Tätä kirjoittaessa on tiistai ja kuuntelen radiosta kansanmusiikki-iltaa. Lauantaina olin Karin kanssa taas Kaustisen festivaaleilla, josta on tullutkin melkein jokavuotinen kesäperinteemme. Kesä ei tunnu enää kesältä, jos ei Kaustiselle pääse kansanmusiikkia kuuntelemaan ja muikkuja syömään.
Tänä kesänä Karilla, jolla on äänite tekeillä, oli siellä kaksi pientä keikkaa. Toinen oli lastenteltassa ja toinen soittosalissa. Minä olin jonkinlainen "roudari" tai, niin kuin pääsylipussani luki, huoltaja. Karin esiintymiset menivät hyvin, vaikka yleisö tuntuikin aluksi olevan aika ujoa, eikä vuorovaikutusta Karin ja yleisön välille aluksi lastenteltassa alkanut muodostua. Soittosalin keikallaan kantaesityksenä laulunsa Soittosalin Vuokko, joka on tehty soittosalin juontajalle Vuokko Kivisaarelle. Tuo laulu olikin sitten todellinen menestys. Koko soittosalin yleisö antoi Karille raikuvat ablodit ja Vuokolla oli tippa silmässä, mutta niin oli kyllä minullakin. Myöhemmin kuulin, ettei kukaan ollut tätä ennen tehnyt Vuokolle, joka on juontanut soittosalin tilaisuuksia vuodesta 1968, laulua. Vuokko Kivisaari olisi ansainnut useammankin laulun. Koska paitsi että hän on osa soittosalin tunnelmaa, hän on joka vuosi vastannut myös soittosalin koristelusta.
Karin esiintymisiä lukuun ottamatta etukäteen tekemämme kuuntelusuunnitelmat eivät toteutuneet, mutta kuten Karille sanoin, pitää Kaustiselle mennä avoimin mielin ja valmiina muuttamaan suunnitelmia. Normaalisti minä otan tehdyt suunnitelmat melko orjallisesti, mutta nyt ei harmittanut, että Heikki Salo ja Samuli Putro jäivät näkemättä.
Nyt pitää alkaa jo säästää rahaa ensi vuoden Kaustiselle.
tiistai 19. heinäkuuta 2011
lauantai 9. heinäkuuta 2011
Mielikuvitusmatkailua
Mielikuvittelen eli kuvittelen niitä kaikkein mieleisempiä kuvituksia. Minunkin unelmaani liittyy raha. Vammaisena en vaan maitomies Tevjen tapaan haaveile portaista - en ylös-, alas- tai ei minnekään johtavista. Voi että, kun minulla olisi niin paljon rahaa, että voisin invataksilla matkustaa pitkin Suomen rajoja ja käydä kaikissa Suomen rajakunnissa.
Matkan voisi aloittaa vaikka Helsingistä ja kiertää sieltä Vantaan, Porvoon, Loviisan, Pyhtään, Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän kautta Lappeenrantaan, jossa voisi yöpyä.
Seuraavana aamuna matkaa voisi jatkaa Lappenrannasta Imatralle, Ruokolahdelle, Rautjärvelle, Parikkalaan, Punkaharjulle, Kesälahdelle, Kiteelle, Tohmajärvelle ja yöksi vaikka tuttuun Pääskynpesään Ilomantsissa.
Itä-Suomessa matkan ovat sen verran pitkiä, että kolmannelle päivälle riittäisi matka Ilomantsista Lieksan kautta Kuhmoon.
Kuhmosta jatkan matkaani mielikuvituksen invataksilla Suomussalmelle, Kuusamoon, Sallaan ja Savukoskelle, jossa taas yöpyisin.
Nyt olisi jo viides päivä alkamassa. Viidentenä aamuna tie veisi Suomen poikki Inarin kautta Enontekijöön, jossa illan tullen majoittuisin.
Sitten olisi jo kuudennen päivän aamu ja nyt matka veisi alaspäin Enontekijöstä Muonioon, Kolariin, Pelloon, Ylitornioon, Tornioon, jossa nukkuisin yön yli.
Seitsemäs matkapäivä alkaisi Torniosta Keminmaahan ja Kemiin, Oho, taas näkyy meri! Kemistä seuraava rajakunta on Simo, josta matka jatkuisi Iin kautta Haukiputaalle ja Ouluun. Oulussa on sukulaisia, mutta kuljettaja ei varmaankaan haluaisi vielä Oulussa yöpyä, vaikka Ouluun olisikin matkan ensimmäinen viikko hyvä lopettaa. Kuski pitää puhua ympäri.
Suomen rajakuntakiertomatkani toinen viikko eli kahdeksas päivä saa alkaa Oulusta. Ensin mennään Kempeleelle, jonka lapsena samaistin rumaksi sanaksi. Kempeleestä matka jatkuisi Liminkaan, Siikajoelle, Raaheen, Pyhäjoelle, Kalajoelle ja Kokkolaan, jossa kai pitäisi yöpyä.
Matkan yhdeksäntenä päivänä ja sitä seuraavina päivinä pitäisi sitten pärjätä kouluruotsilla ja puhua sitä vähän enemmän ja sujuvammin kuin ekstra lite. Kokkolasta ajelisin Kruunupyyhyn, Pietarsaaren, Pedersören kuntaan, Vöyriin, josta illalla ehtisi Vaasaan nukkumaan seuraavaa yötä.
On jo kymmenes matkapäivä. Vaasasta lähtisin edelleen invataksilla Maalahteen, Korsnäsiin, Närpiöön, Kristiinankaupunkiin, Merikarvialle ja Poriin.
Yövyttyäni Porissa lähtisin matkan yhdentenätoista aamuna edelleen pitkin pohjanlahden rannikkoa kohti Turkua. Matkareitti kulkisi Luvian, Eurajoen, Rauman, Uudenkaupungin kautta Maskuun. Maskun jälkeen olisimmekin jo Turussa, jossa yöpyminen olisi paitsi soveliasta myös äärimmäisen suotavaa.
Olisikohan sitten edessä jo matkan viimeinen päivä? Viimeisenä matkapäivänä edessä olisi enää Länsi-Turunmaa, Kemiönsaari, Hanko, Raasepori, Inkoo, Kirkkonummi, Espoo ja Helsinki, josta sitten matkustaisin takaisin tänne kaiken olevaisen keskipisteeseen eli kotiin Jyväskylään.
Olisipa tuossa matkaa kerrakseen. Rahaa siihen uppoaisi varmasti yhtä paljon kuin tavikset maksaisivat matkasta maailman ympäri. Jos toteuttaisin tuon matkan oikeasti, niin rahoituksen lisäksi riittävän "hullun" matkaseurueen, johon kuuluisi myös invataksinkuljettaja ja esteettömien yöpymispaikkojen löytäminen olisivat matkan toteutumisen suurimmat haasteet. Vaan kylläpä tuo matka tuntuu huimaavalta jo tässä tietiokoneen ruudullakin.
Matkan voisi aloittaa vaikka Helsingistä ja kiertää sieltä Vantaan, Porvoon, Loviisan, Pyhtään, Kotkan, Haminan, Virolahden ja Miehikkälän kautta Lappeenrantaan, jossa voisi yöpyä.
Seuraavana aamuna matkaa voisi jatkaa Lappenrannasta Imatralle, Ruokolahdelle, Rautjärvelle, Parikkalaan, Punkaharjulle, Kesälahdelle, Kiteelle, Tohmajärvelle ja yöksi vaikka tuttuun Pääskynpesään Ilomantsissa.
Itä-Suomessa matkan ovat sen verran pitkiä, että kolmannelle päivälle riittäisi matka Ilomantsista Lieksan kautta Kuhmoon.
Kuhmosta jatkan matkaani mielikuvituksen invataksilla Suomussalmelle, Kuusamoon, Sallaan ja Savukoskelle, jossa taas yöpyisin.
Nyt olisi jo viides päivä alkamassa. Viidentenä aamuna tie veisi Suomen poikki Inarin kautta Enontekijöön, jossa illan tullen majoittuisin.
Sitten olisi jo kuudennen päivän aamu ja nyt matka veisi alaspäin Enontekijöstä Muonioon, Kolariin, Pelloon, Ylitornioon, Tornioon, jossa nukkuisin yön yli.
Seitsemäs matkapäivä alkaisi Torniosta Keminmaahan ja Kemiin, Oho, taas näkyy meri! Kemistä seuraava rajakunta on Simo, josta matka jatkuisi Iin kautta Haukiputaalle ja Ouluun. Oulussa on sukulaisia, mutta kuljettaja ei varmaankaan haluaisi vielä Oulussa yöpyä, vaikka Ouluun olisikin matkan ensimmäinen viikko hyvä lopettaa. Kuski pitää puhua ympäri.
Suomen rajakuntakiertomatkani toinen viikko eli kahdeksas päivä saa alkaa Oulusta. Ensin mennään Kempeleelle, jonka lapsena samaistin rumaksi sanaksi. Kempeleestä matka jatkuisi Liminkaan, Siikajoelle, Raaheen, Pyhäjoelle, Kalajoelle ja Kokkolaan, jossa kai pitäisi yöpyä.
Matkan yhdeksäntenä päivänä ja sitä seuraavina päivinä pitäisi sitten pärjätä kouluruotsilla ja puhua sitä vähän enemmän ja sujuvammin kuin ekstra lite. Kokkolasta ajelisin Kruunupyyhyn, Pietarsaaren, Pedersören kuntaan, Vöyriin, josta illalla ehtisi Vaasaan nukkumaan seuraavaa yötä.
On jo kymmenes matkapäivä. Vaasasta lähtisin edelleen invataksilla Maalahteen, Korsnäsiin, Närpiöön, Kristiinankaupunkiin, Merikarvialle ja Poriin.
Yövyttyäni Porissa lähtisin matkan yhdentenätoista aamuna edelleen pitkin pohjanlahden rannikkoa kohti Turkua. Matkareitti kulkisi Luvian, Eurajoen, Rauman, Uudenkaupungin kautta Maskuun. Maskun jälkeen olisimmekin jo Turussa, jossa yöpyminen olisi paitsi soveliasta myös äärimmäisen suotavaa.
Olisikohan sitten edessä jo matkan viimeinen päivä? Viimeisenä matkapäivänä edessä olisi enää Länsi-Turunmaa, Kemiönsaari, Hanko, Raasepori, Inkoo, Kirkkonummi, Espoo ja Helsinki, josta sitten matkustaisin takaisin tänne kaiken olevaisen keskipisteeseen eli kotiin Jyväskylään.
Olisipa tuossa matkaa kerrakseen. Rahaa siihen uppoaisi varmasti yhtä paljon kuin tavikset maksaisivat matkasta maailman ympäri. Jos toteuttaisin tuon matkan oikeasti, niin rahoituksen lisäksi riittävän "hullun" matkaseurueen, johon kuuluisi myös invataksinkuljettaja ja esteettömien yöpymispaikkojen löytäminen olisivat matkan toteutumisen suurimmat haasteet. Vaan kylläpä tuo matka tuntuu huimaavalta jo tässä tietiokoneen ruudullakin.
perjantai 24. kesäkuuta 2011
Elämää elokuvissa
Tänään kirjoitan elokuvista. Aiheen tai motiivin tähän kirjoitukseen sain kahdesta viime aikona näkemästäni elokuvasta, jotka ovat koskettaneet nyt vallitsevaa elämän tilannettani. Nämä elokuvat ovat "Paratiisin värit", joka tuli televisiosta muutama viikko sitten, ja "Maailman nopein intiaani", jonka näin tänään.
Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.
Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.
"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.
Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.
Kummassakin elokuvassa on aiheena ihmisen oman elämän eläminen, omat valinnat ja valitun päämäärän saavuttaminen ympäristön tai olosuhteiden muodostamista esteistä tai mielipiteistä huolimatta. Muut ihmiset kyllä tuntuvat tietävän, minkälaista elämää pitäisi elää, mikä on sosiaalisesti suotavaa ja mitä sitä toinen ihminen kulloinkin tarvitsee. Aina ja kaikille on olemassa näitä muita ihmisiä, vaikka minusta usein tuntuukin, että juuri minun elämäni on aina esimerkiksi sosiaalitoimen tai Kelan "mikroskoopin" alla tai heidän "preparointipöydällään". Toisaalta on aika lohdullistakin huomata, että kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla samassa veneessä.
Elokuvassa "Paratiisin värit" Paul Gauguin joutui taistelemaan oman taiteellisen kutsumuksensa ja lahjakkuutensa puolesta, kun hänen vaimollaan oli häneen kohdistuvat toisenlaiset odotukset. Pörssimeklarin ura olisi ollut 1800-luvun lopussa taannut perheelle paitsi varmemman toimeentulon myös sosiaalisesti hyväksyttävämmän aseman. Paul Gauguin valitsi kuitenkin taiteen ja ainakin yritti siten tehdä, mitä itse halusi. Viime aikoina minulla on ollut samanlaiset ajatukset omasta elämästäni ja näistä maisterin opinnoistani.
"Maailman nopein intiaani" kertoo pintatasolla vanhasta miehestä ja vanhasta moottoripyörästä, mutta myös unelmasta ja hyvistä ihmisistä jotka, vaikka eivät uskokaan siihen mihin elokuvan päähenkilö, ovat enemmänkin kuin valmiita auttamaan tätä. Tässäkin elokuvassa päähenkilön luja usko omaan visioon ja halu elää ise omaa elämää on kuitenkin päämäärän saavuttamisen kannalta tärkeitä. Minulle tuli maailman nopeinta intiaania katsoessani mieleen Katri Valan huudahdus "Mitä siitä vaikka kuolema tulee? Onhan kukittu kerta!", vaikka syreenien tuoksu ja moottoripyöräbensiinin katku eivät mahdukaan yhtä aikaa kenenkään nenään.
Nämä elokuvat ja eräs tänään lukemani elämänmuutosta käsitellyt blogiteksti antoivat minulle paljon ajateltavaa. Minulla on vain yksi suuri mutta. Minulla ei ole elämässäni minkäänlaista OMAA visiota. Minä en vain tiedä, mitä minä opiskeluni suhteen syksyllä teen. Nyt maisterintutkinto ja gradu tuntuvat niin turhilta ja merkityksettömiltä. Minä en voi ajaa moottoripyörällä nopeusennätystä Utahissa enkä maalata Tahitin viidakoissa. Minun pitäisi jostakin löytää se omani, johon minä voisin olla itse tyytyväinen. Ennen kuin sen keksin minä voin vain ajatella ja etsiä rohkaisua muiden onnistumiskokemuksista.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Ilmojen pitelyä
Nyt on kesä! Jo muutaman päivän on säätila ollut ulkoilun kannalta sopiva. Sähköpyörätuolilla ajelu onkin ollut ihanaa, kun ei ole takkia tarvinnut pukea käsineistä tai kaulahuivista puhumattakaan. Tosin kesäinen lierihattu on ollut päänsäryn välttämiseksi tarpeen. Olen siis "aito ja oikea" kukkahattutäti. Näitä hyviä ilmoja ei vain taaskaan kestä kovin kauaa. Huomiseksi ja siitä eteenpäin on jo luvattu tukalaa hellettä. Joten tärykalvot osoittautunevat taas tarpeellisiksi, kun ne estävät sulaneita aivoja valumasta korvista lattialle.
Vaan ei sitä politiikassakaan tunnu juuri nyt olevan hyvän sään aika. Suomella ei ole toimintakykyistä hallitusta, vaikka pääministeriksi kyllä on halukkaita useammassa kuin yhdessä puolueessa. Eduskuntavaaleissa tullut "ISO JYTKY" (miten se haiskahtaakaan minun nokkaani "yssyltä") on kihahtanut yhdellä hattuun. Toinen taas on halunnut niin kovasti muutosta, että vaalitappion jäätyä pienemmäksi kuin ykkösvastustajalla, kurkottaa kuusesta käsin kuun kuvajaista taivaalta, isottelee ja sanelee. Hallituksen muodostamisen tehtäväkseen saaneella Jyrki Kataisella ei ole kadehdittava osa. Hänestä on tehty sylkykuppi ja syntipukki, mutta sehän se tuntuu olevan vaalivoittajan osa. Hallitus pitäisi muodostaa, mutta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Elämme vaikeita aikoja, eivätkä ne tästä helpommiksi muutu. Tilanne näyttää eräällä tavalla jopa koulukiusaamiselta. On tässä tilanteessa sentään yksi hyvä puoli: oikeisto ja vasemmisto puolueet erottautuvat toisistaan ja värit näkyvät kirkkaasti. Toivon kuitenkin, ettei pahoinvointia kaadeta paremminvointia haluavan niskaan, vaikka tokihan hän on Itä-Suomalaiseen kateuteen, siihen että menestyvältä liikenneyrittäjältä puhkotaan linja-autosta renkaat, tottunut.
Rakas Taivaan Isä, Anna meille hallitus.
Vaan ei sitä politiikassakaan tunnu juuri nyt olevan hyvän sään aika. Suomella ei ole toimintakykyistä hallitusta, vaikka pääministeriksi kyllä on halukkaita useammassa kuin yhdessä puolueessa. Eduskuntavaaleissa tullut "ISO JYTKY" (miten se haiskahtaakaan minun nokkaani "yssyltä") on kihahtanut yhdellä hattuun. Toinen taas on halunnut niin kovasti muutosta, että vaalitappion jäätyä pienemmäksi kuin ykkösvastustajalla, kurkottaa kuusesta käsin kuun kuvajaista taivaalta, isottelee ja sanelee. Hallituksen muodostamisen tehtäväkseen saaneella Jyrki Kataisella ei ole kadehdittava osa. Hänestä on tehty sylkykuppi ja syntipukki, mutta sehän se tuntuu olevan vaalivoittajan osa. Hallitus pitäisi muodostaa, mutta kun mikään ei tunnu onnistuvan. Elämme vaikeita aikoja, eivätkä ne tästä helpommiksi muutu. Tilanne näyttää eräällä tavalla jopa koulukiusaamiselta. On tässä tilanteessa sentään yksi hyvä puoli: oikeisto ja vasemmisto puolueet erottautuvat toisistaan ja värit näkyvät kirkkaasti. Toivon kuitenkin, ettei pahoinvointia kaadeta paremminvointia haluavan niskaan, vaikka tokihan hän on Itä-Suomalaiseen kateuteen, siihen että menestyvältä liikenneyrittäjältä puhkotaan linja-autosta renkaat, tottunut.
Rakas Taivaan Isä, Anna meille hallitus.
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Auttamisesta ja antamisesta mukavuusalueilla
Tämän blogipäivityksen innoitus lähti eilisestä Suomen Punaisen Ristin tilaisuudesta, jonka aiheena oli maailman katastrofit ja niissä annettava apu. On hyvä tietää siitä kutsumuksesta ja ammattitaidosta, jonka varassa niin monet ovat valmiita auttamaan silloin kun hätä on jossakin todella suuri.
3. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. 1. Kor 13:3
Rahan antaminen on minulle helpoin tapa auttaa. Toisaalta minä kärsin riittämättömyyden tunteesta ja tunnen syyllisyyttä, jos ja kun en jostakin syystä voi lahjoittaa johonkin tärkeään kohteeseen. Maailmassa on niin paljon tarvitsevia, joita se "lesken ropo" vähäkin auttaisi. Miten usein ja helposti sitä nykyään tuleekin annettua suomatta ainoatakaan ajatusta avun saajalle. Se myös voi olla Paavalin tarkoittamaa rakkauden puuttumista.
Niin hyvä minä en sentään ole, että viitsisin nähdä kovin paljoa ylimääräistä vaivaa. Auttamisen pitää mielellään mahtua minun oman mukavuusalueeni sisälle. Kuukausittain tehtävä lahjoitus tai hyväntekeväisyystuotteen ostaminen jonkun järjestön verkkokaupasta on niin helppoa pelkällä hiiren klikkauksella. Käteisen antaminen kadulla lipaskerääjälle tai rahan antaminen kerjäläiselle on jo paljon vaikeampaa, koska se vaatii toisen ihmisen suoran kohtaamisen kuitenkin jollakin tasolla. Jo tästäkin syystä minusta ei ole kriisialueille lähtijäksi. Nyt tämä vamma on aika luonnollinen "sumuverho" eli tekosyy, kun oikein suomeksi sanotaan.
3. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. 1. Kor 13:3
Rahan antaminen on minulle helpoin tapa auttaa. Toisaalta minä kärsin riittämättömyyden tunteesta ja tunnen syyllisyyttä, jos ja kun en jostakin syystä voi lahjoittaa johonkin tärkeään kohteeseen. Maailmassa on niin paljon tarvitsevia, joita se "lesken ropo" vähäkin auttaisi. Miten usein ja helposti sitä nykyään tuleekin annettua suomatta ainoatakaan ajatusta avun saajalle. Se myös voi olla Paavalin tarkoittamaa rakkauden puuttumista.
Niin hyvä minä en sentään ole, että viitsisin nähdä kovin paljoa ylimääräistä vaivaa. Auttamisen pitää mielellään mahtua minun oman mukavuusalueeni sisälle. Kuukausittain tehtävä lahjoitus tai hyväntekeväisyystuotteen ostaminen jonkun järjestön verkkokaupasta on niin helppoa pelkällä hiiren klikkauksella. Käteisen antaminen kadulla lipaskerääjälle tai rahan antaminen kerjäläiselle on jo paljon vaikeampaa, koska se vaatii toisen ihmisen suoran kohtaamisen kuitenkin jollakin tasolla. Jo tästäkin syystä minusta ei ole kriisialueille lähtijäksi. Nyt tämä vamma on aika luonnollinen "sumuverho" eli tekosyy, kun oikein suomeksi sanotaan.
maanantai 9. toukokuuta 2011
KÄH ja IT
Tämä ei ole yhtään positiivinen blogipäivitys. Olen tällä hetkellä hieman masentunut, kun kaunein kevät on menossa ohi ja minulla jatkuu flunssa jo toista viikkoa. Voiko jonnin joutavampaa olla kuin kevätflunssa? Viime viikon koleuksissa tämä vielä menetteli, mutta nyt, kun ulkona kuulemma radion ja lämpömittarin mukaan on lämmintä niin, voi räkä ja KÄH!
Viime tiistaina sain palautteen gradustani ja siinähän kävi niin kuin olin pelännyt. Ei ole hyvä eikä tuollaisena mene läpi. KÄH toisen kerran! Motivaationi opiskeluun ja graduun on kokonaan kadonnut, eikä tämä flunssa ole mikään motivaation kohottaja.
Ehkä minun pitäisi selittää tuo otsikossa oleva ja moneen kertaan toistuva KÄH. Minun ukkini ei kuulemma kiroillut ainakaan lastensa kuullen, mutta pitihän sitä vasaran osuessa peukaloon jotakin sanoa. Pahassa paikassa ukin suusta kuuluikin pidätelty KÄH. Minä kyllä luulen, että ukin mielessä silloin kyllä vihtahousut taisivat vilistä, mutta mumin pelossa hän tiedosti itsehillintänsä esimerkillisesti. Ehkä ukki oli aikaansa edellä, kun tuo IT-lyhenne keksittiin vasta monta vuosikymmentä ukin poismenon jälkeen. Jolloin se alkoi merkitä informaatioteknologiaa.
Kun minä joskus tästä toivun, niin ehkä minun pitää ottaa lusikka käteen, jonka kauneudesta en tiedä, ja palata omaan iiteeheni eli graduun, mutta kyllä siinä sitten taitaa monta kähiä päästä.
Viime tiistaina sain palautteen gradustani ja siinähän kävi niin kuin olin pelännyt. Ei ole hyvä eikä tuollaisena mene läpi. KÄH toisen kerran! Motivaationi opiskeluun ja graduun on kokonaan kadonnut, eikä tämä flunssa ole mikään motivaation kohottaja.
Ehkä minun pitäisi selittää tuo otsikossa oleva ja moneen kertaan toistuva KÄH. Minun ukkini ei kuulemma kiroillut ainakaan lastensa kuullen, mutta pitihän sitä vasaran osuessa peukaloon jotakin sanoa. Pahassa paikassa ukin suusta kuuluikin pidätelty KÄH. Minä kyllä luulen, että ukin mielessä silloin kyllä vihtahousut taisivat vilistä, mutta mumin pelossa hän tiedosti itsehillintänsä esimerkillisesti. Ehkä ukki oli aikaansa edellä, kun tuo IT-lyhenne keksittiin vasta monta vuosikymmentä ukin poismenon jälkeen. Jolloin se alkoi merkitä informaatioteknologiaa.
Kun minä joskus tästä toivun, niin ehkä minun pitää ottaa lusikka käteen, jonka kauneudesta en tiedä, ja palata omaan iiteeheni eli graduun, mutta kyllä siinä sitten taitaa monta kähiä päästä.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
Yllätyslahja
Tulinpa tänään totisesti yllätetyksi, kun sain postissa runokirjan. Kirja on nimeltään Tuulisia unikoita ja sen on kirjoittanut Sanna Yrjänäinen. Koska en tunnistanut runoilijaa enkä edes muistanut käyneeni viime aikoina kenenkään kanssa runoista tai kirjallisuudesta, olin vähän aikaa täysin ymmälläni. Minua myös nolotti vähän aikaa. Sitten paljastui, että Karihan se näyttää tuntevan tuon runoilijan ja on pyytänyt tätä lähettämään minulle tuon kirjan.
Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.
Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.
Nolostumiseni kai johtuu siitä, että tuntuu kuin kulunut kevät olisi ollut pelkkää politiikkaa ja eduskuntavaaleja. Olenpa päästänyt itseni aika pahasti näivettymään, kun olen keskittynyt yksipuolisesti vain politiikkaan ja siihen toiseen asiaan, josta olen edellisessä kirjoituksessani maininnut etten sitä enää mainitse.
Kun minulla nyt kesällä on aikaa, niin minun pitää siivota ja tuulettaa ajatuksiani. Olkoon tuo yllätyskirja tälle aivotuuletukselle nyt aloituksena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)