Näinpä äsken, uusintana, jotakin tosi kaunista, kun katsoin koosteen Pekingin paralympialaisten avajaisista. Taas tuli todistettua, ettei mikään ole oikeasti mahdotonta. Kiinan joukkueen mukana kulki opaskoira.
Kun paralympiasoihtu tuotiin areenalle ja tuli siirtyi soihdusta soihtuun viestin viejältä toiselle, itkin liikutuksesta vuolaasti. Kukaan, joka kuljettaa olympiatulta tai paralympiatulta, ei kyllä ole mikään potilas, vaikka selostaja niin lipsauttikin. Soihdun matkalla toiseksi viimeinen soihdunkantaja kuljetti tulta yhdessä opaskoiransa kanssa ja paralympiatulen sytyttäjä kiskoi pyörätuolissa istuen itsensä käsivoimillaan ylös ja sytytti paralympiatulen tulimaljaan. Vammaisuus on todellakin pelkkä muodollisuus, kuten minun akateeminen äitini Kaja aina minulle sanoo.
Paralympialaisten avajaisissa Suomen joukkueella oli hieno yhteys olympialaisiin, kun molempien joukkueiden lipunkantajana oli kivääriampuja: olympialaisissa Juha Hirvi ja paralympialaisissa Minna Leinonen. Saa nähdä toteutuuko paralympialaisten päättäjäisissä sama yhteys keihäänheittäjien välillä.
Toivottavasti Suomen mitallitili aukeaa tänään pronssilla judossa. Se on nyt nähty. Jani Kallunki sai pronssimitallin. Onnea!
Sähköpyörätuolissa on ammuttu paralympiakultaa Ateenassa ja minä toivon, että Jyväskylä saa järjestettäväkseen jälleen mitallikahvit, kun saamme tiistaina katsoa Minnan suorituksen Pekingistä laukaus kerrallaan.
Nähtyäni paralympialaisten avajaiset en ainakaan kokonaisena niele väitettä, että minä olen liian vaikeavammainen kaikille tarkoitettuihin liikuntaryhmiin, enkä niele tuon väitteen esittäjääkään. Tottakai sähköpyörätuoliin pukeutuneena näytän mahdottoman vammaiselta, mutta haluan ainakin kokeilla esimerkiksi tarkkuusuunnistusta tai vaikka miekkailua. Jos eivät Sinuhe Wallinheimo ja Johanna Manninen muista vaalityössään vammaisurheilua, niin tarttee sekin sitten tehdä itte ja puhua asiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti