Radiossa on tänään moneen otteeseen puhuttu vajaakuntoisten työllistymisestä. Asiaa käsitellään usein kehitysvammaisten ja mielenterveyskuntoutujien näkökulmasta, mutta ei se minua kiinnosta. Minäkin haluaisin töihin, mutta kukaan ei välitä minusta! En ole kehitysvammainen eikä minulla ole mielenterveysongelmia. Kahdeksantoista kuukauden palkallinen ja pirstaleinen työkokemukseni näyttää ansiolettelossa melko surkuhupaisalta.
Tunnen joskus suorastaan syyllisyyttä, että suoritan maisteriopintoja. Saahan Jyväskylän yliopisto toki minustakin valtionapua, mutta se on kallista päivätoimintaa, kun työllistymismahdollisuuteni on lähes nollassa. Sekin on kyllä totta, että opiskelevana olen tähän saakka saanut hakemani kuntoutuspalvelut. Tämän seikan rakas aviomieheni esitti minulle opiskelun jatkamisperusteeksi, kun en kandiksi valmistumisen jälkeen olisi millään jaksanut jatkaa syventäviin ja graduun saakka. Sielläpä sitten taas kohta aloittelen aurinkoisesti. ;)
Olen huomannut ilokseni, että englanninkielen lukutaitoni (eli passiivinen kielitaitoni) on selvästi parantunut. Tässähän kohta pystyy mihin tahansa.
Taitaa tuo elinikäinen oppiminen olla aivan kirjaimellista minun kohdallani, eikä se vitsi ole hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti