oliko Koivulan vintillä vielä ukin iso, harmaa, nojatuoli, ja voisinko saada sen itselleni. Muutaman tunnin päästä isä soittikin ovikelloamme ja hänellä oli tuo nojatuoli mukanaan. Vaikka yritinkin suojata tuota nojatuolia erilaisilla peitteillä, löysivät kissani Neko sekä myöhemmin Ossi ja Ilo tiensä aina peittojen alle. Ukin tuoli oli niiden mielestä varmasti maailman paras raapimapuu. Tuolissa oli kissojeni jäljiltä ainakin kaksi reikää etureunassa ja selkänojan oikea takasauma oli revennyt pitkältä matkalta. Suojapeitteestä sen sijaan oli katkennut vain pari kiinnitysnauhaa.
Noin kuukausi sitten silmäilin paikallista ilmaisjakelulehteä ja löysin sieltä samantyylisen tuolin kuvan erään verhoiluliikkeen ilmoituksesta. Tuo tikkakoskella oleva verhoiluliike on nimeltään Runotuoli. Soitin sinne ja sovimme kotikäynnistä. Sekä ukki että isä siellä pilven reunalla varmaan tykkäävät, että annoin tuolin Tikkakoskella asuvalle yrittäjälle tehtäväksi. Varmasti oli oma tarkoituksensa, kun en verhoiluttanut aikaisemmin tuota nojatuolia.
Toisena sisustuskärpäsen puremajälkenä minulla on uusi kirjoituspöytä. Tai no, uusi ja uusi, miten senkin nyt ottaa, kun pöydän kansi on tehty vanhoista parkettilaudoista kaikkine kulumineen ja koiran kynnenjälkineen. Juuri noissa laudoissa on kuitenkin tämän pöydän "sielu". Minä tiedän aika tarkasti, missä kohtaa Koivulan lattiassa nuo laudat olivat. Katsoin melken vierestä, kun isä naulasi parkettia Koivulan olohuoneeseen vuonna 1983.
Kun Koivulan nykyiset omistajat sitten purkivat olohuoneen parkettia, pyysin muutamaa parkettilautaa muistoksi. Sainkin lautoja enemmän kuin yhtä pannunalustaa varten. Joten otin yhteyttä erääseen artesaaniin, jonka tunsin ennestään ja jonka töistä olin nähnyt kuvia, ja kysyin, mitä muuta kuin lattiapinnoitusta parketista voi tehdä. Päätin teettää kirjoituspöydän, koska vanha kirjoituspöytäni oli ollut jo pitkään hajoamaisillaan. Olin etsinyt uutta kirjoitus- tai ATK-pöytää sekä toimistokalusteliikkeistä että antiikkikaupoista, mutta en löytänyt mielestäni sopivaa tai kaunista. (Sen vuoksi kävin jopa vähän mieheni hermoille.) Hyvä oli, ettei löytynyt. Nyt sain takuulla uniikin ja hyvin tehdyn kirjoituspöydän, jonka kanteen pyysin veistämään ristin siunaamaan tekemisiäni. Tämän pöydän ääressä on hyvä kirjoittaa blogia ja ehkä vielä joskus jotakin muutakin. Kukapa sen tietää? ;)
lauantai 24. syyskuuta 2011
Tietoteknistä taistelua ja muita syksyajatuksia
Minulla on vaikeuksia aloittaa tämä blogipäivitys positiivisesti, mutta ehkäpä tämän päivityksen päätteeksi olen jo plussan puolella.
Lukijani, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka täydellisen tumpelo olen kaikessa tietotekniikkaan vähänkin liittyvissä asioissa. Viime päivät ovat olleetkin minulle melkein sietämättömiä, koska Facebook otti käyttöön suuren uudistuksen "Uutisnauhan". Minä tunnustauduin heti uutisnauhan vihaajaksi. Tuo Facebookin uutisnauhauudistus sitten veikin minut tietotekniikan loppumattomalle suolle tänne erilaisten selainten ja Facebookin kanssa kilpailevien sosiaalisten medioiden sekaan.
No, minäpä vaihdoin selainohjelmani Mozilla Firefoxiksi ja nyt olen Facebookin lisäksi Google+ -käyttäjä. Selvisinpä asennuksesta vielä verrattain vähillä ärräpäillä, enkä edes yhtään karjunut miehelleni, joka varmaankin aivan aiheesta mittasi minulta kuumeen. ;) Normaalioloissa tällaisten taistelujen jälkeen katsoisin ansainneeni lasillisen vanhan vammaisen portviiniä eli Old Invalid Portia, mutta nyt juuri päättyneen antilooppikuurin vuoksí joudun tyytymään makeisiin.
Kohta saapuu lokakuu. Siitä huolimatta minulla on vieläkin onnellinen olo, koska minulla ei ole enää opiskelustressiä. En vaihtaisi tätä syksyä viime syksyyn, vaikka timanttisormus onkin nyt vähän "ansiottomasti" sormessani. Oloni on kuin kruunusta luopuneella Miss Suomella.
Lukijani, jotka tuntevat minut, tietävät kuinka täydellisen tumpelo olen kaikessa tietotekniikkaan vähänkin liittyvissä asioissa. Viime päivät ovat olleetkin minulle melkein sietämättömiä, koska Facebook otti käyttöön suuren uudistuksen "Uutisnauhan". Minä tunnustauduin heti uutisnauhan vihaajaksi. Tuo Facebookin uutisnauhauudistus sitten veikin minut tietotekniikan loppumattomalle suolle tänne erilaisten selainten ja Facebookin kanssa kilpailevien sosiaalisten medioiden sekaan.
No, minäpä vaihdoin selainohjelmani Mozilla Firefoxiksi ja nyt olen Facebookin lisäksi Google+ -käyttäjä. Selvisinpä asennuksesta vielä verrattain vähillä ärräpäillä, enkä edes yhtään karjunut miehelleni, joka varmaankin aivan aiheesta mittasi minulta kuumeen. ;) Normaalioloissa tällaisten taistelujen jälkeen katsoisin ansainneeni lasillisen vanhan vammaisen portviiniä eli Old Invalid Portia, mutta nyt juuri päättyneen antilooppikuurin vuoksí joudun tyytymään makeisiin.
Kohta saapuu lokakuu. Siitä huolimatta minulla on vieläkin onnellinen olo, koska minulla ei ole enää opiskelustressiä. En vaihtaisi tätä syksyä viime syksyyn, vaikka timanttisormus onkin nyt vähän "ansiottomasti" sormessani. Oloni on kuin kruunusta luopuneella Miss Suomella.
maanantai 29. elokuuta 2011
Kivi sykkii elämää
Minun kalenterini ei ole tänä syksynä tyhjä. Luottamustoimieni lisäksi syksyyni kuuluu taiteellisia harrastuksia. Olen ensi viikolla menossa kansalaisopistoon kokeilemaan teatteriryhmässä näyttelemistä. Eihän sitä tiedä, vaikka joskus pääsisin ésittämään esimerkiksi siirtolohkareen vaativaa luonneroolia. :) Minua hiukan jännittää, miten muu ryhmä ja ohjaaja suhtautuvat minuun, ajattelevatko he ehkä, että muuten hyvä mutta mikä tuo on. Eli pelkään vetäväni roolia ilman näytelmääkin. Onneksi saan tuon teatteriryhmän ensimmäisen kerran pelkästään kokeilla ja tunnustella omaa olotilaani.
En ole koskaan harrastanut näyttelemistä. Melkein kaikissa koulun juhlissa jouduin esiintymään, vaikka en olisi halunnut. Tähän teatteriryhmään ilmoittauduin kuitenkin täysin omasta tahdostani. Olen siis päättänyt rikkoa rajojani oikein isolla lekalla ja uudistua oikein kunnolla, kun nyt olen uudistumaan ryhtynyt. Saa nähdä, menenkö koskaan uudistumisessani niin pitkälle että jonkin tanssiharrastuksen aloittaisin. Minusta ei ehkä ole niin suuriin muutoksiin.
Jotakin vanhaa sentään säilyy ja jotakin vanhaa tulee takaisinkin. Minä jatkan sukututkimusta ja aloitan maalausharrastukseni uudestaan. Tuossa maalauksessa olen suorastaan utelias näkemään, miten nämä kuluneet malaamattomat vuodet ovat kuvalliseen ilmaisuuni vaikuttaneet. Toivottavasti en nyt mikään puupökkelö ole.
En ole koskaan harrastanut näyttelemistä. Melkein kaikissa koulun juhlissa jouduin esiintymään, vaikka en olisi halunnut. Tähän teatteriryhmään ilmoittauduin kuitenkin täysin omasta tahdostani. Olen siis päättänyt rikkoa rajojani oikein isolla lekalla ja uudistua oikein kunnolla, kun nyt olen uudistumaan ryhtynyt. Saa nähdä, menenkö koskaan uudistumisessani niin pitkälle että jonkin tanssiharrastuksen aloittaisin. Minusta ei ehkä ole niin suuriin muutoksiin.
Jotakin vanhaa sentään säilyy ja jotakin vanhaa tulee takaisinkin. Minä jatkan sukututkimusta ja aloitan maalausharrastukseni uudestaan. Tuossa maalauksessa olen suorastaan utelias näkemään, miten nämä kuluneet malaamattomat vuodet ovat kuvalliseen ilmaisuuni vaikuttaneet. Toivottavasti en nyt mikään puupökkelö ole.
perjantai 12. elokuuta 2011
Keräilyharrastuksesta
Sehän on varmasti kaikille lukijoilleni tuttua, että minä kerään norsuja ja pieniä maljakoita. Norsuja olen kerännyt noin viitisentoista vuotta aktiivisemmin. Norsujen tarkkaa lukumäärää en tiedä, mutta luulisin niitä olevan tällä hetkellä noin 250 - 300 kappaletta.
Vanhimman norsuni hankin jo niinkin aikaisin kuin 6.12.1988. Muistan sen ostopäivän noin tarkasti, koska opiskelin tuolloin Viittakiven opistossa ja ostin tuon norsun Helsingistä, Setlementti Kalliolasta, jossa meillä oli itsenäisyyspäivään liittyvä Viittakiven perinteinen International bazaar.
Pieniä maljakoita minulle on kertynyt vähitellen ja niitä on noin 75.
Norsujen ja pienten maljakoiden lisäksi keräsi yhteen aikaan pinssejä, joita kiinnitin musta-keltaiseen lippalakkiin. Tuo lippalakki ja siinä olevat pinssit varastettiin minulta vuonna 2001 ollessani Kaustisen festareilla. Mitäs lähdin lakki päässä?
Uusin kokoelma on alkanut muodostua rullatuoleista. Tosin niitä on minulla vasta kaksi. Rullatuoleissa minua viehätti alunperin oikeastaan se, mitä ne eivät ole. Nehän eivät ole pyörätuoleja. Nyt olen todella kiinnostunut rullatuoleista itsenään ja niistä esineinä sinänsä. Minua viehättävät myös niihin mahdollisesti liittyvät tarinat. Kuka ne on veistänyt ja kenelle? Tänään sain uuden rullatuolin. Sen pohjassa on vuosiluku 1833 ja luultavasti sen veistäneen henkilön nimikirjaimet sekä muita kirjaimia, jotka voivat olla rullatuolilla lankoja kerinneiden nimikirjaimia. Ennen omaa työtä pidettiin niin suuressa arvossa, että tekijä kirjoitti omat nimikirjaimensa sekä vuosiluvun. Eivät he varmaankaan ajatelleet meitä "hurahtajia", mutta heidän ylpeydestään on meille suurta iloa.
Vanhimman norsuni hankin jo niinkin aikaisin kuin 6.12.1988. Muistan sen ostopäivän noin tarkasti, koska opiskelin tuolloin Viittakiven opistossa ja ostin tuon norsun Helsingistä, Setlementti Kalliolasta, jossa meillä oli itsenäisyyspäivään liittyvä Viittakiven perinteinen International bazaar.
Pieniä maljakoita minulle on kertynyt vähitellen ja niitä on noin 75.
Norsujen ja pienten maljakoiden lisäksi keräsi yhteen aikaan pinssejä, joita kiinnitin musta-keltaiseen lippalakkiin. Tuo lippalakki ja siinä olevat pinssit varastettiin minulta vuonna 2001 ollessani Kaustisen festareilla. Mitäs lähdin lakki päässä?
Uusin kokoelma on alkanut muodostua rullatuoleista. Tosin niitä on minulla vasta kaksi. Rullatuoleissa minua viehätti alunperin oikeastaan se, mitä ne eivät ole. Nehän eivät ole pyörätuoleja. Nyt olen todella kiinnostunut rullatuoleista itsenään ja niistä esineinä sinänsä. Minua viehättävät myös niihin mahdollisesti liittyvät tarinat. Kuka ne on veistänyt ja kenelle? Tänään sain uuden rullatuolin. Sen pohjassa on vuosiluku 1833 ja luultavasti sen veistäneen henkilön nimikirjaimet sekä muita kirjaimia, jotka voivat olla rullatuolilla lankoja kerinneiden nimikirjaimia. Ennen omaa työtä pidettiin niin suuressa arvossa, että tekijä kirjoitti omat nimikirjaimensa sekä vuosiluvun. Eivät he varmaankaan ajatelleet meitä "hurahtajia", mutta heidän ylpeydestään on meille suurta iloa.
lauantai 6. elokuuta 2011
Siivousta
Siivosin äsken hiukan tämän blogini ulkoasua. Nyt se vastaa paremmin elämääni ja tuntuu enemmän omaltani. Ehkä minun olisi pitänyt aloittaa kokonaan uusi blogi ja sulkea tämä unohduksen ullakolle kaikkine itsekkäine ja epäeettisine pohdintoineen. Mutta eihän tätä ole pakko lukea kenenkään. Kiitos kuitenkin, että luet. Minä taidan olla vihainen keski-ikäinen nainen, kun en voi olla nuori, vihainen, mies.
Viime aikoina on puhuttu paljon suvaitsevaisuuden tärkeydestä ja erilaisuuden sietämisestä. Omassa elämänmuutoksessani minusta tuntuu, että on helpompi suvaita ja sietää sellaista erilaisuutta, joka on jollakin tavalla etäällä tai koskettaa jotakin tuntematonta, mutta jos joku jonka tunnen osoittautuu jotenkin erilaiseksi, vaikka se erilaisuus sinänsä olisikin aivan "vaaratontakin", niin koira heti älähtää pehmustetustakin kalikasta.
Lähinnä itseäni muistuttaakseni liitän tähän muualta internetistä löytämäni Abbedissan rukouksen.
Keski-ikäisen Rukous
Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.
Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.
Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.
Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.
Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä.
Aamen
Viime aikoina on puhuttu paljon suvaitsevaisuuden tärkeydestä ja erilaisuuden sietämisestä. Omassa elämänmuutoksessani minusta tuntuu, että on helpompi suvaita ja sietää sellaista erilaisuutta, joka on jollakin tavalla etäällä tai koskettaa jotakin tuntematonta, mutta jos joku jonka tunnen osoittautuu jotenkin erilaiseksi, vaikka se erilaisuus sinänsä olisikin aivan "vaaratontakin", niin koira heti älähtää pehmustetustakin kalikasta.
Lähinnä itseäni muistuttaakseni liitän tähän muualta internetistä löytämäni Abbedissan rukouksen.
Keski-ikäisen Rukous
Herra, Sinä tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.
Vapauta minut haluistani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä, eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston, on tosin sääli olla sitä kaikkea käyttämättä, mutta tiedäthän Herra, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni elämäni loppuun saakka.
Pidä mieleni vapaana loputtomien yksityiskohtien kertaamisesta ja anna minulle siivet, joilla voin lentää suoraan asian ytimeen. Sinetöi huuleni vaikenemaan kaikista kivuistani ja vaivoistani, jotka ovat lisääntymässä ja joista puhuminen on sitä miellyttävämpää mitä pidemmälle vuodet vierivät. Pyydän sen sijaan itselleni tarpeeksi voimaa kuunnella muiden vaivoja ja kestävyyttä ymmärtää heitä kärsivällisin mielin.
Pidä minut suhteellisen lempeänä. En halua olla mikään pyhimys, sillä muutamien sellaisten kanssa on hyvin vaikea elää. Mutta hapan vanha ihminen on paholaisen suurimpia töitä.
Auta minua saamaan elämästäni irti kaikki mahdollinen hauskuus. Ympärillämme on paljon hauskoja asioita, enkä haluaisi menettää ainoatakaan niistä.
Aamen
torstai 4. elokuuta 2011
Elämä muuttuu!
Olen tehnyt erään suuren päätöksen. Lopetan opiskeluni Jyväskylän yliopistossa. Minusta ei tule Filosofian Maisteria enkä vietä valmistujaisiani 50-vuotispäivieni yhteydessä. Suurella äänellä julkihuutamani suunnitelma ei siis toteudu. Silti mieleni on pitkään kestäneen ja harkitun päätöksentekoprosessin jälkeen rauhallinen. Uskon voivani fyysisesti paremmin tulevaisuudessa, koska stressiä on vähemmän ja voin sen määrään itse vaikuttaa.
Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.
Älä elämää pelkää
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Kaarlo Sarkia
Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.
Aila Meriluoto
Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.
Mielessäni on muutama runo, jotka kuvaavat tuntemuksiani nyt elämäni muuttuessa.
Älä elämää pelkää
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.
Kuin lintu lennä,
älä viipyen menneen rauniolla
nykyhetkeä häädä.
Suo jääneen jäädä,
suo olleen haudassa olla,
tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.
Älä koskaan sano:
"Tämä on iäti minun."
Elon maljasta juovu,
taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
On maailman rikkaus sinun,
kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.
Kaarlo Sarkia
Koska muutos on polun päässä olemista, myös tämä Aila Meriluodon runo sopii mielestäni hyvin. Mitä siitä, vaikka sitä käytetäänkin muistovärssynä. Sain nimittäin tämän onniteelurunoksi lakkiaisissani.
Jälkeenpäin
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä täynnä on maa.
On viileä ilta,
eräs päivä on mennyt,
on painunut metsien taa.
Ei mikään voi kuolla,
ei kukat, ei tuuli,
ei rakkaus kuolla voi.
Ohi polku vain kulkee
ja kukat jää taakse
ja muualla tuuli soi.
Ja rakkaus, hetki,
vain silmistä siirtyy
ja mennyt taival sen vie.
Ja puristus kätten,
tosi eilen, tänään
unen lailla lauennut lie.
Ei mikään kuollut,
et sinä, en minä,
ei tuokio rakkauden.
Erään polun vain kuljin,
minä kuljin ja sinä.
Jäi hymyily surullinen.
Aila Meriluoto
Kolmas runo, joka on minulle muodostunut voimarunoksi on jo blogissani aikaisemmin siteeraamani Oiva Paloheimon Lampaanpolska.
tiistai 2. elokuuta 2011
Kesävieraita kylässä
Vaikka nyt on elokuu, ja siltä se totisesti tuntuukin, on kesää vielä jäljellä lähes kolmannes. Vielä tälle kesälle mahtui vieraitakin, kun serkkuni tyttärensä ja tyttärenpoikansa kanssa kävi aamupäivällä meillä kylässä. Vaan kylläpä heitä oli kiva nähdä todella pitkästä aikaa.
Tuo sukulaisvierailu sai minut ajattelemaan omaa sosiaalisuuttani ja suhdettani sukulaisiini, ystäviini ja niihin muihin ihmisiin. Vanha sanonta, jonka mukaan veri on vettä sakeampaa, osoittautui taas pitävän minun kohdallani paikkaansa jopa niin paljon, että vieraiden lähdettyä kun ajoin sähköpyörätuolillani fysioterapiaan, yllätin itseni miettimästä jonkinlaista sukukokouksen ja syntymäpäivän yhdistelmää. Olin ajatuksen pulpahdettua hyvin hämmästynyt omasta itsestäni. Syntymäpäivä olisikin oiva mahdoillisuus tavata sukulaisia ja, jos äitini puolelta olevilla sukulaisilla riittäisi mielenkiintoa, perustaa vaikka Reding-Paasio -sukuseura. Tätä miettiessäni tunsin taas selvän eron oman suvun ja puolison suvun välillä. Oma suku on sukua sydämessä, kun taas puolison suku on ainakin englanninkielisissä kulttuureissa sukua "laissa".
Minä viihdyn hyvin yksin ja omassa seurassani. Vaikka pidänkin yksin viihtymistä merkittävänä erityistaitonani, niin välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi arvostaa vähän enemmän muiden ihmisten seuraa ja olla sillä tavalla suvaitsevaisempi. Saattaahan olla, että joku (kummallisuus) haluaisi jopa olla minun seurassani. Kyllähän minullakin on opittavaa lähimmäisiltäni. Ehkä minun ei kannattaisi itse mihinkään erinomaisuuden pulloon tai kuplaan sulkeutua, kun en ole ihmistä kummempi. Varsinkin, kun näin vammaisena joudun pakostakin olemaan joskus muiden ihmisten "armoilla", olisi suvaitsevaisuuden opetteleminen jo tässä vaiheessa suotavaa.
Nyt saatan vaikuuttaa aiheellisesti paskiaiselta. Kyllä minulla on ystäviä ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. En vain pysty jakamaan itseäni kovin monelle ihmiselle enkä halua käyttää ystävyyttä hyväkseni tai haavoittua.
Kiitos siis sinulle ystäväni, joka siedät omituisuuttani. Tykkään sinusta hurjan paljon!
Tuo sukulaisvierailu sai minut ajattelemaan omaa sosiaalisuuttani ja suhdettani sukulaisiini, ystäviini ja niihin muihin ihmisiin. Vanha sanonta, jonka mukaan veri on vettä sakeampaa, osoittautui taas pitävän minun kohdallani paikkaansa jopa niin paljon, että vieraiden lähdettyä kun ajoin sähköpyörätuolillani fysioterapiaan, yllätin itseni miettimästä jonkinlaista sukukokouksen ja syntymäpäivän yhdistelmää. Olin ajatuksen pulpahdettua hyvin hämmästynyt omasta itsestäni. Syntymäpäivä olisikin oiva mahdoillisuus tavata sukulaisia ja, jos äitini puolelta olevilla sukulaisilla riittäisi mielenkiintoa, perustaa vaikka Reding-Paasio -sukuseura. Tätä miettiessäni tunsin taas selvän eron oman suvun ja puolison suvun välillä. Oma suku on sukua sydämessä, kun taas puolison suku on ainakin englanninkielisissä kulttuureissa sukua "laissa".
Minä viihdyn hyvin yksin ja omassa seurassani. Vaikka pidänkin yksin viihtymistä merkittävänä erityistaitonani, niin välillä minusta tuntuu, että minun pitäisi arvostaa vähän enemmän muiden ihmisten seuraa ja olla sillä tavalla suvaitsevaisempi. Saattaahan olla, että joku (kummallisuus) haluaisi jopa olla minun seurassani. Kyllähän minullakin on opittavaa lähimmäisiltäni. Ehkä minun ei kannattaisi itse mihinkään erinomaisuuden pulloon tai kuplaan sulkeutua, kun en ole ihmistä kummempi. Varsinkin, kun näin vammaisena joudun pakostakin olemaan joskus muiden ihmisten "armoilla", olisi suvaitsevaisuuden opetteleminen jo tässä vaiheessa suotavaa.
Nyt saatan vaikuuttaa aiheellisesti paskiaiselta. Kyllä minulla on ystäviä ja he ovat minulle hyvin tärkeitä. En vain pysty jakamaan itseäni kovin monelle ihmiselle enkä halua käyttää ystävyyttä hyväkseni tai haavoittua.
Kiitos siis sinulle ystäväni, joka siedät omituisuuttani. Tykkään sinusta hurjan paljon!
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Ei mikään yhden illan juttu eikä yhden kesänkään!
Tätä kirjoittaessa on tiistai ja kuuntelen radiosta kansanmusiikki-iltaa. Lauantaina olin Karin kanssa taas Kaustisen festivaaleilla, josta on tullutkin melkein jokavuotinen kesäperinteemme. Kesä ei tunnu enää kesältä, jos ei Kaustiselle pääse kansanmusiikkia kuuntelemaan ja muikkuja syömään.
Tänä kesänä Karilla, jolla on äänite tekeillä, oli siellä kaksi pientä keikkaa. Toinen oli lastenteltassa ja toinen soittosalissa. Minä olin jonkinlainen "roudari" tai, niin kuin pääsylipussani luki, huoltaja. Karin esiintymiset menivät hyvin, vaikka yleisö tuntuikin aluksi olevan aika ujoa, eikä vuorovaikutusta Karin ja yleisön välille aluksi lastenteltassa alkanut muodostua. Soittosalin keikallaan kantaesityksenä laulunsa Soittosalin Vuokko, joka on tehty soittosalin juontajalle Vuokko Kivisaarelle. Tuo laulu olikin sitten todellinen menestys. Koko soittosalin yleisö antoi Karille raikuvat ablodit ja Vuokolla oli tippa silmässä, mutta niin oli kyllä minullakin. Myöhemmin kuulin, ettei kukaan ollut tätä ennen tehnyt Vuokolle, joka on juontanut soittosalin tilaisuuksia vuodesta 1968, laulua. Vuokko Kivisaari olisi ansainnut useammankin laulun. Koska paitsi että hän on osa soittosalin tunnelmaa, hän on joka vuosi vastannut myös soittosalin koristelusta.
Karin esiintymisiä lukuun ottamatta etukäteen tekemämme kuuntelusuunnitelmat eivät toteutuneet, mutta kuten Karille sanoin, pitää Kaustiselle mennä avoimin mielin ja valmiina muuttamaan suunnitelmia. Normaalisti minä otan tehdyt suunnitelmat melko orjallisesti, mutta nyt ei harmittanut, että Heikki Salo ja Samuli Putro jäivät näkemättä.
Nyt pitää alkaa jo säästää rahaa ensi vuoden Kaustiselle.
Tänä kesänä Karilla, jolla on äänite tekeillä, oli siellä kaksi pientä keikkaa. Toinen oli lastenteltassa ja toinen soittosalissa. Minä olin jonkinlainen "roudari" tai, niin kuin pääsylipussani luki, huoltaja. Karin esiintymiset menivät hyvin, vaikka yleisö tuntuikin aluksi olevan aika ujoa, eikä vuorovaikutusta Karin ja yleisön välille aluksi lastenteltassa alkanut muodostua. Soittosalin keikallaan kantaesityksenä laulunsa Soittosalin Vuokko, joka on tehty soittosalin juontajalle Vuokko Kivisaarelle. Tuo laulu olikin sitten todellinen menestys. Koko soittosalin yleisö antoi Karille raikuvat ablodit ja Vuokolla oli tippa silmässä, mutta niin oli kyllä minullakin. Myöhemmin kuulin, ettei kukaan ollut tätä ennen tehnyt Vuokolle, joka on juontanut soittosalin tilaisuuksia vuodesta 1968, laulua. Vuokko Kivisaari olisi ansainnut useammankin laulun. Koska paitsi että hän on osa soittosalin tunnelmaa, hän on joka vuosi vastannut myös soittosalin koristelusta.
Karin esiintymisiä lukuun ottamatta etukäteen tekemämme kuuntelusuunnitelmat eivät toteutuneet, mutta kuten Karille sanoin, pitää Kaustiselle mennä avoimin mielin ja valmiina muuttamaan suunnitelmia. Normaalisti minä otan tehdyt suunnitelmat melko orjallisesti, mutta nyt ei harmittanut, että Heikki Salo ja Samuli Putro jäivät näkemättä.
Nyt pitää alkaa jo säästää rahaa ensi vuoden Kaustiselle.
lauantai 9. heinäkuuta 2011
Mielikuvitusmatkailua
Mielikuvittelen eli kuvittelen niitä kaikkein mieleisempiä kuvituksia. Minunkin unelmaani liittyy raha. Vammaisena en vaan maitomies Tevjen tapaan haaveile portaista - en ylös-, alas- tai ei minnekään johtavista. Voi että, kun minulla olisi niin paljon rahaa, että voisin invataksilla matkustaa pitkin Suomen rajoja ja käydä kaikissa Suomen rajakunnissa.
Matkan voisi aloittaa vaikka Helsingistä ja kiertää sieltä Vantaan, Porvoon, Loviisan, Pyhtään, Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän kautta Lappeenrantaan, jossa voisi yöpyä.
Seuraavana aamuna matkaa voisi jatkaa Lappenrannasta Imatralle, Ruokolahdelle, Rautjärvelle, Parikkalaan, Punkaharjulle, Kesälahdelle, Kiteelle, Tohmajärvelle ja yöksi vaikka tuttuun Pääskynpesään Ilomantsissa.
Itä-Suomessa matkan ovat sen verran pitkiä, että kolmannelle päivälle riittäisi matka Ilomantsista Lieksan kautta Kuhmoon.
Kuhmosta jatkan matkaani mielikuvituksen invataksilla Suomussalmelle, Kuusamoon, Sallaan ja Savukoskelle, jossa taas yöpyisin.
Nyt olisi jo viides päivä alkamassa. Viidentenä aamuna tie veisi Suomen poikki Inarin kautta Enontekijöön, jossa illan tullen majoittuisin.
Sitten olisi jo kuudennen päivän aamu ja nyt matka veisi alaspäin Enontekijöstä Muonioon, Kolariin, Pelloon, Ylitornioon, Tornioon, jossa nukkuisin yön yli.
Seitsemäs matkapäivä alkaisi Torniosta Keminmaahan ja Kemiin, Oho, taas näkyy meri! Kemistä seuraava rajakunta on Simo, josta matka jatkuisi Iin kautta Haukiputaalle ja Ouluun. Oulussa on sukulaisia, mutta kuljettaja ei varmaankaan haluaisi vielä Oulussa yöpyä, vaikka Ouluun olisikin matkan ensimmäinen viikko hyvä lopettaa. Kuski pitää puhua ympäri.
Suomen rajakuntakiertomatkani toinen viikko eli kahdeksas päivä saa alkaa Oulusta. Ensin mennään Kempeleelle, jonka lapsena samaistin rumaksi sanaksi. Kempeleestä matka jatkuisi Liminkaan, Siikajoelle, Raaheen, Pyhäjoelle, Kalajoelle ja Kokkolaan, jossa kai pitäisi yöpyä.
Matkan yhdeksäntenä päivänä ja sitä seuraavina päivinä pitäisi sitten pärjätä kouluruotsilla ja puhua sitä vähän enemmän ja sujuvammin kuin ekstra lite. Kokkolasta ajelisin Kruunupyyhyn, Pietarsaaren, Pedersören kuntaan, Vöyriin, josta illalla ehtisi Vaasaan nukkumaan seuraavaa yötä.
On jo kymmenes matkapäivä. Vaasasta lähtisin edelleen invataksilla Maalahteen, Korsnäsiin, Närpiöön, Kristiinankaupunkiin, Merikarvialle ja Poriin.
Yövyttyäni Porissa lähtisin matkan yhdentenätoista aamuna edelleen pitkin pohjanlahden rannikkoa kohti Turkua. Matkareitti kulkisi Luvian, Eurajoen, Rauman, Uudenkaupungin kautta Maskuun. Maskun jälkeen olisimmekin jo Turussa, jossa yöpyminen olisi paitsi soveliasta myös äärimmäisen suotavaa.
Olisikohan sitten edessä jo matkan viimeinen päivä? Viimeisenä matkapäivänä edessä olisi enää Länsi-Turunmaa, Kemiönsaari, Hanko, Raasepori, Inkoo, Kirkkonummi, Espoo ja Helsinki, josta sitten matkustaisin takaisin tänne kaiken olevaisen keskipisteeseen eli kotiin Jyväskylään.
Olisipa tuossa matkaa kerrakseen. Rahaa siihen uppoaisi varmasti yhtä paljon kuin tavikset maksaisivat matkasta maailman ympäri. Jos toteuttaisin tuon matkan oikeasti, niin rahoituksen lisäksi riittävän "hullun" matkaseurueen, johon kuuluisi myös invataksinkuljettaja ja esteettömien yöpymispaikkojen löytäminen olisivat matkan toteutumisen suurimmat haasteet. Vaan kylläpä tuo matka tuntuu huimaavalta jo tässä tietiokoneen ruudullakin.
Matkan voisi aloittaa vaikka Helsingistä ja kiertää sieltä Vantaan, Porvoon, Loviisan, Pyhtään, Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän kautta Lappeenrantaan, jossa voisi yöpyä.
Seuraavana aamuna matkaa voisi jatkaa Lappenrannasta Imatralle, Ruokolahdelle, Rautjärvelle, Parikkalaan, Punkaharjulle, Kesälahdelle, Kiteelle, Tohmajärvelle ja yöksi vaikka tuttuun Pääskynpesään Ilomantsissa.
Itä-Suomessa matkan ovat sen verran pitkiä, että kolmannelle päivälle riittäisi matka Ilomantsista Lieksan kautta Kuhmoon.
Kuhmosta jatkan matkaani mielikuvituksen invataksilla Suomussalmelle, Kuusamoon, Sallaan ja Savukoskelle, jossa taas yöpyisin.
Nyt olisi jo viides päivä alkamassa. Viidentenä aamuna tie veisi Suomen poikki Inarin kautta Enontekijöön, jossa illan tullen majoittuisin.
Sitten olisi jo kuudennen päivän aamu ja nyt matka veisi alaspäin Enontekijöstä Muonioon, Kolariin, Pelloon, Ylitornioon, Tornioon, jossa nukkuisin yön yli.
Seitsemäs matkapäivä alkaisi Torniosta Keminmaahan ja Kemiin, Oho, taas näkyy meri! Kemistä seuraava rajakunta on Simo, josta matka jatkuisi Iin kautta Haukiputaalle ja Ouluun. Oulussa on sukulaisia, mutta kuljettaja ei varmaankaan haluaisi vielä Oulussa yöpyä, vaikka Ouluun olisikin matkan ensimmäinen viikko hyvä lopettaa. Kuski pitää puhua ympäri.
Suomen rajakuntakiertomatkani toinen viikko eli kahdeksas päivä saa alkaa Oulusta. Ensin mennään Kempeleelle, jonka lapsena samaistin rumaksi sanaksi. Kempeleestä matka jatkuisi Liminkaan, Siikajoelle, Raaheen, Pyhäjoelle, Kalajoelle ja Kokkolaan, jossa kai pitäisi yöpyä.
Matkan yhdeksäntenä päivänä ja sitä seuraavina päivinä pitäisi sitten pärjätä kouluruotsilla ja puhua sitä vähän enemmän ja sujuvammin kuin ekstra lite. Kokkolasta ajelisin Kruunupyyhyn, Pietarsaaren, Pedersören kuntaan, Vöyriin, josta illalla ehtisi Vaasaan nukkumaan seuraavaa yötä.
On jo kymmenes matkapäivä. Vaasasta lähtisin edelleen invataksilla Maalahteen, Korsnäsiin, Närpiöön, Kristiinankaupunkiin, Merikarvialle ja Poriin.
Yövyttyäni Porissa lähtisin matkan yhdentenätoista aamuna edelleen pitkin pohjanlahden rannikkoa kohti Turkua. Matkareitti kulkisi Luvian, Eurajoen, Rauman, Uudenkaupungin kautta Maskuun. Maskun jälkeen olisimmekin jo Turussa, jossa yöpyminen olisi paitsi soveliasta myös äärimmäisen suotavaa.
Olisikohan sitten edessä jo matkan viimeinen päivä? Viimeisenä matkapäivänä edessä olisi enää Länsi-Turunmaa, Kemiönsaari, Hanko, Raasepori, Inkoo, Kirkkonummi, Espoo ja Helsinki, josta sitten matkustaisin takaisin tänne kaiken olevaisen keskipisteeseen eli kotiin Jyväskylään.
Olisipa tuossa matkaa kerrakseen. Rahaa siihen uppoaisi varmasti yhtä paljon kuin tavikset maksaisivat matkasta maailman ympäri. Jos toteuttaisin tuon matkan oikeasti, niin rahoituksen lisäksi riittävän "hullun" matkaseurueen, johon kuuluisi myös invataksinkuljettaja ja esteettömien yöpymispaikkojen löytäminen olisivat matkan toteutumisen suurimmat haasteet. Vaan kylläpä tuo matka tuntuu huimaavalta jo tässä tietiokoneen ruudullakin.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Elämää elokuvissa
Tänään kirjoitan elokuvista. Aiheen tai motiivin tähän kirjoitukseen sain kahdesta viime aikona näkemästäni elokuvasta, jotka ovat koskettaneet nyt vallitsevaa elämän tilannettani. Nämä elokuvat ovat "Paratiisin värit", joka tuli televisiosta muutama viikko sitten, ja "Maailman nopein intiaani", jonka näin tänään.
Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.
Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.
"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.
Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.
Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.
Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.
"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.
Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Ilmojen pitelyä
Nyt on kesä! Jo muutaman päivän on säätila ollut ulkoilun kannalta sopiva. Sähköpyörätuolilla ajelu onkin ollut ihanaa, kun ei ole takkia tarvinnut pukea käsineistä tai kaulahuivista puhumattakaan. Tosin kesäinen lierihattu on ollut päänsäryn välttämiseksi tarpeen. Olen siis "aito ja oikea" kukkahattutäti. Näitä hyviä ilmoja ei vain taaskaan kestä kovin kauaa. Huomiseksi ja siitä eteenpäin on jo luvattu tukalaa hellettä. Joten tärykalvot osoittautunevat taas tarpeellisiksi, kun ne estävät sulaneita aivoja valumasta korvista lattialle.
Vaan ei sitä politiikassakaan tunnu juuri nyt olevan hyvän sään aika. Suomella ei ole toimintakykyistä hallitusta, vaikka pääministeriksi kyllä on halukkaita useammassa kuin yhdessä puolueessa. Eduskuntavaaleissa tullut "ISO JYTKY" (miten se haiskahtaakaan minun nokkaani "yssyltä") on kihahtanut yhdellä hattuun. Toinen taas on halunnut niin kovasti muutosta, että vaalitappion jäätyä pienemmäksi kuin ykkösvastustajalla, kurkottaa kuusesta käsin kuun kuvajaista taivaalta, isottelee ja sanelee. Hallituksen muodostamisen tehtäväkseen saaneella Jyrki Kataisella ei ole kadehdittava osa. Hänestä on tehty sylkykuppi ja syntipukki, mutta sehän se tuntuu olevan vaalivoittajan osa. Hallitus pitäisi muodostaa, mutta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Elämme vaikeita aikoja, eivätkä ne tästä helpommiksi muutu. Tilanne näyttää eräällä tavalla jopa koulukiusaamiselta. On tässä tilanteessa sentään yksi hyvä puoli: oikeisto ja vasemmisto puolueet erottautuvat toisistaan ja värit näkyvät kirkkaasti. Toivon kuitenkin, ettei pahoinvointia kaadeta paremminvointia haluavan niskaan, vaikka tokihan hän on Itä-Suomalaiseen kateuteen, siihen että menestyvältä liikenneyrittäjältä puhkotaan linja-autosta renkaat, tottunut.
Rakas Taivaan Isä, Anna meille hallitus.
Vaan ei sitä politiikassakaan tunnu juuri nyt olevan hyvän sään aika. Suomella ei ole toimintakykyistä hallitusta, vaikka pääministeriksi kyllä on halukkaita useammassa kuin yhdessä puolueessa. Eduskuntavaaleissa tullut "ISO JYTKY" (miten se haiskahtaakaan minun nokkaani "yssyltä") on kihahtanut yhdellä hattuun. Toinen taas on halunnut niin kovasti muutosta, että vaalitappion jäätyä pienemmäksi kuin ykkösvastustajalla, kurkottaa kuusesta käsin kuun kuvajaista taivaalta, isottelee ja sanelee. Hallituksen muodostamisen tehtäväkseen saaneella Jyrki Kataisella ei ole kadehdittava osa. Hänestä on tehty sylkykuppi ja syntipukki, mutta sehän se tuntuu olevan vaalivoittajan osa. Hallitus pitäisi muodostaa, mutta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Elämme vaikeita aikoja, eivätkä ne tästä helpommiksi muutu. Tilanne näyttää eräällä tavalla jopa koulukiusaamiselta. On tässä tilanteessa sentään yksi hyvä puoli: oikeisto ja vasemmisto puolueet erottautuvat toisistaan ja värit näkyvät kirkkaasti. Toivon kuitenkin, ettei pahoinvointia kaadeta paremminvointia haluavan niskaan, vaikka tokihan hän on Itä-Suomalaiseen kateuteen, siihen että menestyvältä liikenneyrittäjältä puhkotaan linja-autosta renkaat, tottunut.
Rakas Taivaan Isä, Anna meille hallitus.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Auttamisesta ja antamisesta mukavuusalueilla
Tämän blogipäivityksen innoitus lähti eilisestä Suomen Punaisen Ristin tilaisuudesta, jonka aiheena oli maailman katastrofit ja niissä annettava apu. On hyvä tietää siitä kutsumuksesta ja ammattitaidosta, jonka varassa niin monet ovat valmiita auttamaan silloin kun hätä on jossakin todella suuri.
3. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. 1. Kor 13:3
Rahan antaminen on minulle helpoin tapa auttaa. Toisaalta minä kärsin riittämättömyyden tunteesta ja tunnen syyllisyyttä, jos ja kun en jostakin syystä voi lahjoittaa johonkin tärkeään kohteeseen. Maailmassa on niin paljon tarvitsevia, joita se "lesken ropo" vähäkin auttaisi. Miten usein ja helposti sitä nykyään tuleekin annettua suomatta ainoatakaan ajatusta avun saajalle. Se myös voi olla Paavalin tarkoittamaa rakkauden puuttumista.
Niin hyvä minä en sentään ole, että viitsisin nähdä kovin paljoa ylimääräistä vaivaa. Auttamisen pitää mielellään mahtua minun oman mukavuusalueeni sisälle. Kuukausittain tehtävä lahjoitus tai hyväntekeväisyystuotteen ostaminen jonkun järjestön verkkokaupasta on niin helppoa pelkällä hiiren klikkauksella. Käteisen antaminen kadulla lipaskerääjälle tai rahan antaminen kerjäläiselle on jo paljon vaikeampaa, koska se vaatii toisen ihmisen suoran kohtaamisen kuitenkin jollakin tasolla. Jo tästäkin syystä minusta ei ole kriisialueille lähtijäksi. Nyt tämä vamma on aika luonnollinen "sumuverho" eli tekosyy, kun oikein suomeksi sanotaan.
3. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. 1. Kor 13:3
Rahan antaminen on minulle helpoin tapa auttaa. Toisaalta minä kärsin riittämättömyyden tunteesta ja tunnen syyllisyyttä, jos ja kun en jostakin syystä voi lahjoittaa johonkin tärkeään kohteeseen. Maailmassa on niin paljon tarvitsevia, joita se "lesken ropo" vähäkin auttaisi. Miten usein ja helposti sitä nykyään tuleekin annettua suomatta ainoatakaan ajatusta avun saajalle. Se myös voi olla Paavalin tarkoittamaa rakkauden puuttumista.
Niin hyvä minä en sentään ole, että viitsisin nähdä kovin paljoa ylimääräistä vaivaa. Auttamisen pitää mielellään mahtua minun oman mukavuusalueeni sisälle. Kuukausittain tehtävä lahjoitus tai hyväntekeväisyystuotteen ostaminen jonkun järjestön verkkokaupasta on niin helppoa pelkällä hiiren klikkauksella. Käteisen antaminen kadulla lipaskerääjälle tai rahan antaminen kerjäläiselle on jo paljon vaikeampaa, koska se vaatii toisen ihmisen suoran kohtaamisen kuitenkin jollakin tasolla. Jo tästäkin syystä minusta ei ole kriisialueille lähtijäksi. Nyt tämä vamma on aika luonnollinen "sumuverho" eli tekosyy, kun oikein suomeksi sanotaan.
maanantai 9. toukokuuta 2011
KÄH ja IT
Tämä ei ole yhtään positiivinen blogipäivitys. Olen tällä hetkellä hieman masentunut, kun kaunein kevät on menossa ohi ja minulla jatkuu flunssa jo toista viikkoa. Voiko jonnin joutavampaa olla kuin kevätflunssa? Viime viikon koleuksissa tämä vielä menetteli, mutta nyt, kun ulkona kuulemma radion ja lämpömittarin mukaan on lämmintä niin, voi räkä ja KÄH!
Viime tiistaina sain palautteen gradustani ja siinähän kävi niin kuin olin pelännyt. Ei ole hyvä eikä tuollaisena mene läpi. KÄH toisen kerran! Motivaationi opiskeluun ja graduun on kokonaan kadonnut, eikä tämä flunssa ole mikään motivaation kohottaja.
Ehkä minun pitäisi selittää tuo otsikossa oleva ja moneen kertaan toistuva KÄH. Minun ukkini ei kuulemma kiroillut ainakaan lastensa kuullen, mutta pitihän sitä vasaran osuessa peukaloon jotakin sanoa. Pahassa paikassa ukin suusta kuuluikin pidätelty KÄH. Minä kyllä luulen, että ukin mielessä silloin kyllä vihtahousut taisivat vilistä, mutta mumin pelossa hän tiedosti itsehillintänsä esimerkillisesti. Ehkä ukki oli aikaansa edellä, kun tuo IT-lyhenne keksittiin vasta monta vuosikymmentä ukin poismenon jälkeen. Jolloin se alkoi merkitä informaatioteknologiaa.
Kun minä joskus tästä toivun, niin ehkä minun pitää ottaa lusikka käteen, jonka kauneudesta en tiedä, ja palata omaan iiteeheni eli graduun, mutta kyllä siinä sitten taitaa monta kähiä päästä.
Viime tiistaina sain palautteen gradustani ja siinähän kävi niin kuin olin pelännyt. Ei ole hyvä eikä tuollaisena mene läpi. KÄH toisen kerran! Motivaationi opiskeluun ja graduun on kokonaan kadonnut, eikä tämä flunssa ole mikään motivaation kohottaja.
Ehkä minun pitäisi selittää tuo otsikossa oleva ja moneen kertaan toistuva KÄH. Minun ukkini ei kuulemma kiroillut ainakaan lastensa kuullen, mutta pitihän sitä vasaran osuessa peukaloon jotakin sanoa. Pahassa paikassa ukin suusta kuuluikin pidätelty KÄH. Minä kyllä luulen, että ukin mielessä silloin kyllä vihtahousut taisivat vilistä, mutta mumin pelossa hän tiedosti itsehillintänsä esimerkillisesti. Ehkä ukki oli aikaansa edellä, kun tuo IT-lyhenne keksittiin vasta monta vuosikymmentä ukin poismenon jälkeen. Jolloin se alkoi merkitä informaatioteknologiaa.
Kun minä joskus tästä toivun, niin ehkä minun pitää ottaa lusikka käteen, jonka kauneudesta en tiedä, ja palata omaan iiteeheni eli graduun, mutta kyllä siinä sitten taitaa monta kähiä päästä.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Yllätyslahja
Tulinpa tänään totisesti yllätetyksi, kun sain postissa runokirjan. Kirja on nimeltään Tuulisia unikoita ja sen on kirjoittanut Sanna Yrjänäinen. Koska en tunnistanut runoilijaa enkä edes muistanut käyneeni viime aikoina kenenkään kanssa runoista tai kirjallisuudesta, olin vähän aikaa täysin ymmälläni. Minua myös nolotti vähän aikaa. Sitten paljastui, että Karihan se näyttää tuntevan tuon runoilijan ja on pyytänyt tätä lähettämään minulle tuon kirjan.
Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.
Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.
Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.
Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.
torstai 21. huhtikuuta 2011
Kylmä talvi pois on mennyt.
Kevätsää lämmittää,
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa! Sulaa maa,
Puut jo silmut saa.
Tuo lastenlaulu on ainoa musiikkikappale, jonka olen oppinut soittamaan sekä 5-kielisellä kanteleella että panhuilulla. Siksi kai sen tuohon alkuun kirjoitin. Minulla oli panhuilu, mutta ajoin vahingossa sen päältä, eikä pajupillit kestäneet pyörätuolia. Siitä tuli siis parkuva panhuilu.
No, vielä eivät puut lehdi Keski-Suomessa, mutta kevät on tullut. Kevät on tullut, ja vaalit ovat menneet. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Sitähän se kevätkin on todistus elämän jatkumisesta.
Olkoon tämä se viimeinen blogikirjoitus, jossa on maininta gradustani. Lähetin nimittäin sen tiistaina esitarkastukseen. Luulen, toivon ja uskon, että siihen ei tarvitse esitarkastuksen jälkeen tehdä muuta kuin joitakin oikeakielisyys korjauksia. Vielä pitää jaksaa toukokuussa tehdä opiskelutehtäviä, mutta sen jälkeen MINULLA ON KESÄLOMA. En nyt kehu itseäni, mutta katson sen ansainneeni.
Toivotan tämän blogin lukijoille hyvää pääsiäistä
luonnon kaiken herättää.
Katsokaa! Sulaa maa,
Puut jo silmut saa.
Tuo lastenlaulu on ainoa musiikkikappale, jonka olen oppinut soittamaan sekä 5-kielisellä kanteleella että panhuilulla. Siksi kai sen tuohon alkuun kirjoitin. Minulla oli panhuilu, mutta ajoin vahingossa sen päältä, eikä pajupillit kestäneet pyörätuolia. Siitä tuli siis parkuva panhuilu.
No, vielä eivät puut lehdi Keski-Suomessa, mutta kevät on tullut. Kevät on tullut, ja vaalit ovat menneet. Elämä jatkuu niin kuin ennenkin. Sitähän se kevätkin on todistus elämän jatkumisesta.
Olkoon tämä se viimeinen blogikirjoitus, jossa on maininta gradustani. Lähetin nimittäin sen tiistaina esitarkastukseen. Luulen, toivon ja uskon, että siihen ei tarvitse esitarkastuksen jälkeen tehdä muuta kuin joitakin oikeakielisyys korjauksia. Vielä pitää jaksaa toukokuussa tehdä opiskelutehtäviä, mutta sen jälkeen MINULLA ON KESÄLOMA. En nyt kehu itseäni, mutta katson sen ansainneeni.
Toivotan tämän blogin lukijoille hyvää pääsiäistä
torstai 7. huhtikuuta 2011
Vaalin äänioikeuttani
Eduskuntavaalit lähestyvät ja ennakkoäänestyspäivät ovat parhaillaan menossa. Me kävimme tänään äänestämässä, koska olen vaalien varsinaisena äänestyspäivänä taas vaalilautakunnassa. Äänestäminen teki minut jopa onnelliseksi. Käytinhän taas oikeuttani äänestää. Minä itse tein äänestyspäätökseni samoin kuin itse valitsin sellaisen ehdokkaan, jonka uskon parhaiten edistävän minun itselleni tärkeiksi kokemiani asioita.
Muistan aloittaneeni äänestäjän urani varsin korkealta. Ensimmäiset vaalit, joissa äänestin olivat presidentin valitsijamiesvaalit vuonna 1982. Kävin silloin vanhempieni kanssa äänestämässä Tikkakosken Luonetjärven koululla. Taisi se äänestäminen silloin vähän jännittää varsinkin, kun isä hieman pelotteli että "mitäpä sitten sanot, jos ne sanovatkin että 'ei anneta'?". No onneksi kuului "annetaan".
Onpa äänestäminen lähes kolmessakymmenessä vuodessa jonkin verran muuttunut, kun enää ei sanota äänestäjälle "annetaan" tai "ei anneta". Nyt saa vaalilautakunnassa jopa hymyillä äänestäjille, mikä ei menneinä vuosikymmeninä tainnut tulla kuuloonkaan. Tosin on vaalipäivässä vieläkin jokin hyvin juhlallinen ja vakava pohjavire. Niin kuuluu tietysti ollakin.
Äänestäminen on hyvin suurta, joskin hetkellistä, vallan käyttöä. Ehdokkaan koko tulevaisuus riippuu ainakin pienen hetken äänestäjän äänestyspäätöksestä. Tähän liittyy myös suuri vastuu. Minun on äänestäjänä jokaisissa vaaleissa pystyttävä tekemään sellainen äänestyspäätös, jota minun ei myöhemmin tarvitse katua. Uskon, että taas tänään tein juuri oikean päätöksen.
Muistan aloittaneeni äänestäjän urani varsin korkealta. Ensimmäiset vaalit, joissa äänestin olivat presidentin valitsijamiesvaalit vuonna 1982. Kävin silloin vanhempieni kanssa äänestämässä Tikkakosken Luonetjärven koululla. Taisi se äänestäminen silloin vähän jännittää varsinkin, kun isä hieman pelotteli että "mitäpä sitten sanot, jos ne sanovatkin että 'ei anneta'?". No onneksi kuului "annetaan".
Onpa äänestäminen lähes kolmessakymmenessä vuodessa jonkin verran muuttunut, kun enää ei sanota äänestäjälle "annetaan" tai "ei anneta". Nyt saa vaalilautakunnassa jopa hymyillä äänestäjille, mikä ei menneinä vuosikymmeninä tainnut tulla kuuloonkaan. Tosin on vaalipäivässä vieläkin jokin hyvin juhlallinen ja vakava pohjavire. Niin kuuluu tietysti ollakin.
Äänestäminen on hyvin suurta, joskin hetkellistä, vallan käyttöä. Ehdokkaan koko tulevaisuus riippuu ainakin pienen hetken äänestäjän äänestyspäätöksestä. Tähän liittyy myös suuri vastuu. Minun on äänestäjänä jokaisissa vaaleissa pystyttävä tekemään sellainen äänestyspäätös, jota minun ei myöhemmin tarvitse katua. Uskon, että taas tänään tein juuri oikean päätöksen.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Kirjamessuilla kesäkengissä
Olin siis tänään Jyväskylän kirjamessuilla. Koska nyt on huhtikuu, minulla oli ensimmäistä kertaa minun vihreät kesäkenkäni jalassa.
Pääasiallinen tarkoitukseni oli auttaa kokoomusta ja omaa ehdokastani Aira Putkosta siinä arvokkaassa vaalityössä, jota ehdokkaiden ja vaaliorganisaatioiden nyt tähän aikaankin on Suomen hyväksi tehtävä. Silloin on taottava kun rauta on kuumaa, sanoo suomalainen sananlasku. Olipa taas mukavaa ahertaa hyvässä porukassa. Vaalit ovat todellakin "mun juttu" tai sitten minä olen todella omimallinen kumtuisuus.
Pääsin minä kirjoihinkin tutustumaan ja muutama tarttui mukaan. Kun olin jo lähdössä kotiin, löysin kauniin kirjan nimeltä "Maailman ihanin tyttö", joka on syntynyt kymmenen vuotta kestäneestä projektista, jossa valokuvattiin lastenkodissa kasvaneita tyttöjä. Tuon kirjan voisi hyvin ilmoittaa Tee Hyvä Työ -kampanjaan, koska noissa voimaannuttavissa valokuvissa kuvien maisemien ja kuvattujen tyttöjen ihanuus ja valokuvaajan hyvän tekemisen tahto tulee niin kauniisti esille. Kun kirja esiteltiin vielä kauniiksi satuluolaksi rakennetussa tilassa ja sain siihen vielä pitkän, minulle henkilökohtaiseksi tarkoitetun omistuskirjoituksen, koin itsekin voimaantuneeni. Tuskinpa kenellekään ihmiselle koskaan liian usein näytetään tai kerrotaan tämän ihmisen ihanuudesta.
Rauha
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Eino Leino
Maailmassa tarvittaisiin uusia Eino Leinoja - sellaisia runoilijoita, jotka kertoisivat maailman kauneudesta ja ihmisen hyvyydestä mieluummin sellaisella vanhanaikaisella runomitalla. Kauneus, hyvyys ja Toivo pitää nykyisin kuvailutulkita tai selkokielistää ihmisille, kun kaikkialla tulviva rumuus, pahuus ja kyynisyys uhkaa sokaista ihmisen. Kunpa itse muistaisin, tahtoisin ja viitsisin kertoa jollekin ihmiselle, joka sitä näyttäisi erityisesti tarvitsevan, hänen olevan maailman ihanin...
Pääasiallinen tarkoitukseni oli auttaa kokoomusta ja omaa ehdokastani Aira Putkosta siinä arvokkaassa vaalityössä, jota ehdokkaiden ja vaaliorganisaatioiden nyt tähän aikaankin on Suomen hyväksi tehtävä. Silloin on taottava kun rauta on kuumaa, sanoo suomalainen sananlasku. Olipa taas mukavaa ahertaa hyvässä porukassa. Vaalit ovat todellakin "mun juttu" tai sitten minä olen todella omimallinen kumtuisuus.
Pääsin minä kirjoihinkin tutustumaan ja muutama tarttui mukaan. Kun olin jo lähdössä kotiin, löysin kauniin kirjan nimeltä "Maailman ihanin tyttö", joka on syntynyt kymmenen vuotta kestäneestä projektista, jossa valokuvattiin lastenkodissa kasvaneita tyttöjä. Tuon kirjan voisi hyvin ilmoittaa Tee Hyvä Työ -kampanjaan, koska noissa voimaannuttavissa valokuvissa kuvien maisemien ja kuvattujen tyttöjen ihanuus ja valokuvaajan hyvän tekemisen tahto tulee niin kauniisti esille. Kun kirja esiteltiin vielä kauniiksi satuluolaksi rakennetussa tilassa ja sain siihen vielä pitkän, minulle henkilökohtaiseksi tarkoitetun omistuskirjoituksen, koin itsekin voimaantuneeni. Tuskinpa kenellekään ihmiselle koskaan liian usein näytetään tai kerrotaan tämän ihmisen ihanuudesta.
Rauha
Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?
Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.
Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.
Eino Leino
Maailmassa tarvittaisiin uusia Eino Leinoja - sellaisia runoilijoita, jotka kertoisivat maailman kauneudesta ja ihmisen hyvyydestä mieluummin sellaisella vanhanaikaisella runomitalla. Kauneus, hyvyys ja Toivo pitää nykyisin kuvailutulkita tai selkokielistää ihmisille, kun kaikkialla tulviva rumuus, pahuus ja kyynisyys uhkaa sokaista ihmisen. Kunpa itse muistaisin, tahtoisin ja viitsisin kertoa jollekin ihmiselle, joka sitä näyttäisi erityisesti tarvitsevan, hänen olevan maailman ihanin...
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Vaalityötä ja vaaleita villoja
Jaahas, fontti muuttui ulkoasu-uudistuksessa, vaikka ei ollut tarkoitus. No, olkoon nyt sitten tällainen, ja "sotilaallisemmaltahan" tämä näyttää.
Eduskuntavaalit ovat jo lähellä. Vaikka en olekaan ehdokkaana, ja Luojan kiitos että en ole, riittää niissä minullekin paljon puuhaa. Minä nimittäin haluan olla kokoomukselle ja ehdokkaalleni avuksi. Toivottavasti siinä pienessä mittakaavassani olen sitä oikeasti. Minusta kaikki vaaleihin liittyvä, no, lukuunottamatta tyhjänpäiväistä jähnäystä ja, joissakin puolueissa harjoitettavaa, toisten mustamaalausta, on suorastaan kivaa. Vaikka minä olenkin tällainen erakko, niin virkistyn kummasti aina vaalien aikaan. Vaalipäivänä vaalilautakunnassa olen lähes parhaimmillani, etten sanoisi likipitäen ihana ihminen.
Minun mielestäni äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Oikeus valittamiseen lunastetaan vain äänestämällä. Lisäksi minä uskon lujasti, että Suomi olisi vielä parempi maa jos "nukkuvien puolueella" olisi vähemmän kannattajia. En voi ymmärtää tätä vaaleista toisiin vallitsevaa passiivisuutta. Vaalit eivät muka kosketa ihmisten arkea ja niissä muka päätetään liian kaukaisista asioista tai sitten on muka turha äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Sama laulu vaaleista toiseen - ja kissan villat!
Minä aion äänestää, koska ehdokkaani on sen verran hyvä ja pätevä nainen. Äänestän ennakolta, koska en vaalipäivänä ehdi. Samalla teen myös Pienen eleen itsenikin hyväksi tipauttamalla rahaa vaalikeräyslippaaseen.
Käy sinäkin äänestämässä ja tee se Pieni ele. 17.4. nähdään onko Suomen tuleva suunta kohti Paremminvointivaltiota.
Eduskuntavaalit ovat jo lähellä. Vaikka en olekaan ehdokkaana, ja Luojan kiitos että en ole, riittää niissä minullekin paljon puuhaa. Minä nimittäin haluan olla kokoomukselle ja ehdokkaalleni avuksi. Toivottavasti siinä pienessä mittakaavassani olen sitä oikeasti. Minusta kaikki vaaleihin liittyvä, no, lukuunottamatta tyhjänpäiväistä jähnäystä ja, joissakin puolueissa harjoitettavaa, toisten mustamaalausta, on suorastaan kivaa. Vaikka minä olenkin tällainen erakko, niin virkistyn kummasti aina vaalien aikaan. Vaalipäivänä vaalilautakunnassa olen lähes parhaimmillani, etten sanoisi likipitäen ihana ihminen.
Minun mielestäni äänestäminen on kansalaisvelvollisuus. Oikeus valittamiseen lunastetaan vain äänestämällä. Lisäksi minä uskon lujasti, että Suomi olisi vielä parempi maa jos "nukkuvien puolueella" olisi vähemmän kannattajia. En voi ymmärtää tätä vaaleista toisiin vallitsevaa passiivisuutta. Vaalit eivät muka kosketa ihmisten arkea ja niissä muka päätetään liian kaukaisista asioista tai sitten on muka turha äänestää, kun mikään ei kuitenkaan muutu. Sama laulu vaaleista toiseen - ja kissan villat!
Minä aion äänestää, koska ehdokkaani on sen verran hyvä ja pätevä nainen. Äänestän ennakolta, koska en vaalipäivänä ehdi. Samalla teen myös Pienen eleen itsenikin hyväksi tipauttamalla rahaa vaalikeräyslippaaseen.
Käy sinäkin äänestämässä ja tee se Pieni ele. 17.4. nähdään onko Suomen tuleva suunta kohti Paremminvointivaltiota.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Poliittista jurputusta osa 2
Jatkan nyt tätä vammaispoliittista jurputusta kuljetuspalveluista. Lukekoon, joka kehtaa. Ehdokkaat saavat myös edelleen ottaa tästä torajyvän kuorensa alle, jospa siitä jollekin Keski-Suomalaiselle kansanedustajalle syntyisi helmi laki- tai lakimuutosaloitteen muodossa.
Maaliskuu on hädintuskin ohittanut puolivälinsä, mutta minulla ovat jo vammaispalvelujen mukaiset jokapäiväiseen elämään liittyvät matkat tämän kuukauden osalta lähes loppuneet. Tällainen tilanne on itselleni sikäli outo, että yleensä minulta jää kuukaudessa näitä matkoja käyttämättä, mutta tässä kuussa on ollut kokouksia enemmän kuin yleensä.
Lisäksi minulla on yksi keskellä kuukautta alkanut ja jo ensi kuun puolessa välissä päättyvä yliopistokurssi, jonka vuoksi en viitsi opiskelumatkoja hakea. Opiskelumatkat soveltuvat huonosti yliopisto-opiskeluun näin syventävien opintojen loppuvaiheessa, kun varsinaista lähiopetusta on vähän ja kurssit ovat lyhytaikaisia. Kunnissa myönnetään opiskelumatkoja tavallisesti koulumuotoista opiskelua varten, joka merkitsee opiskelua viitenä päivänä viikossa lukukauden ajan. Kenkä puristaa eniten siitä, että tällaisia opiskelumatkoja jää paljolti käyttämättä silloin kun luentoja opiskelijalla on lukuvuoden aikana vain yksi tai kaksi muutaman viikon kestävää kurssia ja kurssilla järjestetään vain yksi luento viikossa. Minusta tämä on tuhlausta.
Säästökeinokin minulla on. Jos vammaispalvelumatkojen jokapäiväiseen elämään liittyvistä matkoista purettaisiin matkojen kuukausikohtaisuus, ja siirryttäisiin vuosittaiseen matkamäärään, olisi matkojen käyttäminen järkevämpää. Eihän 216 matkaa vuodessa ole yhtään sen enempää kuin 18 matkaa kuukaudessa * 12 kuukautta. Silloin jossakin kuukaudessa käyttämättä jääneet matkat saisi käyttää jonakin toisena kuukautena. Itselläni matkoja säästyy jo nytkin lumettomina kuukausina, koska silloin ajan lähes kaikki matkani sähköpyörätuolilla. Nämä matkat menevät kuitenkin hukkaan, koska en saa käyttää niitä esimerkiksi syksyllä.
Tietenkin tästä ehdotuksesta kohoaa vanha itkuvirsi siitä, etteivät kaikki vammaiset osaisi hoitaa omia asioitaan, ja etteivät heidän matkansa riittäisi koko vuodeksi. Olenpa myös kuullut niin mielikuvituksellisen perusteen, että kunnat tähtäävätkin juuri säästöihin käyttämättä jäävien kuukausittaisten matkojen kautta. Näistä perusteista ensimmäisen kuittaisin sillä, ettei huonosti asiansa hoitavien vammaisten menettelyllä pidä rangaista asiansa hyvin hoitavia vammaisia. Sitäpaitsi, pystyyhän ne kuukaudenkin matkat hupuloimaan viikossa tai vaikka yhdessä päivässä, jos niikseen tulee. Vammaisten suojelu ja PUOLESTA AJATTELEMINEN edellyttäisi valvontaa 24/7. Tuo toinen mainitsemani peruste ei taas oikein kestä päivänvaloa. Päinvastoin - kustannuksia säästyisi, kun ei esimerkiksi jokaiselle lyhytkestoiselle kurssille tarvitsisi anoa opiskelumatkoja.
Tietenkin tämä edellyttäisi vammaispalveluasetuksen 6§ ja kuntien vammaispalvelujen soveltamisohjeiden muuttamista. Toivon totisesti, että poliittista tahtoa löytyisi ensin pian valittavalta eduskunnalta ja sen jälkeen kunnanvaltuustoilta.
Maaliskuu on hädintuskin ohittanut puolivälinsä, mutta minulla ovat jo vammaispalvelujen mukaiset jokapäiväiseen elämään liittyvät matkat tämän kuukauden osalta lähes loppuneet. Tällainen tilanne on itselleni sikäli outo, että yleensä minulta jää kuukaudessa näitä matkoja käyttämättä, mutta tässä kuussa on ollut kokouksia enemmän kuin yleensä.
Lisäksi minulla on yksi keskellä kuukautta alkanut ja jo ensi kuun puolessa välissä päättyvä yliopistokurssi, jonka vuoksi en viitsi opiskelumatkoja hakea. Opiskelumatkat soveltuvat huonosti yliopisto-opiskeluun näin syventävien opintojen loppuvaiheessa, kun varsinaista lähiopetusta on vähän ja kurssit ovat lyhytaikaisia. Kunnissa myönnetään opiskelumatkoja tavallisesti koulumuotoista opiskelua varten, joka merkitsee opiskelua viitenä päivänä viikossa lukukauden ajan. Kenkä puristaa eniten siitä, että tällaisia opiskelumatkoja jää paljolti käyttämättä silloin kun luentoja opiskelijalla on lukuvuoden aikana vain yksi tai kaksi muutaman viikon kestävää kurssia ja kurssilla järjestetään vain yksi luento viikossa. Minusta tämä on tuhlausta.
Säästökeinokin minulla on. Jos vammaispalvelumatkojen jokapäiväiseen elämään liittyvistä matkoista purettaisiin matkojen kuukausikohtaisuus, ja siirryttäisiin vuosittaiseen matkamäärään, olisi matkojen käyttäminen järkevämpää. Eihän 216 matkaa vuodessa ole yhtään sen enempää kuin 18 matkaa kuukaudessa * 12 kuukautta. Silloin jossakin kuukaudessa käyttämättä jääneet matkat saisi käyttää jonakin toisena kuukautena. Itselläni matkoja säästyy jo nytkin lumettomina kuukausina, koska silloin ajan lähes kaikki matkani sähköpyörätuolilla. Nämä matkat menevät kuitenkin hukkaan, koska en saa käyttää niitä esimerkiksi syksyllä.
Tietenkin tästä ehdotuksesta kohoaa vanha itkuvirsi siitä, etteivät kaikki vammaiset osaisi hoitaa omia asioitaan, ja etteivät heidän matkansa riittäisi koko vuodeksi. Olenpa myös kuullut niin mielikuvituksellisen perusteen, että kunnat tähtäävätkin juuri säästöihin käyttämättä jäävien kuukausittaisten matkojen kautta. Näistä perusteista ensimmäisen kuittaisin sillä, ettei huonosti asiansa hoitavien vammaisten menettelyllä pidä rangaista asiansa hyvin hoitavia vammaisia. Sitäpaitsi, pystyyhän ne kuukaudenkin matkat hupuloimaan viikossa tai vaikka yhdessä päivässä, jos niikseen tulee. Vammaisten suojelu ja PUOLESTA AJATTELEMINEN edellyttäisi valvontaa 24/7. Tuo toinen mainitsemani peruste ei taas oikein kestä päivänvaloa. Päinvastoin - kustannuksia säästyisi, kun ei esimerkiksi jokaiselle lyhytkestoiselle kurssille tarvitsisi anoa opiskelumatkoja.
Tietenkin tämä edellyttäisi vammaispalveluasetuksen 6§ ja kuntien vammaispalvelujen soveltamisohjeiden muuttamista. Toivon totisesti, että poliittista tahtoa löytyisi ensin pian valittavalta eduskunnalta ja sen jälkeen kunnanvaltuustoilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)