Vuosi vanhan vanhentaa - kaksi lapsen kasvattaa

Kai sitä on silloin vanha, kun kummipoika täyttää 21 vuotta. Muistan sen päivän, kun veljeni ilmoitti heille syntyneen pienen pojan. Se oli aivan uskomatonta, miten joku, jota ei ole ennen ollut, voi sitten olla niin kokonaisesti läsnä aivan kuin olisi aina ollut. Muistaakseni pääsin häntä heti sairaalaan katsomaankin. Sittemmin minua pyydettiin tuon pienen pojan, joka nyt siis on jo aikamies ja omien sanojensa mukaan: "taivaan vanha jo nyt", kummiksi. Se oli, jos mahdollista, vielä suurempi onni.

Sitähän leikillisesti sanotaan, että kummilapset perivät osan fiksuudestaan kummeiltaan. En tiedä. Nykyään hän opiskelee ja odottelee ensimmäistä omakasvattamaa koirapentuettaan syntyväksi. Syntymän ihme on aina jännä.

Oppia antavat Sinuhet

Olen joutumassa gradun suhteen paniikkiin. Lukiessani tähän astisia kirjoituksiani, huomasin ajautuvani jatkuvasti tieteellisestä tekstistä mielipidekirjoitusten suuntaan. Siis gradua varten tarkoittamani kirjoitusräpellykset ovat kutakuinkin näiden blogikirjoitustn kaltaisia. (Leena Lehtolainen kirjoittaa: "Argh ja muut Korkeajännityksen kirosanat".) Siis kyllähän oma kokemus, kerronta ja tunteet kuuluvat Ellisin ja Bochnerin mukaan olennaisesti autoetnografiaan, mutta kaipa nekin pitäisi pitää kohtuudessa. Minä kompuroin vain omissa lillukanvarsissani, enkä osaa kirjoittaa yhtään mitään. 28.5. pitäisi olla jo niin valmista, kun on 2. esitelmä ja kesällä esitarkastuksen esitarkastus. Olin jopa suunnitellut, että työ olisi valmis ja kansissa 5. - 7.11.2009 Tampereen apuvälinemessuille. Vaan ei taida tulla lasta eikä paskaa.
No, voisihan sitä gradua kirjoittaa niinkuin Mika Waltari Sinuhe Egyptiläistä - muistaakseni seitsemään kertaan. Tähän saakka olen pyrkinyt kirjoittamaan kuin Sinuhe (Wallinheimo) gradua eli puoli tuntia päivässä.

Koska Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen oli ammatiltaan kallonporaaja, voi tähän loppuun mainita päivän käynnistä hammaslääkärillä. Ei juuri sattunut, mutta se hammasjuurien kaivelu on aivan kamalaa kuultavaa.

Pienistä tietokoneista, katutöistä ja ihmisistä

Aleksi tuossa kommentoidessaan eilistä kirjoitustani ihmetteli, ettei Amandan näytön rikkoutuminen mennyt takuuseen, vaikka miniläppärini on melko uusi (ja sen visalaskukin oli vasta maksettu). No, ei kai se takuukaan ihan mahdottomia korvaa. Näyttö nimittäin meni rikki sitä kääntäessäni peukalon painalluksella. Minähän olen vain tällainen heikko vammainen.;)

Lähellä tehtävät katutyöt uhkaavat katkaista pääsyn tuon isomman tien kautta kaupunkiin. Tietenkään en väitä olevani ainoa näillä kulmilla asuva, jota kadunrakennustyöt haittaavat ja jonka pitäisi päästä kulkemaan joko omalla autolla tai taksilla. Jalankulkijoille tietöistä ei kai ole niin paljon haittaa, jos kevyen liikenteen väylät eli pyörätiet ovat auki, mutta Frank-sähkäri ei tähän aikaan vuodesta ole parhaimmillaan. Ehkä tänne on autoille jokin vaihtoehtoinen kulkureitti, mutta ei ole mitenkään varmaa, osaavatko invataksit sitä käyttää. Olen oppinut noiden "kuljetuspalvelujen" suhteen skeptiseksi. Katutöiden etenemisvauhti on noin 10 - 15 metriä päivässä. En tiedä, joudunko noiden katutöiden vuoksi keskeyttämään yhden kurssin yliopistolla ja perumaan ensi perjantain jumpat. Huomenna ja torstaina haluaisin päästä pois kotoa.

Tämän päivän ilonaihe on ollut vapaapäivä avustajista. Minä olen sen verran erakko, että koen ylimääräisten ihmisten läsnäolon ahdistavaksi. Siksi tämä ylimääräinen vapaapäivä on ollut hyvin virkistävyydessään melkein lepoa ja yhtä juhlaa.

Päättömän manxin mouruamista.

Otsikosta huolimatta tässä kirjoituksessa ei ole sanaakaan kissoista.

Kovasti on ollut takkuista blogin kirjoittaminen tänä vuonna, kun en vain ole saanut oikein ryhdytyksi. Eipä silti, mitään kovin maata kaatavaa ei ole vielä ehtinytkään tapahtua. Mitä nyt se uusi "miniläppäri" meni rikki, eikä sen rikkoontuminen kuulunut takuun piiriin. Arvaa harmittaako? Uuden koneen ostamiseen tarvittaville rahoille olisi nimittäin muutakin käyttöä - esimerkiksi hammaslääkäri. Helmikuussa ei tule kuuloonkaan, että menisin antiikkimessuille.

Uusi harrastus jäi aloittamatta, jossa on tietenkin se hyvä puoli, että aloittamatta jäänyttä harrastusta ei kyllästyttyään tarvitse lopettaa kesken. Jonkin tekeminen olisi vain ollut kivaa vaihtelua tälle jatkuvalle tietokoneen ääressä istumiselle. Täytyy kyllä sentään tunnustaa, että olen jäänyt koukkuun Facebookiin ja joihinkin sen peleihin. Että aikuinen, pian 47-vuotias, viitsiikin tuhlata aikaansa moisiin jonninjoutavuuksiin. Muuten potkaisisin itseäni, mutta kun istun persausteni päällä, niin eihän se onnistu.

Edelliseen kirjoitukseeni olin saanut kommentin. Kiitos, Satu. Minusta blogin kirjoittaminen on hauskempaa, kun saa palautetta. Siis kaikki nimeltä mainitsemattomat lukijat, jotka muulla tavoin olette ilmaisseet itsenne, ja muutkin antakaa tassunjälkenne, äänimerkkinne tai edes haisevan vastalauseenne.

Kappas, Nyt onkin jo seuraava päivä. Nukutaan siis ensin.

Vanha Nuutti poistaa joulun

Poistimme tänään joulukoristeet ja olimme kerrankin ajoissa. Perinteisen ja yleisesti hyväksytyn aikataulun noudattaminen johtui lähinnä siitä, että parvekkeella ollut joulukuusemme kaatui kovan tuulen vaikutuksesta taas lauantaina, emmekä viitsineet tai jaksaneet nostaa sitä enää pystyyn. Toinen hyvä peruste joulukoristeiden pois ottamiselle on taloudellinen. Jyväskylässä joulukuuset kuljetetaan maksutta ennen 11.1., jonka jälkeen ne hävitetään kuivajätteen mukana maksullisesti.

Nyt on siis arki alkanut ja elän kevätlukukautta. Minulla tuleekin olemaan hyvin kiireinen kevät, koska graduseminaarin toinen esitelmä on 28.5. ja gradun ensimmäisen version pitää olla valmis kesäkuun alussa. Ei sitten muuta kuin remingtoni rallattamaan, sanoi isä. Tosin nykyisin tuon pitäisi kai olla esimerkiksi, että Anna acerille askaretta.

Uusi vuosi, uusi kunta, uudet kujeet

Vuosi on vaihtunut ja uusi kalenteri on "korkattu". Mielessäni uudenvuodenpäivään liittyy myös hiukan surullisuutta, koska uudenvuodenpäivä potkaisee joulun melkein vuoden päähän. Uudenvuoden aattona joulu on vielä lähellä ja ainakin minä elän vielä joulun jälkilämmössä. Uudenvuodenpäivä muuttaa kaiken lopettamalla joulun paljon tehokkaammin kuin loppiainen Nuutinpäivästä puhumattakaan.

Olen tänään muuttanut liikkumatta metriäkään. Tosin tämä tapahtui viime yönä monelle muullekin maalaiskunnassa ja Korpilahdella asuneelle, kun vanhat kunnat lakkasivat olemasta ja uusi Jyväskylä syntyi.

Minulla ei ole haikea mieli kuntamuutoksen vuoksi, kun vammaispalvelutkin pelaavat ainakin toukokuun loppuun anotulla tavalla, mutta ymmärrän niitä, joille ajatukset itsenäisistä maalaiskunnasta ja Korpilahdesta ovat rakkaita, ja joita esimerkiksi viranomaispalvelujen karkaaminen uuden kunnan keskustaan pelottaa. Onhan uusi Jyväskylä aika suuri. Henkilökohtaisesti olen kuitenkin sitä mieltä, että uusi Jyväskylä olisi voinut ottaa vaakunakseen Korpilahden vaakunan, koska se on kaunis ja siihen ei liity sellaisia alistamisen tai alistumisen mielikuvia, kuin mitä Jyväskylän kaupungin ja Jyväskylän maalaiskunnan vaakunoihin mahdollisesti liittyy.

Noista uusista kujeista nyt vielä tiedä. Tosin nyt uutena kaupunkilaisena voisi käyttää Jyväskylän hyviksi mainostettuja erityisliikuntapalveluja. Minun tuurillani ne kuitenkin menisivät luentojen tai graduseminaarin päälle. Neulahuovutuskin kiinnostaisi.